Part 11

-- Ja nyt vain pari sanaa selitykseksi, minkävuoksi pojanpoikanne on ollut kateissa, jatkoi tohtori levollisesti, aivankuin olisi ollut jokapäiväinen asia, että pojanpoika ja isoisä löysivät toisensa. Tämä Demetrios, sama vuohipaimen, jota saamme kiittää siitä, että Matin pakoretki tuli ilmi, on vanha palikaari sekä sen lisäksi albanialainen. Hän oli heti, kun ensimmäisen kerran näimme nuoren Georgioksen lautalla, vakuutettu siitä, että hän juuri oli etsimämme. Minä tietysti en voinut enkä saanut luottaa hänen otaksumiseensa. Otin selkoa pojan asuntopaikasta ja muutin tänne lähettyville asumaan -- hän teki anteeksipyytävän liikkeen -- oikeastaan vakoillakseni. En nimittäin ollut varma siitä, olitteko te, herra paroni, osallisena Matin lapsenryöstössä. Otin selkoa perheoloistanne, ja sain kuulla, että poikanne oli poistunut maasta ja kuollut. Mutta Matista ja pikku Georgioksesta ei kukaan tiennyt mitään. Aloin jo pelätä, etteivät he koskaan olleet saapuneetkaan perille. Sain kuitenkin tietää, että teillä oli kasvattipoika, jonka ikä sopi laskelmiini. Silloin epäilin vahvasti, myönnän sen, että te tahdoitte salata pojan olemassaolon saadaksenne pitää hänet itse. Matkustin papin luo, jonka kodista kuulin pojan teille tulleen. Hän osoitti suurta mielenkiintoa -- ja lähti kanssani tulkiksi torppaan, jossa poika oli viettänyt aikaisimman lapsuutensa. Kauan aikaa asiata tutkittuamme toi isäntä viimein meille kellon, joka oli löytynyt veitsenteroittajan, toisin sanoen Matin taskusta. Nyt oli asia selvillä. Matti-rukka oli tosiaan lähtenyt vanhaan kotimaahansa luultavasti viedäkseen herransa tervehdyksen perille. Mutta hän ei tahtonut jättää lasta, joka hänen mielestään kuului isän suvulle, vaan otti sen mukaansa. Ja niin hän oli matkustanut pitkät matkat, kunnes puute ja tauti hänet mursivat. Lähellä päämäärää hän sortui arvaamatta kaikkea sitä tuskaa ja surua, jonka hänen julma menettelynsä oli kylvänyt lapsen äidin sydämeen. -- Saatuani varmuuden tässä suhteessa riensin takaisin Metsälinnaan. Mutta sillä aikaa oli tämä hurja palikaari pannut toimeen kauniita juttuja. Kyllästyneenä minun pitkällisiin ja perinpohjaisiin tiedusteluihini hän päätti toimia omin päin. Lujasti vakuutettuna siitä, että te, herra paroni, salasitte maailmalta ehdoin tahdoin pojanpoikanne oikean sukuperän, hän tahtoi käyttää viekkautta. Sitä varten hän samoili kartanonne läheisyydessä ottaakseen selkoa nuoren Georgioksen elintavoista ja sopivalla hetkellä anastaakseen hänet kuten Matti kerran. Sopiva hetki koittikin, kun hän eilen tapasi Georgioksen metsässä ja sai hänet mukaansa Metsälinnaan. Hän antoi pojalle unijuomaa viinissä ja aikoi sitten nukkuneena viedä hänet talteen. Onneksi saavuin minä parahiksi estämään tätä tuhmaa seikkailua. Ukko sai aimo läksytyksen, ja kun Georgios heräsi pitkästä unestaan, toimme hänet tänne. Nyt tiedätte kaiken, hyvä herra, paitsi että pojanpoikanne on Kreikan rikkaimpia perijöitä, setäni on kuollut, ja hänen poikansa, serkkuni Andreas, ja tyttärensä Helene ovat ainoat perilliset. Meillä ei tosin Kreikassa ole vanhoja aatelissukuja, mutta, -- tässä tohtori Nikoletopulos kohotti ylpeästi päätään -- kuten jo mainitsin, sukumme on Hellaan valiosukuja, joten pidämme itsemme täysin vertaisina minkä ylimyksen kanssa tahansa, voisinpa sanoa ruhtinaan veroisina.

Paroni kumarsi siroon vanhanaikaiseen tapaan kreikkalaiselle. -- Minä pyydän kiittää teitä sydämeni pohjasta toimenpiteistänne, ja koska olette täällä ainoa sukunne edustaja, pyydän samalla lausua iloni siitä, että poikani on saanut sijan ja kodin perheessänne.

Ottilia-neiti pisti ovesta säikähtyneet kasvonsa. -- Fredrik on sairas, sanoi hän hätäisesti.

-- Tule sisään, Ottilia-sisar, lausui paroni tavattoman leppeästi. Ja laskien kätensä Yrjön olalle hän vei hänet sisarensa luo. -- Tervehdi häntä, sisar, hän on oikea Sumers, josta voimme ylpeillä me molemmat vanhat.

Vanha neiti loi neuvottoman katseen läsnäolijoihin. Hän ei heti jaksanut käsittää totuutta. Viimein hänen katseensa pysähtyi veljeen, jonka kasvot olivat kuin kirkastuneet. Silloin hän havahtui, tarttui pienillä ryppyisillä käsillään Yrjön leukaan ja painoi kuihtuneilla huulillaan pojan otsalle pienen suudelman.

-- Tervetuloa kotiin, tervetuloa Tottisalmeen, sanoi hän juhlallisella äänellä.

Paroni tarttui soittokelloon ja lausui matalalla äänellä muutamia sanoja sisään tulevalle palvelijalle. Tämä riensi ulos uteliaisuutta uhkuen, ja hetkisen kuluttua oli koko talonväki koolla suuressa arkihuoneessa. He tiesivät kaikki, että jotakin tärkeätä oli tekeillä, sillä siitä asti kuin paroni oli ilmoittanut heille tyttärensä Evan, Klauksen ja Beatan äidin kuoleman, ei heitä oltu kutsuttu arkihuoneeseen. Joku kuiskasi, että kaksi turkkilaista oli hyökännyt taloon ja kuristanut kapteenin kuoliaaksi, toinen taas oli tietävinään, että Yrjö oli karannut, vieden kaikki talon kalleudet mukaansa. Kolmas väitti paronin saaneen halvauksen.

Kaikki arvelut keskeytyivät, kun paroni astui sisään taluttaen Yrjöä. Heidän järjestään astuivat Ottilia-neiti, molemmat muukalaiset, Klaus ja Beata, viimeksimainitut uteliaina ja hämmästyneinä.

Paroni loi silmäyksen palvelijakuntaansa, jonka silmät jännittyneinä olivat luodut häneen.

-- Ystäväni, puhui paroni kaikuvalla äänellä. Minä olen kutsunut teidät koolle ilmoittaakseni teille iloisen uutisen. Kaikkiviisas Jumala, jonka kädessä me ihmislapset olemme, on kääntänyt suruvirren ilovirreksi ja murheen riemuksi. Rakastettu poikani Yrjö, joka urhoollisesti taisteltuaan vapauden puolesta kaatui vieraalla maalla, on jättänyt jälkeensä pojan. Te näette hänet tässä -- hän laski kätensä Yrjön päälaelle -- ihmeellisiä teitä on Herra kuljettanut hänet, isäinsä kotiin, vanhaan Tottisalmeen. Tervehtikää häntä, tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä, Yrjö von Sumersia.

Palvelijain rajaton hämmästys vaihtui ilohuutoihin. Liikutettuina he kohottivat riemuitsevan eläköönhuudon: -- Eläköön vanha paroni! Eläköön Tottisalmen perillinen, nuori isäntämme.

Kyyneleet kiilsivät monen silmissä. Tottisalmessa oli monta palvelijaa, jotka vielä selvästi muistivat nuoren luutnantin. He iloitsivat nyt kahdesta syystä. Luutnantti ei siis ollutkaan konna, kuten oli huhuiltu, ja talo joutuu hänen pojalleen, von Sumersille, eikä kapteenin perillisille. Yksi ja toinen harmaahapsinen astui Yrjön luo pudistaen hänen kättään. Etummaisena astui toisten joukosta Riikke-mamseli loistavana kuin päivä. Hän tarttui Yrjön käteen, niiasi syvään ja lausui, luoden voitonriemuisen katseen ympärilleen:

-- Vihdoinkin. Jo liian kauan odotin tätä hetkeä. Tervetulemaan, nuoren luutnanttini poika. Ah, lisäsi hän huoaten, jospa Almansor olisi elänyt tämän hetken. Hän, koira paha, oli aivan samaa mieltä kuin minäkin. Hän vainusi kyllä, missä isäntä oli.

Paroni hymyili.

-- Niin, niin, uskollinen Riikke, sanoi hän taputtaen mamselia olalle. Te olitte sittenkin oikeassa. Poikani oli syytön.

Mutta se oli jo liian paljon iloa Riiken uskolliselle sydämelle. Hänen täytyi nostaa esiliina silmilleen ja nyyhkyttää.

-- Totuus tuli siis kuitenkin ilmi, Niilo, huusi hän pyyhkien silmiään ja etsien Niiloa katseillaan -- mitä minä sinulle sanoin?

Vanha Niilo sukelsihe toisten välitse esiin, ja kohottaen kätensä sotilaalliseen tervehdykseen hän lausui kuuluvalla äänellä: -- Jumala varjelkoon nuorta paronia.

-- Kiitos Niilo, kelpo ystäväni, vastasi Yrjö iloisesti puristaen ukkoa kädestä.

Maisteri Ticklenius käytti ahkerasti nenäliinaansa. Hän oli yrittämistään yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei liikutukseltaan saanut sanaa suustaan. Viimein hän tyytyi vain puristamaan Yrjön kättä.

Kalpeana, muista erillään, seisoi Klaus. Beatan riemuitessa uudesta sukulaisestaan hän oli ääneti. Hänen korvissaan soi paronin sanat: Tervehtikää tulevaa isäntäänne, Tottisalmen perillistä.

Hän ei siis ollutkaan enää Tottisalmen perillinen. Toinen oli nyt hänen sijallaan. Yrjö -- renkipoika, armoleivänsyöjä, jota hän niin usein oli halveksien kohdellut.

-- Klaus, keskeytti äkkiä mademoisellen ääni hänen katkerat mietteensä. Missä Beata on? Isänne on hyvin sairas.

Klaus havahtui kuin unesta. -- Isä-raukka, hän ei tätä kestänyt, hänenkin ylpeät unelmansa raukesivat.

Molemmat lapset riensivät alakuloisina riemuitsevan joukon keskeltä yläkertaan. He hiipivät isän oven taakse, mutta eivät uskaltaneet avata ovea. Painaessaan korvansa avaimenreikään kuuli Klaus isänsä äänen valittavana, rukoilevana, ja Jonaksen tylynä vastaavan siihen. Viimein kuului kova kiljahdus: -- Minä tahdon, tahdon, en saa muutoin rauhaa. Mene heti.

Samassa avautui ovi. Jonas astui ulos synkkänä, päättävä ilme kasvoissaan. Lapset nähdessään hän tiuskaisi:

-- Täällä ei ole teidän paikkanne. Miksi ette mene imartelemaan nuorta paronia te, kuten kaikki muut?

Mutta nähdessään Klauksen surulliset kasvot hän sanoi:

-- Minä tein kaikki, mitä taisin puolestanne, Klaus-herra, ja jos minusta yksin olisi riippunut, ei tuo kreikkalainen sudenpentu olisi täällä nyt herrana.

-- Hyi, Jonas, huusi Beata kiivaasti. Sinä olet aina ollut paha Yrjölle.

Mutta Jonas poistui kiireesti jättäen lapset pelästyneinä ja neuvottomina seisomaan oven eteen.

Vähän ajan kuluttua astuivat paroni ja vanha tohtori portaita ylös.

-- Isoisä, saammeko mennä isän luo? kysyi Beata.

Paroni loi kysyvän katseen tohtoriin.

-- Odottakaahan hetkinen, sanoi tohtori, ystävällisesti nyökäten lapsille. Ehkä annamme isän vähän levätä ensin.

Lapset istuivat portaille odottamaan. He istuivat kumpikin mietteissään. Beata koetti alussa johtaa puhetta Yrjön ihmeelliseen kohtaloon, mutta kun Klaus ei tuntunut olevan puheliaalla päällä, vaikeni tyttökin ja punoi itseksensä juonta seikkailuun, jonka pääsankarina Yrjö oli.

Jonkin ajan kuluttua ovi avautui, paroni ja tohtori astuivat ulos.

-- Arveleeko veli, että minun on jäätävä hänen luokseen, kuten hän pyysi? kysyi paroni.

Tohtori mietti.

-- Kenties se on parasta. Ehkäpä hän rauhoittuu, kun saa uskoa huolensa jollekin.

-- Minä menen sitten. Ja paroni palasi takaisin sairaan huoneeseen.

Lapset tarttuivat tohtorin käsivarteen.

-- Onko isä kovin sairas?

Tohtori siveli Beatan päätä.

-- Toivokaamme parasta, lapseni, sanoi hän. Minä jään joka tapauksessa tänne.

Tohtorin mentyä kuiskasi Beata veljellensä: -- Isä on hyvin sairas. He sanovat aina: toivokaamme parasta, kun potilas on huono. Oi isä-rukka, minä jään ainakin tänne, kunnes isoisä tulee pois.

Paroni viipyi kauan. Kun hän viimein tuli huoneesta, oli hän tuhkanharmaa kasvoiltaan. Hän kulki lasten ohi luomatta heihin katsettakaan.

-- Isoisä, kuiskasi Beata, mutta Klaus tarttui häntä käsivarteen.

-- Hiljaa, sanoi hän katkerasti. Etkö näe, että me emme merkitse enää mitään.

Klaus ja Beata eivät koskaan saaneet tietää, mitä heidän isänsä ja paronin välillä oli tapahtunut. Paroni salasi kaikilta paitsi sisareltaan, että kapteeni oli hänelle tunnustanut olleensa syyllinen siihen rikokseen, jonka vuoksi nuoren paronin oli täytynyt lähteä maasta.

Raskaasti paroni nyt sai tuntea, että hän kiivaudessaan oli karkoittanut luotaan ikiajoiksi kunniattomana poikansa, jonka ainoa vika oli se, että hän iloisessa toveriseurassa oli hävinnyt viisisataa markkaa pelissä. Mutta ovelasti oli tätä hänen hairahdustaan väärinkäytetty. Kun hän seuraavana päivänä lähetti naapurikaupungista Matin viemään kirjettä isälleen, jossa hän mainitsi olevansa kunniavelassa pyytäen isältä viisisataa markkaa, oli Jonas ottanut kirjeen Matilta ja luvannut viedä sen perille. Hän tekikin sen, mutta Fredrik-kapteenin huoneessa lisättiin rahasumman jälkeen nolla, joten se tuli olemaan 5000 markkaa. Paroni kiivastui ja kieltäytyi jyrkästi maksamasta velkaa. Myöhemmin hän kuitenkin katui ja lähti kaupunkiin toimittamaan rahoja pojalleen.

Hän meni vanhan rahamiehen luo, joka hoiti hänen asioitaan, mutta sai tältä kuulla, että nuoren paronin palvelija oli jo käynyt nostamassa rahoja paronin allekirjoittamalla paperilla. Se oli odottamaton isku, niin odottamaton, että paroni ei huolinut ottaa selkoa yksityisseikoistakaan. Pääasiahan oli selvä. Yrjö oli väärentänyt hänen nimensä. Matti, jonka hän otti kuulusteltavakseen, kielsi jyrkästi koskaan nostaneensa rahoja. Mies-rukka luuli todellakin herransa olevan syyllisen ja tahtoi hänet pelastaa. Hänen luutnanttinsa hyvä ystävä, Fredrik-kapteeni, ja Jonas uskottelivat typerälle palvelijalle, että luutnantti tarvitsi rahoja, muutoin hän menettäisi virkansa ja kunniansa, ja antoivat hänelle muka luutnantin nimessä väärennetyn paperin, jonka itse teossa kapteeni oli väärentänyt. Matti meni rahamiehen luo, sai summan viisituhatta markkaa ja vei rahat kapteenille, kuten käsketty oli, jotta epäluulo muka ei lankeaisi luutnanttiin. Yrjölle, joka oli asiasta aivan tietämätön, antoi kapteeni jalomielisesti 500 markkaa pelivelan suorittamiseksi... Asia, tuli kuitenkin ilmi, ja merkillistä kyllä se levisi kaupungillekin. Yrjö tietysti vakuutti viattomuuttaan, mutta paroni ei häntä uskonut. Kenties olisi asia vielä tutkimalla selvinnyt, mutta nuori paroni oli kiivas kuten isäkin. Hän pyysi eron sotapalveluksesta ja matkusti pois kotoa, jossa häntä niin verisesti oli loukattu. Tätä hänen äkillistä lähtöään pidettiin todistuksena siitä, että hän todella oli syyllinen. Kapteenille tuli hänen matkansa varsin sopivasti, hän antoikin hänelle auliisti matkarahat. Myöhemmin kirjoitti Yrjö paroni kyllä kaksikin kirjettä isälleen, joissa hän levollisemmin koetti todistaa syyttömyyttään. Mutta nämä kirjeet eivät koskaan tulleet perille syystä, jonka ainoastaan Jonas ja kapteeni tunsivat. Ja näin olisi kavala salajuoni miltei onnistunut, ellei kohtalon käsi olisi toisin ohjannut.

Vaikka paronista tuntuikin katkeralta, että hänen poikansa oli syyttömästi saanut kärsiä, keventyi hänen sydämensä kuitenkin kuin suuresta kuormasta. Ensimmäisen kerran pitkistä ajoista hän saattoi kohottaa päänsä tietäen, että Sumersien nimi oli tahraton. Hän meni hakemaan Yrjöä. Oli lohdullista pitää poikaa luonansa ja nähdä hänen rakkaat kasvonsa, jotka niin suuresti muistuttivat isää.

Yrjö istui juttelemassa tohtori Nikoletopuloksen kanssa, joka kertoi hänelle hänen kodistaan Kreikassa.

-- Isoisä, huudahti Yrjö paronin astuessa sisään. Eikö ole kummallista, että minulla on äiti, oma äiti?

Paroni hätkähti. Sen hän oli aivan unohtanut. Oli siis toinenkin henkilö, jolla oli oikeus Yrjöön, joka ehkä vaatisi pojan luokseen.

Kreikkalainen huomasi hänen mielenliikutuksensa ja nousten seisomaan hän lausui:

-- Niin, herra paroni, en ole vielä toimittanut loppuun asiaani, jonka vuoksi tänne saavuin. Poikanne vaimo lähettää teille tervehdyksensä pyytäen, että hänelle luovuttaisitte lapsen, jota hän niin kauan on kuolleena surrut.

-- Hän tahtoo pojan luokseen -- pois minun luotani! Mahdotonta, herra, mahdotonta, ankkasi paroni.

-- Äidin oikeudet, herra paroni, huomautti kreikkalainen tyynesti.

-- Mutta hänen isänsä oli suomalainen, ja pojanpojastani on tuleva suomalainen kaikella kunnioituksella kansallisuuttanne kohtaan, herra tohtori.

Ovela kreikkalainen piti viisaampana tällä kertaa peräytyä. Hän hymyili siis taas kohteliasta hymyään ja sanoi: -- Toivon, että sovimme tässä suhteessa, herra paroni. En missään tapauksessa tahtoisi loukata tunteitanne.

Paroni tyyntyi, ja pian oli keskustelu taas rauhallisella tolalla.

* * * * *

Samana yönä sammui kapteeni Fredrik Wärnehjelmin elämä. Hänen heikko sydämensä ei kestänyt niin monta mielenliikutusta yhtä haavaa. Tunnustettuaan rikoksensa paronille hän vaipui horroksiin, ja kun paroni aamulla aikaisin hiipi hänen huoneeseensa, ilmoitti tohtori, joka oli valvonut sairaan luona koko yön, että hän oli nukkunut iäksi.

Klaus ja Beata olivat orpoja.

Jonas oli kadonnut heti isäntänsä kuoleman jälkeen eikä enää koskaan näyttäytynyt Tottisalmessa, jota hän kerran oli uneksinut vallitsevansa heikon isäntänsä kautta. Paroni ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin häntä rangaistakseen. Hän tiesi, että palvelija oli rakastanut isäntäänsä, ja vainajan sekä myös Klauksen ja Beatan tähden hän tahtoi antaa asian raueta.

Heti hautajaisten jälkeen Klaus pyysi päästä pappilaan. Hän ikävöi lempeätä Mariaa ja äidillistä pastorin rouvaa. Tottisalmi tuntui nyt niin vieraalta, se ei enää ollut hänen perintökartanonsa, hänen tuleva valtakuntansa, toinen oli nyt hänen sijallaan. Beata ja hän olivat nyt armoleivänsyöjiä. Kapteeni ei ollut jättänyt mitään omaisuutta jälkeensä, he olivat kokonaan riippuvaiset paronista.

Vanha paroni ymmärsi hyvin Klauksen mielentilan. Hän valjastutti Pluton ja Vihurin vaunujen eteen ja kirjoitti Ekin mukana pastorille kirjeen, jossa hän ilmoitti asiain muuttuneen tilan.

Pappilan lämpimässä ilmakehässä lieventyi Klauksen ja Beatan suru aikaa voittaen. Klaus oli salaa pelännyt, että häntä nyt kohdeltaisiin toisin, kun hän ei enää ollut Tottisalmen perillinen. Mutta hän ei tuntenut pappilan väkeä. Kaikki kohtelivat häntä aivan samalla lailla kuin ennenkin, hiukan hellemmin vain hänen isänsä kuoleman takia. Pojatkin olivat sydämellisemmät. Josef koetti tosin saarnata hänelle tapansa mukaan puhuen epämääräisin sanoin kaiken katoavaisuudesta ja koreuden kuihtuvaisuudesta. Mutta Joel katkaisi saarnan varsin kovakouraisesti, vetäen tuolin Salomon Saarnaajan alta, niin että tämä äkkiarvaamatta kohotti töppösensä taivasta kohti vähemmin papillisella tavalla.

Klaus ymmärsi kyllä, että Joel tällä kertaa oli pilaillut hienotunteisuudesta häntä itseään kohtaan eikä vallattomuudesta, ja oli siitä kiitollinen Joelille.

Beata liikkui ensin pappilassa itkettynein silmin tavallista hiljaisemmin, kummasteleva Jonatan ja Susanna alituisesti kintereillään. Lapsi-rukat ymmärsivät kadottaneensa iloisen leikkitoverinsa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle myötätuntoaan, usein varsin hullunkurisella tavalla. Jonatan kantoi hänelle kaikki pyytämänsä kiisket ja salakat, ja Susanna laski eräänä päivänä juhlallisesti resuisen nukkensa Elviiran, parhaan aarteensa, Beatan syliin.

Beatan oli mahdoton pysyä totisena, kun he tepastelivat vierashuoneeseen, kiipesivät tuolille istumaan ja katselivat häntä jäykkinä kuin puujumalat, silmät pyöreinä ja kädet ristissä. He koettivat olla "hienotunteisia", kuten Maria oli heitä neuvonut.

Kauan ei Beata jaksanut nähdä heidän voimia kysyviä ponnistuksiaan näyttäytyä surullisilta. Hän alkoi ommella Elviiralle uusia vaatteita, ja vähitellen hän liukui entiselle leikkikannalleen heidän kanssaan. Kesti kuitenkin aikoja, ennenkuin hänen naurunsa helisi iloisena kuten ennen onnellisina päivinä.

Yhdestoista luku.

ATEENASSA.

Aigeianmeri välkkyi huikaisevan sinisenä päivänpaisteessa. Kaukaa siinsivät Hymettosvuoren pehmeät ääriviivat, ja vasemmalla kohosi Salamiin lahdikas rannikko. Laiva halkaisi aaltoja levollisena rahtuakaan piittaamatta kannelle kerääntyneestä kirjavasta ihmisjoukosta. Lähestyttiin Pireusta. Matkustajien iloinen sorina oli vaiennut. Ääneti, hiljaisina he seisoivat katselemiseen vaipuneina. Erillään muista seisoi pieni ryhmä meille tuttuja henkilöitä. Siinä oli kylmästi hymyilevä tohtori Nikoletopulos, siinä laiha punatukkainen maisteri Ticklenius ja kirkassilmäinen Yrjö, joka nyt lähestyi synnyinseutuaan -- Kreikkaa.

Yrjön äiti oli heti, saatuaan kuulla, että hänen kuolleena itketty poikansa todella oli elossa, kirjoittanut kirjeen paronille liikuttavin sanoin rukoillen ainokaistansa luokseen.

Ja paroni, ymmärtäen, että äidin ja lapsen välinen side on maallisista siteistä pyhin, ei enää vastustanut.

Päätettiin, että Yrjön oli heti lähdettävä Kreikkaan yhdessä tohtori Nikoletopuloksen ja Demetrioksen kanssa. Hänen oli määrä viipyä siellä pari kolme vuotta. Ja jotta hänen lukunsa eivät keskeytyisi, lähti maisteri Ticklenius mukaan hänen opettajanaan.

Kostein silmin katseli Yrjö eteensä avautuvaa rannikkoa. -- Siinä siis oli hänen toinen isänmaansa, unelmien ja kauneuden satumaa, tarujen kehto ja urhojen hauta.

Hän muisti hämärähetket maisterin pienessä tupakalle tulevassa huoneessa, jolloin avojalkainen puutarhapoika silmät suurina kuunteli ihmeellisiä taruja Herakles ja Theseus sankareista, Argonauttien retkestä ja Troian sodasta.

Hän muisti vielä enemmän. Muisti salotorpan mäntymäellä, muisti pirtin, jota vain päre valkea himmeästi valaisi. Hän näki taas torakat lattialla, keisarinviheriän seinänraoissa, piimähaarikan pöydällä ja lapsen kehdossa, jota hänen lakkaamatta täytyi liekuttaa. Hän kuuli torpanemännän toraisan äänen ja lapsen tyytymättömän itkun.

Hän näki itsensä lempeän Matleena-äidin sylissä iloisena, hellittynä, sitten arkana ja uhmailevana uuden kasvattiäidin kiusaamana. Monta korvapuustia tämä oli orvolle sivaltanut, monet tukkapöllyt jauhanut. -- -- --

Kuuluva niiskutus herätti Yrjön muistoista. Hän käännähti. Maisteri pyyhki ahkerasti silmiään punaisella nenäliinallaan.

-- Kun minä ajattelen, Yrjö, puhui hän miltei nyyhkyttämällä, että me, että minä, Amos Ticklenius, köyhän lukkarin poika, muutaman hetken kuluttua -- kuluttua -- astun jalkani mainehikkaan Hellaan -- hm-hm mainehi -- -- -- hm -- se on kerrassaan, kerrassaan kuin unta.

Ja maisteri peittäytyi punaiseen nenäliinaansa.

Maisteri-rukka! Yrjön mieleen muistui elävästi Tottisalmi, isoisä, Beata, Ottilia-täti, Klaus. Kaukana oli nyt Tottisalmi, kaukana Suomi, kaukana köyhyys ja orpous. Äiti kutsui, oma äiti.

Demetrios astui kannelle. Hän oli heti laivan saavuttua Kreikan vesille vaihtanut eurooppalaisen pukunsa ja esiintyi albanialaisena kiireestä kantapäähän. Ja komealta hän näyttikin. Päätä peitti korkea punainen, sinitupsuinen lakki, hartioilla liehui takintapainen sininen vaate, liivit kullalla kirjaillut, samettiset, paidanhihat leveät, lumivalkoiset, vyöllä oli nahkainen vyö aseineen. Ja lisäksi vielä lumivalkoinen, polviin asti ulottuva hame, niin runsaasti poimutettu, että Yrjön mieleen ehdottomasti muistui Beatan tärkätty musliininen sunnuntaihame. Housut olivat aivan lyhyet, sääriä peittivät punaiset, sukkanauhoilla pauloitetut sukat, ja jaloissa oli punaiset kärkevät kengät.

-- Kirie, Hellas, hän lausui osoittaen loistavin silmin rannikkoa. Vanhan palikaarin sydän täyttyi riemusta, kun hän taas näki edessään Hellaan komeat vuoret.

Tohtori Nikoletopulos viittasi pientä valkoista pilkkua kohti.

-- Akropolis, hän sanoi.

Yrjön sydän sykähti. Hän nipisti kättään. Eikö tämä kaikki ole unta? Ei, tuolla seisoo maisteri juhlallisena, laihana, terävänenäisenä aivan kuin Tottisalmessa, siinä on Demetrios, siinä Nikoletopulos. Ja laiva kulkee jyskyttäen eteenpäin. Ylt'ympäri kohoaa korkeita vuoria, kimaltelee ihmeellisen sininen meri.

-- Tuossa on Hymettos, ja tuossa on Pentelikon, josta Ateenan marmori ikiajoista asti on tuotu. Nyt näkyy Ateena, tuo iso valkoinen rakennus tuolla on kuninkaan linna. Korkea vuori sen takana on Lykabettos-vuori, selittää tohtori Nikoletopulos.

Laiva kiertää Pireuksen niemekkeen, hiljentää vauhtiaan -- ollaan satamassa.

Nopea vene kiidättää matkustajat maihin.

Tohtori Nikoletopulos ojentaa kätensä Yrjölle. -- Tervetuloa synnyinmaahanne, Georgios.

Ja Demetrios lisää kreikankielellä:

-- Tervetuloa, herra, siihen maahan, jonka vapauden puolesta isänne kaatui.

Mutta Yrjön takaa kuului kolea, juhlallinen ääni:

-- Paljasta pääsi, poika, sillä maa, jota poljet, on pyhä.

Se oli maisteri Ticklenius.

Eteenpäin kiitävät hevoset viinimaiden ja ikivanhojen oliivilehtojen ohi. Äkkiä näkyy taas Akropolis, jonka kukkula on kätkenyt silmiltä.