Part 10

Aamu oli sumuinen ja raskas. Raskas oli Yrjönkin mieli. Selvemmin kuin usein ennen hän tunsi olevansa vain vieras, armoleivän syöjä Tottisalmessa. Hänelle oltiin ystävällisiä, häntä siedettiin, mutta hän tiesi, että Ottilia-neiti ja varsinkin kapteeni mielellään olisivat suoneet hänen siirtyvän väentupaan. Ainakin he sallivat hänen selvästi tuntea, että hän oli tunkeileva, jos hän hetkeksikään unohti olevansa vain kasvattipoika.

Entä paroni! Vanhus, jota Yrjö sydämestään rakasti ja kunnioitti, oli hänkin huomattavasti kylmennyt, hän kohteli Yrjöä usein kuin vierasta. Se se oli Yrjöstä katkerinta. Poika-parka vaivasi päätään keksiäkseen syytä tähän muuttuneeseen käytökseen, mutta ei keksinyt muuta, kuin että hänen vihollistensa oli onnistunut voittaa paronikin puolelleen. Kuinka hän olisi voinut aavistaa, että vanha mies häpesi liiallista hellyyttään vierasta poikaa kohtaan, joka niin suuresti muistutti hänelle hänen kadonnutta poikaansa. Peläten toisten arvaavan syyn hänen kiintymykseensä, hän kohteli Yrjöä näennäisen kylmästi ja tylysti.

Alakuloisena Yrjö samoili metsässä. Hänen matkansa päämääränä oli oikeastaan laaja Mustalampi, joka oli parin kolmen virstan päässä Tottisalmesta ja jossa asuskeli paljon sorsia. Mutta ajatuksissaan hän kulki toista tietä ja joutui aivan vastapäiselle puolelle metsää.

Huomatessaan erehdyksensä hän kääntyi ja joutui silmätysten seisomaan albanialaisen kanssa. Mies kohotti kunnioittaen fetsiään ja lausui murteellisella ranskankielellä: -- Herra väsynyt, kulkenut pitkän matkan. Astua muukalaisen luo lepäämään.

-- Miksikä ei, tuumi Yrjö. Sorsat jääkööt rauhaan. Tästä voi seurata jotakin hauskempaa.

Poika ei huomannut ilon välkettä, joka syttyi miehen silmiin, kun hän suostui hänen pyyntöönsä. Hän ei myöskään huomannut siinä mitään erikoista, että albanialainen noin vain sattumalta hänet kohtasi metsässä. Hänen surumielisyytensä haihtui kuin kesäpilvi, reippaasti hän astui albanialaisen rinnalla koettaen kuvitella mielessään, miltä Beata näyttäisi, jos äkkiarvaamatta kohtaisi hänet "rosvon" seurassa.

Jonkin ajan kuluttua he saapuivat ränstyneelle rakennukselle, jonka koko ulkomuoto puhui rappeutumisen ja autiuden kieltä. Portti oli vinossa, lukko ruostunut, portaat lahot, käytävät rikkaruohojen vallassa. Se oli Metsälinna, vanha herraskartano. Kymmenen vuotta sitten siellä oli asunut nuori elämänhaluinen omistaja, joka vietti iloista elämää. Mutta äkkiarvaamatta hän matkusti pois eikä palannut koskaan enää takaisin. Kansa, joka mielellään löytää kummallisia syitä luonnollisiin asioihin, kertoi kartanossa tapahtuneen salaperäisen rikoksen, jota kammoten omistaja oli paennut. Senvuoksi sitä seudun asukkaat yhä vielä vastenmielisesti lähenivät, luullen siellä kummittelevan. Itse asiassa eli omistaja kaikessa rauhassa Venäjällä, missä hän oli mennyt naimisiin, ja olisi mielellään myynyt yksinäisen talonsa, jos olisi ilmestynyt ostaja. Tällä kertaa oli vuokramiehen, joka oli vuokrannut kartanon maat, onnistunut saada asujia taloon, nimittäin kreikkalainen ja hänen palvelijansa. Ketterästi liikkuen johdatti albanialainen Yrjön puolipimeään huoneeseen.

Ikkunaluukut olivat vielä puoleksi suljetut, joten kirkas aamuvalo vain säästeliäästi pääsi huoneeseen.

Palvelija pyysi poikaa istumaan ja riensi itse virvokkeita hankkimaan. Hetkisen kuluttua hän palasi hymyilevänä kädessään leveä kullalle hohtava pullo. Siitä hän kaasi korkeaan pikariin kullankeltaista viiniä ja sanoi, hymyillen niin että valkoiset hampaat kiiluivat... Kirie [herra], Kreikan viiniä.

Yrjö aikoi ensin kieltäytyä, mutta häntä halutti maistaa, miltä oikea kreikkalainen viini maistui. Hän tarttui lasiin ja joi kulauksen. Se poltti kuin tuli, mutta albanialainen hymyili vain hänen irvistykselleen sanoen: -- Hellaan viini, voimakas kuin helleeni.

Ja hän pakotti Yrjön juomaan vielä toistamiseen ja tarjosi hänelle kullatusta maljasta oudonnäköisiä namuja, joita hän sanoi halvaksi ja baklavaksi. Yrjö maisteli, pahoitellen vain mielessään sitä, etteivät Beata ja Klaus olleet mukana seikkailussa. Kaikki oli niin vierasta, hämärä huone, tumma kiiluvasilmäinen palvelija, väkevä kullankeltainen viini ja pitkä piippu, josta albanialainen, turkkilaisten toveri, lattialla istuen veti savuja. Hänen päänsä alkoi tuntua raskaalta. -- Se johtuu kai hänen väkevästä tupakastaan, ajatteli Yrjö ja aikoi nousta lähteäkseen, mutta käsittämätön velttous pidätti häntä. Hän haukotteli pitkään muutaman kerran. -- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä, hän vielä ajatteli, sitten kaikki sekaantui hänen aivoissaan, huone alkoi pyöriä, ja hänen päänsä retkahti tuolin selkämystä vastaan.

Albanialainen hymyili viekkaasti, laski piipun kädestään ja astui pojan luo.

-- Kirie, mumisi hän suudellen hänen kättään. Sitten hän nosti pojan keveästi kuin höyhenen ja kantoi hänet viereiseen huoneeseen, jossa laski hänet leposohvalle. Suljettuaan visusti ikkunaluukut hän hiljaa hiipi ulos huoneesta ja jatkoi polttamistaan.

* * * * *

Beata istui vuoteessa käsivarret kierrettyinä polvien ympäri, surullisena tarkastaen varpaitaan. Klaus riuhtaisi oven auki ja syöksyi sisään.

-- Beata, hän huusi, he ovat naaranneet koko lammen päästä päähän, mutta eivät ole häntä löytäneet. Hän ei siis ainakaan ole hukkunut.

Beata loi veljeen itkettyneet silmänsä.

-- Missä hän siis on? Oi, varmaan hän on lähtenyt pois iäksi täältä, koska isä ja Ottilia-täti ovat olleet hänelle niin epäystävällisiä. Hän on arkatuntoinen, ja hänestä oli vaikea elää täällä, sen tiedän. En koskaan, koskaan enää saa nähdä Yrjöä.

Ja ääneen itkien tyttö painoi poskensa polviin.

Klaus nielaisi, nielaisi, tuntui niin karvaalta kurkussa. Mutta hän karaisi sitä ja huusi vihaisesti, salatakseen omaa mielenliikutustaan:

-- Älä ulvo kuin koiranpentu. Et sinä sillä häntä kotiin saa. Pue mieluummin päällesi ja tule mukaani. Minulla on tuuma, loistava tuuma.

-- Äläs! Beata pyyhki kyyneleistä kosteita poskiaan. -- Mikä tuuma?

Klaus näytti äärettömän tärkeältä ja salaperäiseltä.

-- Tuo albanialainen, näetkös Beata, albanialainen, joka täällä on väijyskellyt.

Yhdellä hyppäyksellä oli Beata vuoteesta lattialla, ihmeellistä kyllä kompastumatta pitkään yöpaitaansa. Kiihkeästi hän tarttui veljensä käsivarteen.

-- Entä sitten, albanialainen?

-- Hän ei tietenkään, eukkoseni, ole täällä tyhjänpäiten vaaniskellut ja väijynyt. Muistatko silloinkin keilahuoneen luona, kun olitte Yrjön kanssa keilaa heittämässä?

-- Oi, oi, minä ymmärrän mitä tarkoitat. Tietysti on asia juuri niin. Albanialaisethan ovat muistaakseni puoliksi turkkilaisia. He ovat ryöstäneet Yrjön myydäkseen hänet turkkilaisille orjaksi. Sitäkö tarkoitat?

-- Pilkulleen. Sinä olet sentään reipas tyttö arvaamaan, mitä toinen tarkoittaa.

-- Oi, oi, päivitteli Beata yhä. Kuinka jännittävää, kuinka kauheata! Huu! Yrjö orjana kantamassa suuria kivilohkareita kuten Israelin lapset. Klaus, meidän täytyy heti juosta isoisälle kertomaan. Tämä sitten on seikkailua jos mikään.

-- Ei, ei mennä isoisän luo nyt vielä. Minulla on toiset aikeet. Turkkilaiset ovat tietysti kauhean viekkaita, senhän tiedät. Meidän täytyy siis toimia ovelasti. Ensin otamme selkoa siitä, missä he häntä piilottavat. Sitten vasta ilmoitamme isoisälle, hän ottaa mukaansa miehiä ja piirittää heidän asuntonsa. Niin aina tehdään kirjoissa, ensin vakoillaan, sitten vasta hyökätään. Me kaksi lähdemme nyt ensin Junolla ja Vihurilla vakoilemaan.

-- Mainiota! Mennään heti paikalla. Beata ryntäsi ovelle.

-- Pue ensin yllesi.

-- Hyväinen aika, minähän olen vielä paitasillani. Malta viisi minuuttia, niin olen valmis.

-- Minä menen sillä aikaa satuloimaan hevoset.

Neljännestunnin kuluttua ratsastivat molemmat kiihkeinä ja seikkailuhaluisina Metsälinnaa kohti. He olivat aivan varmat asiasta. Beata varsinkin.

-- Minä vain en ymmärrä, mistä syystä he juuri Yrjöä haluavat, tuumi Klaus.

Beatalla oli heti vastaus valmiina. -- Ehkä he aikovat myydä hänet Turkin sulttaanille tai jollekin pashalle. Yrjöhän on niin kaunis, ja hovipoikien täytyy tietysti olla kauniita.

Puitten välistä pilkoitti Metsälinnan punertava katto. Lapset päättivät sitoa ratsunsa puuhun ja itse hiipiä varpaisillaan vakoilemaan.

-- Minä olen aina lukenut, että hevoset jätetään jonnekin lähelle, selitti Beata. Ne sidotaan tavallisesti tammeen tai pyökkiin, mutta koska täällä ei kasva kumpaistakaan, kelpaa koivukin. Kas tuossa on sopiva puu.

Sykkivin sydämin he hiipivät varpaisillaan rakennusta kohti. Kaikki oli hiljaista. Rakennus vaikutti autiolta, lasten mielestä kaamealta. He saapuivat vanhan lauta-aidan luo, joka ympäröi pihaa ja puutarhaa, ja nousivat rohkeasti sen päälle paremmin nähdäkseen.

-- Hyss! kuiskasi Beata äkkiä ja tarttui Klausta lujasti käsivarteen. Katso tuonne.

-- Mitä, mitä! Ai, ai, kuinka sinä minua nipistit, vaikeroi Klaus pidellen käsivarttaan.

-- Etkö näe. Pihalla on vaunut ja tuossa tulee Yrjö ja molemmat turkkilaiset. Voi, Klaus, nyt he vievät hänet.

-- Missä, missä? huusi Klaus, joka ei vielä ollut ennättänyt aidallekaan.

-- Tuolla, tuolla.

-- Huudetaan Yrjöä, ehdotti Klaus.

-- Oletko hullu, se vain pahentaa asiaa. Meidän täytyy heti rientää kotiin kertomaan.

-- Yrj -- -- -- aloitti Klaus kiellosta huolimatta, kurottaen ruumiinsa niin kauas kuin sai.

Porloiskis! Molemmat makasivat maassa korkeassa ruohikossa nokkosten ja takiaisten keskellä. Vaappuva lauta-aita ei ollut kannattanut heidän painoaan, vaan luhistui.

Pökerryksissä, punaisina, vaikeroiden he kohosivat pystyyn ja ennättivät parahiksi nähdä vaunujen vierivän portista ulos.

-- Senkin aita, harmitteli Klaus pidellen polviaan. Housuni ovat rikki ja hattuni kissa ties missä.

-- Älä siinä vaatteitasi päivittele, kun toinen on turkkilaisten vallassa. Pian vain matkaan Junon ja Vihurin luo ja sitten täyttä neliä Tottisalmeen.

Beatan karttuunihameesta oli reunukset riekaleina, hänen hattunsa oli yhtenä ruttuna ja käsivarret naarmuilla. Mutta rohkeasti hän kömpi kaatuneen aidan yli ja lähti juoksujalkaa hattu toisella korvalla hevosten luo kiitämään, Klaus ontuen kintereillään.

Mutta kun he tulivat koivujen luo, olivat hevoset tipo tiessään.

-- No se vielä puuttui, puhisi Klaus. Beata hieroi itkua, mutta malttoi mielensä. -- Juostaan sitten ehdotti hän ja alkoi rientää Tottisalmea kohti. Jonkin matkan päästä he kuitenkin tapasivat karkulaiset, nousivat niiden selkään ja nelistivät täyttä laukkaa Tottisalmea kohti.

Hikisinä, hengästyneinä ja likaisina he saapuivat kotiin, hyppäsivät ratsujensa selästä maahan ja syöksyivät sisään. -- Missä isoisä on? kysyivät he Emmalta rynnätessään hänen ohitseen.

-- Keltaisessa huoneessa, mutta älkää nyt menkö sinne, siellä on vieraita, kielsi Emma.

Mutta lapset eivät häntä kuunnelleet. Keltaisen huoneen ovella he kuitenkin vanhasta tottumuksesta seisahtuivat ja koputtivat. Sitten he syöksyivät sisään.

-- Isoisä, pian apuun, huusivat he yhteen suuhun. Turkkilaiset ovat vieneet Yrjön orj -- -- --

-- Klaus, Beata, kuului isoisän ääni ankarana. Te unohdatte itsenne. Menkää huoneeseenne heti paikalla ja jättäkää kujeilunne.

Mutta Beata ei häntä kuunnellut. Ilosta huudahtaen hän heittäytyi Yrjön kaulaan.

-- Kuinka ihmeellä sinä pääsit heidän käsistään? huusi hän.

-- Beata, täällä on vieraita, kuiskasi Yrjö, irroittaen hämillään tytön käsivarret kaulastaan.

Hämmästyneenä Beata katseli ympärilleen. Toden totta, siinä seisoivat itse turkkilaiset ilmielävinä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Häpeissään hän hiipi ovelle. -- Eivätkö he sitten ryöstäneetkään sinua? ennätti hän vielä kysyä Yrjöltä.

-- Kerron sitten myöhemmin, kuiskasi Yrjö. Mene nyt vain, olet kauhean näköinen.

Beata katseli rikkirevittyä hamettaan ja lian tahraamia valkoisia sukkiaan. Häpeissään hän lähti huoneesta. Klaus oli jo aikaisemmin kadonnut.

-- Anteeksi, hyvät herrat, tämä sopimaton välikohtaus, pyysi paroni, ja nyt suonette minun kiittää teitä siitä, että olette tuoneet kasvattipoikani takaisin. Olemme ihmetelleet hänen pitkällistä poissaoloansa ja haluaisimme mielellämme tietää syyn siihen.

Muukalainen ojensi paronille käyntikorttinsa. Konstantinos Nikoletopulos, asianajaja, Ateena, luki paroni. Hän katsahti kysyvästi vieraaseen.

-- Herra paroni, sanoi muukalainen. Asiani on varsin yksityistä laatua. Sallitteko minun puhua tässä seurassa vaiko kahden kesken kanssanne?

Paroni viittasi kapteeniin ja Ottilia-neitiin. -- Sisareni ja vävyni, esitti hän.

Kreikkalainen kumarsi. -- Siinä tapauksessa koskee asia heitäkin. Ja laskien kätensä Yrjön olkapäälle hän lisäsi: -- Minä puolestani pyydän, että tämä nuori herra saa jäädä sisälle. Hän kumarsi paronille ja lausui vakavasti: -- Herra paroni, minä tuon teille terveisiä poikanne vaimolta.

Jos kreikkalainen olisi heittänyt pommin äkkiarvaamatta, olisi vaikutus tuskin ollut suurempi. Paroni horjahti ja tarttui molemmin käsin lujasti pöytään, jonka vieressä hän seisoi, kapteeni kävi tuhkanharmaaksi, ja Ottilia-neiti otti hajuvesipullonsa esille.

-- Poikani vaimolta, änkytti paroni, minulla ei ole poikaa.

-- Poikanne vaimolta, toisti kreikkalainen vakavasti, kapteeninrouva Helene von Sumersilta.

Paroni oli kalman kalpea, mutta hallitsi itsensä hyvin. -- Pyydän, herrani, sanoi hän, istuutukaa.

Kreikkalainen istuutui, mutta palvelija jäi seisomaan hänen istuimensa taakse.

-- Te tuotte minulle terveisiä pitkän ajan takaa, sanoi paroni. Kertokaa.

-- Herra paroni, aloitti kreikkalainen. Siirtykäämme ajassa kuusitoista vuotta takaperin. Hellaassa oli silloin sota. Uljaat kansalaiseni olivat nousseet kapinaan sortajiansa, turkkilaisia vastaan. Virtoina vuosi veri, kodit hävitettiin, ihmisiä surmattiin tuhansittain tai vietiin orjuuteen. Meidän urhomme, suliotit, kleftit, palikaarit taistelivat kuin leijonat. Mutta vihollinen oli ylivoimainen, Kreikka oli perikadon partaalla. Euroopan hallitsijat jättivät sen oman onnensa nojaan. Silloin saapui Kreikkaan vapaaehtoisia, nuoria, uljaita, yleviä miehiä, jotka tahtoivat uhrata henkensä sorretun kansan vapauden puolesta. Näiden ihailtavien sankarien joukossa oli nuori pohjoismaalainen meriupseeri. Sattumalta hän joutui minun serkkuni, nuoren Andreas Kalliogaan, asetoveriksi, myöhemmin ystäväksi. Eräässä taistelussa haavoittui meriupseeri, ja serkkuni vei hänet kotiinsa, setäni taloon.

Sedälläni oli tytär, kaunis, nuori. Hän hoiti haavoittunutta, joka huolellisesta hoidosta vähitellen alkoi toipua.

Eräänä päivänä astui meriupseeri talon isännän luo. Hän aikoi jättää hyvästi lähteäkseen seuraavana aamuna taistelutantereelle. Setäni hämmästyi, sillä sairas oli vielä liian heikko hänen mielestään. Sitäpaitsi hän oli huomannut, että potilas ja hänen kaunis tyttärensä rakastivat toisiaan.

-- Te lähdette, hän sanoi. Miksi näin aikaisin?

-- Kunniani ei salli minun viipyä, vastasi upseeri. Ja sitten hän kertoi, että hänen oli täytynyt lähteä maastaan, koska hänen nimensä oli tahrattu. Mutta upseerikunniani kautta vannon, hän lisäsi, että olen syytön rikokseen, josta minua syytetään.

-- Seis, huudahti paroni liikutettuna. Oletteko varma siitä, että hän niin sanoi?

Kreikkalainen kumarsi kylmästi. -- Kunniasanallani sen vakuutan, herra paroni. -- Mutta sallikaa minun jatkaa. Setäni oli vanhaa kreikkalaista valiosukua, jonka sanotaan polveutuvan suoraan vanhoista helleeneistä. Hän lausui upseerille: Te olette filhelleeni, olette vuodattanut vertanne meidän puolestamme. Tyttäreni rakastaa teitä. Se riittää minulle.

Niin tuli Helene-serkustani meriupseeri Georgios von Sumersin vaimo. Kauan ei nuori upseeri kuitenkaan saanut viipyä vaimonsa luona. Heti kun hän oli aivan terve, lähti hän taas sotapalvelukseen ja kaatui. Kaatui Navarinon taistelussa.

Syvä liikutus oli vallannut kuulijat. Paroni istui kasvot käsien peitossa, Ottilia-neiti itki hiljaa, kapteenin kädet vapisivat, hän hengitti kiivaasti.

-- Sumersilla oli palvelija, jatkoi tohtori Nikoletopulos, omituinen olento, jörö, itsepintainen, harvapuheinen, mutta uljas kuten hänen herransakin. Hän kantoi haavoittuneen herransa hyttiin eikä poistunut hänen vuoteensa äärestä hetkeksikään. Vähää ennen loppua heräsi haavoittunut horroksista, lääkäri ja serkkuni Andreas olivat silloin läsnä, mutta sairas puhui koko ajan kieltä, jota eivät muut ymmärtäneet kuin palvelija yksin. Hän puhui nopeasti, ja palvelija vastasi yhtä nopeasti. Hän pyysi mustetta ja paperia ja kirjoitti vapisevalla kädellä muutaman rivin. Sitten hän otti kellonsa ja ojensi sen sekä paperin palvelijalleen. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Kuolema tuli muutaman tunnin kuluttua.

-- Entä paperi, paperi? huusi paroni kiihoittuneena. Saatiinko tietää, mitä hän oli kirjoittanut?

Kreikkalainen otti taskustaan suuren vanhanaikaisen kellon ja ojensi sen paronille.

-- Minun on vihdoinkin viidentoista vuoden jälkeen onnistunut löytää tämä, sanoi hän.

-- Poikani kello, kuiskasi paroni vapisevalla äänellä. -- Sumersien perintökello! Hän avasi kellon kuoret ja otti niiden välistä ohuen kellastuneen paperin.

-- Kallis isä, luki hän, minä olen syytön. Kuolinhetkelläni sen vakuutan. Matti on luvannut kertoa teille kaikki. Jää hyvästi, rakas isä! Sano Fredrikille, että annan hänelle anteeksi.

Kapteeni oli tuhkanharmaa. Hänen kätensä tapaili soittokelloa. -- Jonas, mutisi hän, missä Jonas? Minä tahdon pois. Voin pahoin.

Jonas läheni hiipivin askelin. -- Rauhoittukaa, herra, kuiskasi hän. Mattihan on kuollut.

Kreikkalainen loi terävän katseen kapteeniin. -- Jos suvaitsette, herra paroni, jatkan vielä, olen ennättänyt vasta puoleen.

Paroni nyökkäsi mykkänä.

Kuuden kuukauden kuluttua miehensä kuoleman jälkeen synnytti Helene pojan, joka kasteessa sai isänsä mukaan nimen Georgios. Hän oli äitinsä ainoa ilo. Meriupseerin palvelija, vanha Matti, jäi taloon. Hän rakasti lasta ja seurasi häntä kaikkialle kuin koira isäntäänsä. Uskollisempaa hoitajaa ei voinut ajatella. Ukko oli vielä vaiteliaampi ja jurompi entistään, mutta lapselle hän puhui omalla kielellään, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Kun Georgios oli kahden vuoden vanha, kohtasi serkkuani suuri onnettomuus. Matti ja poika olivat aamulla lähteneet yhdessä ulos. He olivat saaneet luvan mennä puutarhaan kukkia poimimaan. Mutta he eivät palanneet kotiin enää, ja iltapuolella löydettiin pikkupojan päähine merestä. Vähän myöhemmin heittivät aallot rantaan kumoutuneen venheen. Joku oli nähnyt Matin ja pojan soutelevan venheessä. Kohta senjälkeen nousi kova myrsky, ja otaksuttiin heidän siinä hukkuneen. Minun on turha kuvailla onnettoman äidin surua.

Vuodet vierivät. Sattuipa kerran vuohipaimenemme Demetrios, hän viittasi albanialaiseen, menemään vuoristoon vanhoja tuttaviansa tervehtimään. Hän yöpyi erääseen majaan, jonka ainoa asukas, vanha palikaari, makasi sairaana olkivuoteellaan. Demetrios auttoi sairasta, antoi hänelle viiniä eväspullostaan ja laskeutui itse lepäämään sairaan vuoteen viereen. Ukko nukkui levottomasti heittelehtien vuoteellaan, niin ettei Demetrioskaan saanut unta. Hän kohotti peitettä suojellakseen sairaan paljasta rintaa. Äkkiä hän hätkähti ja jäi tuijottamaan vanhukseen. Ukon ruskettuneella povella kimaltelee kultainen risti, ja ristiin oli kaiverrettu merkki, jonka Demetrios tunsi, tunsi satojen joukosta. Se on amuletti, jota on säilytetty hänen isäntäväkensä suvussa vuosisatoja, ja jonka vanha isäntä itse oli ripustanut pojan kaulaan heti syntymän jälkeen. Demetrios tarttui ahneesti ristiin. Sen taakse oli kaiverrettu sana: Georgios.

Demetrios kirkaisee. Ukko heräsi ja huomasi ristin hänen kädessään.

-- Mistä olet, kurja, tämän saanut? huusi uskollinen palvelija. Ryöstänytkö ruumiilta, rosvo?

-- Älä kurista minua, rukoili ukko. Kaikki kerron, en ole kenellekään vääryyttä tehnyt.

Ja hän kertoi. Monta monta vuotta sitten kapusi vuorten yli hänen majaansa muukalainen mies kantaen pientä poikaa sylissään. Lapsi oli kaunis ja puettu kuten rikkaiden lapset. Mies pyysi, että hän ja lapsi saisivat yösijaa majassa. Se heille myönnettiinkin. Aamulla vieras antoi ristin majan omistajalle sanoen: -- Ota tämä muistoksi muukalaiselta, joka ei enää koskaan palaja vuorillesi.

Lapsi itki ja pyysi kotiin äitinsä luo, mutta mies lohdutti sitä puhuen vierasta kieltä, kunnes poika nauroi ilosta. Sitten he lähtivät, enkä ole heitä sen koommin nähnyt, lopetti vanhus puheensa. Mutta ristin säilytin muistona muukalaiselta, joka tuli ja meni kuin varjo.

Vavisten oli Demetrios kuullut vanhuksen kertomuksen. Sitten hän ei enää vitkastellut, vaan riensi kotiin kertomaan tärkeätä uutistaan. Lapsi ei siis ehkä ollutkaan kuollut. Matti oli vienyt hänet pois, ryöstänyt äidiltä. Mistä syystä? Tiedettiin hänen rakastaneen lasta kuten ennen sen isää. Hän ei siis ollut ryöstänyt poikaa pahassa tarkoituksessa. Yksi ainoa selitys oli mahdollinen. Georgios oli viety isänsä kotimaahan, sukunsa luo.

Nyt ei siis ollut muuta neuvoa kuin hankkia selkoa kapteenivainajan suvusta. Se ei ollut helppo tehtävä. Vieraana hän oli tullut luoksemme, suvustaan hän ei paljon puhunut. Hän oli ollut meille kuin veli, joka hädän hetkellä veljeään auttaa. Tuskin tunsimme hänen kansallisuuttaan. Minä sain toimekseni hankkia tarpeelliset tiedot. Seurasin jälkiä. Se ei ollut helppoa niin monen vuoden jäljestä, mutta lopulta, lukemattomien vastuksien ja pettymysten jälkeen veivät ne minut Suomeen -- tänne.

Heikko kiljahdus katkaisi kreikkalaisen kertomuksen. Fredrik kapteeni oli vaipunut tuolin selkämystä vastaan. Hänen huulensa olivat sinertävät, silmänsä ummessa. Jonas työnsi hänet nopeasti ulos huoneesta. Hänkin oli kalpea. Ottilia seurasi heitä.

Mutta paroni loi heihin tuskin silmäystäkään.

-- Entä sitten? kysyi hän tuskin kuuluvasti.

-- Te arvaatte loput, herra paroni, sanoi tohtori Nikoletopulos matalalla äänellä.

-- Onko se mahdollista, kuiskasi vanha sotilas. Senvuoksi siis, senvuoksi hän heti oli minulle niin rakas. Yrjö, oma poikani, tule syliini. Eikö totta, tohtori, hän on -- -- --?

-- Pojanpoikanne, Georgios von Sumers.

Yrjö seisoi kalpeana, liikahtamatta, kuin unessa. Viimein hän astui paronin luo.

-- Isoisä, kuiskasi hän nyyhkyttäen ja kiersi käsivartensa vanhuksen kaulaan.