Chapter 5
Oli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas. Toinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti nuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti hänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja hienolle naiselle.
Sen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta, raskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen. Eikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus kasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti tuskan.
Mutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka tuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti ja tuhosi.
Mutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon hieno ja kalpea ja kylmä.
Tuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen sortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi ja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä syttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen lempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti punoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean naisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui hennolla varrella.
Mies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton, raju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin lumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.
Mutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja kuolevan.
Se kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen miehen, jota hän rakasti.
Voimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi pelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut niin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän rakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen kalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli, että sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.
Ja hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan. Siitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän kostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen sydänverestään ja kävisi punaiseksi.
Ja kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi sen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se lakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi sen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen kalpea kukka.
Ja se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies murtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se mies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.
Ja se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi, kun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja hän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan enää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot lemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.
Ei tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa antaa.
Se voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi tuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä virtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.
Eikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.
SAIRAITA LAPSIA
Salon sydämmessä oli erakon mökki. Erakosta kerrottiin että hän tiesi salaisuuden joka antoi ihmiselle rauhan niin suuren ja syvän kuin salon hiljaisuus.
Sitä erakkoa hakemaan läksi kerran mies, joka oli rauhansa kadottanut, eikä jaksanut elää ilman sitä. Hän oli nauttinut paljon ja kärsinyt vielä enemmän, ja paljon oli kertynyt mustaa hänen mieleensä, joka oli surmannut rauhan. Ehkä tietäisi erakko neuvoa, mistä hän sen jälleen löytäisi.
Hän astui polkua myöten, joka johti lepikköön, missä suuret sananjalat kasvavat lähteiden reunoilla. Ei ollut siellä erakon asuntoa. Ei ollut se hymyilevän järven rannallakaan eikä aurinkoisella kukkulalla. Vasta kaukana ahojen ja niittyjen ja metsäkylän takana salon sydämmessä hän sen löysi, siellä missä polku kiertelee kuusien ja honkien välitse. Siellä mies löysi erakon.
"Sano, erakko, oletko onnellinen?" kysyi mies.
"En tiedä", vastasi erakko.
"Oletko ehkä onneton?" virkkoi mies.
"En tiedä", sanoi erakko.
Silloin mies hymyili hiljaa.
"Nyt tiedän, erakko, että tunnet sen salaisuuden, jota etsin ja joka mulle voi rauhan antaa. Sano se minulle, erakko, jotta minäkään en tietäisi olenko onnellinen vai onneton."
"En voi sitä sanoa", virkkoi erakko. "Ei voi toinen toiselle salaisuuttaan antaa. Löydä se itse."
"Mistä voin sen löytää?" kysyi mies.
"Minne rauhasi kadotit?" kysyi erakko.
"Ihmiset sen minulta veivät", virkkoi mies.
"Jos luulet ihmisten rauhasi vieneen, niin hae sitä heidän luonaan", sanoi erakko.
"En löydä sitä koskaan heidän luonaan. Anna minun jäädä tänne, erakko. Ehkä salosi mulle neuvoo mitä etsin", pyysi mies.
"Mykkä on saloni. Se vain säilyttää salaisuuksia, ei ilmoita", vastasi erakko.
Mutta mies tuskastui.
"En usko sinua, erakko, en usko. Kateellinen olet salaisuudestasi. Salossa olet itsekin sen löytänyt. Täältä pitää minunkin sen löytämän."
"Koeta", sanoi erakko.
Mies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen ja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen virvoituksen -- mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt sitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai onneton.
"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus painaa niin raskaasti", sanoi mies.
"Lähde ihmisten luo", sanoi erakko. "Siellä sen salaisuuden löydät -- jos löydät."
Mies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta sitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni vapisi vihaa.
"En löydä salaisuutta, jota etsin. Huono oli neuvosi erakko!"
"Mitä löysit ihmisten parissa?" kysyi erakko.
"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti ystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en muuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä kurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä sydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!"
"Mitä tahdot kostaa?" kysyi erakko.
"Oman tuskani!"
"Kuka on tuskasi luoja?" kysyi erakko.
"Ihmiset."
"Olet ihminen", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: "Palaja siis kostamaan -- jos voit."
"En vielä lähde salostasi. Anna minun levätä luonasi hetkinen", pyysi mies.
"Lepää -- jos voit levätä", sanoi erakko.
Mutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja kohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.
Vieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo. Hopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt ja surullinen.
"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?" kysyi mies.
"Mitä löysit ihmisten seassa?" kysyi erakko.
"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki. Leikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli särkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita lapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan hain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua lohduttanut. -- En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin. -- Väsynyt olen ja tahdon levätä."
"Et löydä salossani lepoa vielä", virkkoi erakko, "etkä vielä lepoa kaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja takaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää paina vaan kohottaa."
Ja vielä palasi se väsynyt mies maailmaan. Vielä jätti salomaan rauhan.
Mutta sitten hän tuli jälleen erakon luo.
Silmien loisto oli syvä ja selittämätön kuin kaukainen kaipaus, mutta pää oli kumarassa.
"Mitä löysit nyt maailmassa?" kysyi erakko.
Mutta mies ei vastannut. Hänen katseensa vain katsoi syvälle, niinkuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa.
"Joko jäät luokseni salon hiljaisuuteen -- veljeni?" kysyi erakko.
"Jo jään", sanoi mies hiljaa, "sillä nyt sen tiedän -- että sairas lapsi olen itsekin."
Ja erämaan rauha oli suuri ja syvä.
SISÄLLYS:
Siv. Hymni Humbugille 1 Ystävyyttä 9 Päivän poika 31 Satiirikko 43 Luonnonkaunista ja taidekaunista 59 Hyvä tyttö ja paha tyttö 75 Äiti 85 Opettaja Touhio 93 Satu pienestä rakista 105 Tyytyväinen 117 "And it isn't the shame" 127 Sairaita lapsia 133