Part 1

TOTTISALMEN PERILLINEN

Kirj.

Anni Swan

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

1. Nuori herra. 2. Kepposia. 3. Pappilassa. 4. Yrjö. 5. Ystäviä ja vihollisia. 6. Uusi koti. 7. Koulussa. 8. Muukalaiset. 9. Salaperäisyyttä. 10. Tottisalmen perillinen. 11. Ateenassa. 12. Taaskin Tottisalmessa.

Ensimmäinen luku.

NUORI HERRA.

Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa, ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.

-- Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat, pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie -- -- --

-- Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu, kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen Klaukselle.

Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa. Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.

-- Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.

-- Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr --. Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen pumpulinenäliinaan.

-- Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.

-- Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin. Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa, josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle. Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen. Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa. Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä kasvojaan ja sanoi: -- Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan, näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen mestariteoksen.

Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti pahvikotelosta esille kuvan.

-- Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka -- -- --

Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että kyynelet tippuivat pitkin poskia.

-- Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.

-- Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.

-- Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan. Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla törrötti siniset sarvet -- ihana kuva oli aivan pilalla.

Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta pahankurinen Klaus tirskui yhä.

-- No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se on enemmän faunin näköinen.

Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.

-- Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä -- sinä -- olet kerrassaan sietämätön.

Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.

-- Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te, köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi itseään. -- Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin milloin tahansa ajaa teidät pihalle?

-- Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.

Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat, vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli tummansinisillä silmillään poikaan.

-- Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus, jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin sietämätön nulikka.

Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.

-- Sinäkö tuon olet tehnyt?

Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi kopeasti:

-- Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata maisterille tuommoisen pikkuvahingon.

Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen maisterin jalkojen juureen.

-- Siinä saatte.

Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

-- Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.

Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman tyynellä äänellä: -- Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.

Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako vai ei.

-- Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.

Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni uhmaavana huoneesta.

Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.

Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori, talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.

Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.

-- Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas, uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain kauhu.

Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten hän hitaasti ravisti kaljua päätään.

-- Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai mitä veli arvelee?

Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.

-- Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein, emme myös laiskoja ja velttoja.

Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.

-- Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.

-- Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen. Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi. Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja jatkoi:

-- Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten. Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies, mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.

Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden lähde.

-- Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.

-- Pois kotoa!

-- Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää yksinkertaisesti.

Vanha paroni vaipui mietteisiin. -- Veli saattaa olla oikeassa, lausui hän hetkisen kuluttua. -- Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?

-- Pojalta emme kysy ensinkään lupaa, Ottilia-neiti suostuu kyllä, jos saamme hänet ymmärtämään, että tarkoitamme pojan parasta. Fredrikistä lupaan minä taas hänen lääkärinään pitää huolen. Hänelle on terveys miltei kalliimpi kuin hänen lapsensa. Minä olen jo kauan aikaa tarkannut Klausta, ja ellei hän ajoissa joudu pois tästä ympäristöstä, kehittyy hänestä ennen pitkää luonne, jota ei kukaan ihminen voi rakastaa eikä kunnioittaa. Tohtori hiljensi ääntään. -- Hän muistuttaa suuresti isosetäänsä: hillitön, oikullinen luonne, itsevaltainen ja omapäinen.

Vanha paroni rypisti silmäkulmiaan. -- Olen sen kyllä itsekin huomannut, ja minua peloittaa jättää Tottisalmi hänen käsiinsä. Jos asiat olisivat olleet toisin... mutta siitä ei kannata puhua.

Tohtori katseli osaaottavasti nuoruudenystäväänsä. Hän tiesi, että tämä ajatteli tällä hetkellä poikaansa, joka kuusitoista vuotta sitten oli lähtenyt kotoaan eikä sen jälkeen ollut antanut tietoa itsestään. Huhuttiin väärennetyistä asiapapereista ja suurista peliveloista. Mutta suku oli pitänyt asian tiukasti salassa, niin ettei mitään varmaa tiedetty. Ja vähitellen oli nuori kaunis Yrjö-paroni eli luutnantti, joksi häntä yleisesti oli sanottu, unohtunut. Ei tosin isän sydämestä, sen tohtori yksin tiesi. Hän ei antanut kylmän kuoren pettää itseään. Isän sydän ei koskaan ollut lakannut kaipaamasta poikaa, joka oli ollut hänen ylpeytensä ja kaikkensa maailmassa senjälkeen kuin paronitar, hänen vaimonsa, oli kuollut.

Pieni, liukasliikkeinen, huolellisesti puettu mies astui huoneeseen.

-- Herra kapteeni käskee kysyä, eivätkö herrat suvaitse tulla keltaiseen saliin pelaamaan whistiä.

-- Kyllä, me tulemme kohta, vastasi paroni.

-- Aina yhtä sileä ja kohtelias, huomautti tohtori hymyillen, kun palvelija nöyrästi kumartaen oli poistunut.

-- Minä en pidä hänestä, mutta Fredrik ei voi hänestä luopua, ikävä kyllä, sillä hän mielistelee Klausta ja kiihoittaa hänen huonoja taipumuksiaan.

-- Onnenonkija, luulen, mutta hän hoitaa isäntäänsä erinomaisen hyvästi. Luulenpa, että hän todellakin pitää hänestä.

-- Niin, Fredrik on kerran pelastanut hänet jostakin pälkähästä ulkomailla, missä hän eli sangen kurjissa oloissa.

Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan, kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt ohjata heitä... Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.

Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat asuneet.

Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi. Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.

Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin kostonhimoisen potkun.

Kuului hiljainen koputus.

Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.

-- Sinäkö, Jonas?

-- Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.

-- Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.

-- Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin, sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan. -- Tee sinäkin niin.

Äänettömyys.

-- Mitä he tekevät alhaalla? kuului sitten.

-- Pelaavat whistiä. Illallinen on pian valmis. Minä kävin keittiössä kurkistamassa. Porsasta, sillisalaattia, piiraita ja marenkeja. Minä aion piiloutua Riikke-mamsellin huoneeseen, kunnes on syöty. Mademoiselle tietysti hakee minua joka paikasta, mutta minäpä en aio tyytyä pelkkiin korppuihin ja teehen, kun kerran saan porsasta.

-- Voisit olla siitä minulle kertomatta, sanoi poika katkeralla äänellä.

-- Minä hommaan sinulle jotakin hyvää, kun Emma tuo illallista. Marenkeja. Ja lintupasteijaa. Siellä on sitäkin. Hyss, mademoiselle tulla sipsuttaa.

Ja Beata syöksyi nuolen nopeudella portaita alas.

Synkkänä Klaus palasi paikalleen. Varmaan hänen mielensä olisi ollut vieläkin mustempi, jos hän olisi tiennyt, että hänen kohtaloaan parhaillaan pohdittiin alhaalla keltaisessa salissa.

Kapteeni oli tohtorille valittanut huonoa terveyttään. Osaaottavana tohtori kuunteli.

-- Olet todellakin huonossa kunnossa, Fredrik, ja lääkkeet eivät yksin auta. Sinä tarvitset minun ymmärtääkseni etupäässä lepoa. Tiedätkös, mitä minä ehdottaisin: Lähetä Klaus pois. Lyönpä veikkaa, että se vaikuttaisi sinun voimiisi edullisesti.

Kapteeni loi tohtoriin hämmästyneen katseen.

-- Mitä setä tarkoittaa?

Tohtori yskähti hämillään pari kertaa. -- Tarkoitan mitä sanon, lähetä poika pois, niin saat rauhaa.

-- Entä minne? Setä saa uskoa, ettei kuka tahansa ota tuollaista rajupäistä ja itsepintaista poikaa kuin Klaus, ja jos ottaisikin, ei kauan pitäisi luonaan.

-- Tiedän sopivan perheen. Tehän tunnette naapuripitäjän kappalaisen, pastori Pereniuksen, veli ainakin hänet tuntee. Hän oli ennen meidän rovastilla apulaisena. Minä suosittelen häntä Klauksen kasvattajaksi. Hän on lujatahtoinen, sivistynyt ja kelpo mies. Rouva on viisas ja reipas ihminen, oikea papinmuorin esikuva. Heillä on samanikäisiä lapsia kuin Klaus, ja he ovat kaikki tavallista paremmin kasvatettuja. Olen käynyt perheessä usein ja tunnen sen hyvin. Heidän pitäjänsä kuuluu myös minun piiriini, ja pappilassa olenkin tavallisesti yötä. Sanon vielä kerran: lähettäkää Klaus sinne.

-- Mahdotonta, mutisi kapteeni.

-- Miksi mahdotonta? kysyi paroni tyynesti.

-- Klaus on tottunut aivan toisiin oloihin. Ei hän voisi mukautua maalaispappilan yksinkertaiseen, köyhään elämään. Hän, niin lellitelty, niin vaativa. Jonas on todellakin hemmoitellut poikaa aivan liiaksi.

Kapteeni moitti mielellään palvelijaansa tämän selän takana.

-- Sen pahempi, tohtori kohotti olkapäitään. Se olisi ollut varsin tepsivä keino hankkia sinulle sekä unta että voimia.

-- Entä mitä setä arvelee? kapteeni kääntyi appensa puoleen.

-- Minusta on ehdotus kaikin puolin miettimisen arvoinen. Klaus tarvitsee lujaa kättä. Ja sitäpaitsi epäilen, tokko hän maisterin johdolla voi suorittaa pääsytutkintoa kouluun, jonne hänen on määrä lähteä syksyllä.

Sen enempää ei asiasta puhuttu. Mutta hetken kuluttua kapteeni mutisi puoliääneen:

-- Hän on kyllä hyvin rasittava ja kysyy paljon Jonaksen aikaa.

Ja siitä päättivät paroni ja tohtori, että siemen oli alkanut itää.

Toinen luku.

KEPPOSIA.

Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää. Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast'edes käyttäytyä mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli valmis uusiin kepposiin.

Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin lasten käytöstä.

Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina, kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello, maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.

Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä. Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä kuiskasi Klaus sisarelle:

-- Hän on huomannut sen ja ottanut pois.

-- Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.

Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä. Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel, molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän "hienoja".

Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi kiivas ottelu.

-- Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi -- -- -- Mitä tämä merkitsee!

Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana. Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina, sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi! Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan roiskahduttanut aimo tahrat.

Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana. Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc! Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän ei koskaan hämmentynyt.

-- Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni ivallisesti.

Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.

Mutta silloin sanoi paroni: -- Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.

-- Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. -- Sekä paroni että Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.

Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.

Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.

Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet. Se oli lauhkea ja viisas -- oikea kissojen kissa. Sillä oli oma pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään vesisaaviinkin.

Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt, ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes hänet sieltäkin karkoitettiin.

-- Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata uhkasi kertoa isoisälle.

Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.

-- Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]

Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon. Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.

Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika naurahti viekkaasti: -- Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.

-- Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.