Chapter 4

Mutta sekään ei sentään ole kaikkein tärkein asia. Opettaja Touhiossa on yksi ominaisuus, joka tekee hänet merkkihenkilöksi: Hän tietää kuinka maailma on parannettava.

Onhan meillä jokaisella himmeä aavistus siitä, että tämä maailma olisi parannuksen tarpeessa. Hyvin harvoilla kumminkaan on selvillä kuinka tuo parantuminen olisi aikaansaatava, vaikka kyllä voisimmekin yhtä ja toista ehdoittaa, joka ehkä hiukan auttaisi.

Mutta opettaja Touhio tietää: Maailma on parannettava esitelmillä.

Siitä syystä hän jakaa ihmiskunnan kahteen ryhmään: hyödyllisiin ja hyödyttömiin, s. o. sellaisiin, jotka pitävät esitelmiä ja sellaisiin, jotka eivät pidä. Ja siitä syystä opettaja Touhio on valinnut elämäntehtäväkseen saada mikäli mahdollista koko ihmiskuntaa pitämään esitelmiä. Ja hänen työnsä kantaa yhä uusia hedelmiä.

Ennenkuin tunsin hänet, ajattelin häntä aina jonkunmoisella kateudensekaisella epäluulolla. Mitä hän nyt oikeastaan oli sen parempi kuin minä ja monet muut? Enkä minä ymmärtänyt että ihmiset niin nöyrästi tottelivat häntä, kävivät esitelmiä kuuntelemassa ja pitämässä. Mutta sitten tutustuin häneen ja ymmärsin. Tapaus oli seuraava:

Olin kerran tohtori Vuoren luona hakemassa apua yskälleni. Koska nyt ei ollut vastaanottotunti, puhelimme kaikenlaisista asioista, m. m. opettaja Touhiosta. Tohtori Vuori, tulinen mies, käytti jotenkin voimakkaita sanoja ilmaistakseen että hän ei ainakaan ihaillut opettaja Touhiota. Minä säestin häntä kykyni mukaan. Tämä sielujemme sopusointu tuntui innostuttavan tohtoria. Hän nousi seisomaan ja lausui tarmolla:

"Toivoisinpa tosiaankin, että hän kerran tulisi minuakin vaatimaan esitelmän pitoon! Kyllä minä vastaisin!"

Ihmisen ei koskaan pitäisi tuolla lailla kerskailla. Sen kuuli Nemesis.

"Kling-kling-kling", kuului ovikellon ystävällinen kilahdus. Hetken kuluttua astui sisään palvelija ja ilmoitti, että opettaja Touhio pyytäisi puhutella tohtoria.

Tohtori säpsähti. Minusta näytti kuin hän olisi aavistanut tulevaa onnettomuutta.

Hienotuntoisesti nousin heti ylös lähteäkseni pois, mutta tohtori pyysi minua jäämään. Ojentautuen suoraksi hän vakuutti mielellään suovansa että muitakin oli näkemässä kuinka _hän_ kaikenlaisia humbugeja kohtelee. Arvelin että onhan se opettavaista, ja jäin.

Tohtori vilkasi peiliin ja asettui ryhdikkääseen asentoon. Ovi aukeni, ja sisään astui opettaja Touhio. Pari sekuntia nuo molemmat katsoivat äänetönnä toisiaan ikäänkuin mittaillen voimiaan. Sitten lyhyen esittelyn jälkeen tohtori pyysi vierastaan istumaan.

Opettaja Touhio loi hitaan ja tutkivan katseen ympäri huonetta ja sitten tohtoriin. Huone ei ollut aivan hyvässä järjestyksessä. Sen saattoi myöskin lukea opettaja Touhion silmistä. Tohtori näytti hiukan hermostuvan. Vihdoin avasi opettaja hiukan vasenta puolta suustaan ja sanoi:

"Tulin kysymään tahdotteko pitää esitelmän ensi sunnuntaina puoli kahdeksan Valon vuosijuhlassa?"

Se on omituista kuinka mitättömän pieneksi ihminen tuntee itsensä, kun se, joka häntä puhuttelee, ei viitsi avata koko suutaan, vaan ainoastaan toisen puolen. Tohtorin hermostus eneni silminnähtävästi.

Kun hän ei mitään vastannut, vetäytyi opettaja Touhion suun sama vasen puoli hiukkasen hymyyn. Se ei enentänyt tohtorin itseluottamusta. Hän koetti kumminkin rauhoittua ja vastasi nopeasti:

"Olen hyvin kiireellisissä töissä nyt, enkä ehdi siis tehdä mitään -- se on -- tarkoitan -- --"

"Jaa -- ah", kuului hitaasti opettaja Touhion vasemmasta suupielestä ja hän loi pitkän, läpitunkevan katseen tohtoriin. Sitten hän lisäsi puoleksi itsekseen: "Paljonhan sitä aina on töitä, jos kansan hyväksi jotain tulisi tehdä."

Tohtori näytti nolatulta, mutta virkkoi jotain sanoakseen:

"Ehkä tohtori Kallio joutaisi."

"Paraan te mainitsittekin!" kuului syvästi halveksiva hymähdys.

Tohtori Kallio oli tohtori Vuoren vaarallinen kilpailija avoinna olevasta piirilääkärin virasta. Huomasin että opettaja Touhion halveksiva hymähdys ei tuntunut aivan epäonnistuneelta tohtori Vuoresta. Hän loi minuun nopean katseen, joka näytti sanovan että "kyllä hän sentään jotain näkyy ymmärtävän." Mutta ääneensä hän virkkoi jalomielisesti:

"Onhan tohtori Kallio varsin ansiokas tiedemies."

"Soo-oh", virkkoi opettaja Touhio säälivästi. Ja kun tohtori ei tuohon osannut mitään vastata, lisäsi opettaja: "Mitäs hän on tehnyt kansan hyväksi?"

"Jaa -- hm --" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen enempää.

Minusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon masentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen hetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että ymmärsin asioita. Alotin siis:

"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi, vaikk'ei pidä esitelmiäkään."

"Soo-oh, vai voi", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En katsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos ikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei viitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin rauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni. Alotin taas:

"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja Shakespeare ja Byron ja -- -- --"

Valtava nauru keskeytti minut.

"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! -- Goethe -- Shakesp -- ha-ha-haa! Ha-ha-haa!"

En ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken mainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi. Tohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja asettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.

"Eihän sitä ollenkaan tiedä", virkkoi hän, "vaikka esimerkiksi Shakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin suurena miehenä."

Opettaja Touhio ponnahti seisomaan kuin nuoli ja hänen silmänsä kiilsivät.

"Sitähän minäkin olen sanonut! On todellakin hauska kuulla, että meidän etevä tiedemiehemme tohtori Vuori on tullut samoihin tuloksiin. Juuri siitä voitte pitää esitelmän, juuri Shakespearesta ja hänen -- -- --"

"Ei -- ei -- enhän minä -- en tahdo semmoista väittää -- ja en mitenkään jouda -- ja -- --" änkytti tohtori kauhistuen.

Opettaja Touhio ojentautui äkkiä suoraksi, astui aivan lähelle tohtoria, loi häneen ankaran katseen ja virkkoi painavasti koko suullaan:

"Sanokaa suoraan tahdotteko vai ettekö tahdo uhrata yhtä ainoata lyhyttä tuntia elämästänne kansan hyväksi?"

Minä huomasin kuinka hikipisarat kohosivat tohtorin otsalle, kun hän syyllisen näköisenä sopersi:

"Tietysti -- kyllähän minä aina -- mutta --"

"Sitä teiltä odotin! Sallikaa minun puristaa kättänne. Ensi sunnuntaina siis puoli kahdeksan! Minä kyllä pidän huolen ilmoituksista. Hyvästi!"

Ja ennenkuin ennätimme tointua, oli opettaja Touhio hävinnyt.

Syntyi syvä äänettömyys. Vihdoin virkkoi tohtori pyyhkien otsaansa:

"Mitä minä oikeastaan lupasin?"

"Mikäli minä ymmärsin, lupasitte pitää esitelmän Valon vuosijuhlassa ensi sunnuntaina", sanoin lempeästi, sillä minun kävi sääli tohtoria.

"Mikä se on se Valo?"

"En minä suinkaan tiedä."

"Hm --. Ja mistä minä lupasin puhua?"

"Eikös se ollut Shakespearesta esitelmäin pitäjänä?"

"Shakespearesta! Minäkö? Minä lääkärinä pitäisin esitelmän Shakespearesta! Jolta en muutoin pariinkymmeneen vuoteen ole lukenut riviäkään! -- Olenko minä joutunut pois järjeltäni?"

"Jaa, en minä suinkaan tiedä", kiiruhdin vastaamaan, ja samalla aloin nopeasti poistua. Tohtorin silmissä paloi jotain, jonka puhkeamista en tahtonut odottaa.

Siitä päivin en ole koskaan puhunut ylenkatseellisesti opettaja Touhiosta.

SATU PIENESTÄ RAKISTA

Oli kerran hyvin vanha täti, jolla oli hyvin nuori rakki. Tädin nimeä en muista, mutta rakin nimi oli Prisse.

Tädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov, vov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja heleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli todellakin hyvät keuhkot.

Mutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin paha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko myöntää.

Mutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman myöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään muun tädin Prisse.

Mutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet. Muutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia Prissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku Prissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin Prisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä tärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se, _missä_ haukkui.

Siitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten ylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn. Silkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä kiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä saattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa. Se vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä koko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.

Siinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle, käänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin karkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki mahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov, vov!

Sitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi tilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.

Ja Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät kajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului Prissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi vaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen kestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin niitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia sokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin tarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se oli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään korvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.

Ja kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä ollut haukkunut.

"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!" riemuitsi täti. "Mitä se vielä ennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti harjoitetaan!"

"Vov, vov, vov!" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti puhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän silmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!

Sitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan päällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin. Tädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä telineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin helposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi raajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu tallaamaan.

Ei ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli ihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan toisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin järkevän ihmisen aina tulee tehdä.

Yksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain omintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:

"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä omituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin rakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina -- --"

"Ha, ha, ha, haa!" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki vieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka hän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä tavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se suuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse silkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän todellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä intelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan rohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään! Eikö hän todellakaan käsittänyt että -- -- --

Mutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle, eikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään, mutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli leimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä oli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja noutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli kumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!

Mutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri kaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka Prisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet tätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille pyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari vaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen päiväpaisteesta.

Mutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä, alettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen viisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi kummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse oppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun kerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.

Mutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan selitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan oppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.

"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen miten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!" sanoivat toiset tädit.

Ja toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka osasi hypätä tynnörivanteen läpi.

Tädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan enää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.

Äkkiä juolahti tädin mieleen tuuma. Hän päätti tehdä uuden ponnistuksen.

Hän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen minkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin Prissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole viitsinyt sitä ennen yrittää.

"Prisse", komensi täti kotiin tultuaan, "tule heti hyppäämään vanteen läpi!"

Prisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se! Saattoi kai se tädin mieliksi hypätä.

Se nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi, voi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis paisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse raukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.

Mutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli tahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen lujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan ollut haukkunut.

"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään! Vov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä joka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, _vov_!"

Täti piteli korviaan, mutta Prisse ei hellittänyt. Se haukkui niin että koko talo kaikui ja ikkunalasit tärisivät. Kaikki ihmiset kadulla seisahtuivat kuuntelemaan ja muutamat riensivät sisään tädin luo katsomaan mikä oli hätänä.

Ja Prisse yhä haukkui ja haukkui. Täti pani pumpulia korviinsa ja koetti kermalla ja sokerileivoksilla, kyyneleillä ja uhkauksilla saada Prisseä vaikenemaan, mutta kaikki oli turhaa. Prisse vain yltyi.

Silloin yht'äkkiä kuului _"pau!!!"_ -- -- Sitten syvä äänettömyys. Prisse putosi komahtaen tyynyltään lattialle. Se oli kuollut. Keuhkot olivat halenneet!

Sitten Prisse haudattiin ja muut Prisset haukkuivat sen haudalla, että niin käy, niin käy kun haukkuu enemmän kuin keuhkot kestävät. Mutta Prissen täti katsoi heihin ylenkatseella ja sanoi että eihän sitä voinut odottaakaan että moiset rakit marttyyriä ymmärtäisivät.

TYYTYVÄINEN

Lehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin "Kristillisten kansan ystäväin" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten matkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen mukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä vallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.

Ei hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui virkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.

Lehtori veti turkinkauluksensa ylös.

Pakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut toivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta niinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää hyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan, muutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä asemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.

Tuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo sähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.

Portieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin olivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja vastasivat kohteliaasti kysymyksiin.

Hitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita huoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput. Valoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä maata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.

Mukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta. -- Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.

Peili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki hetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja pyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan suuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että vähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui pyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se toimitti pienikin nenä, saman asian.

Lehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja sytytti sikarin.

Tyytyväisyydestä oli puhunut "Kristillisten kansan ystäväin" juhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella korkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu kansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille suurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan niitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme? Ei, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat ja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva kansalainen velvollisuuksiaan.

Se oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut. Eipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja ylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.

Ja velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin puutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut teroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut kylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä palkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli niitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle. Ihmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne "Kristillisten kansan ystäväin" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli muistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada kuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.

Lehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.

Mutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina taas unohtanut panna niitä mukaan!

Kyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli kestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia ja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä vastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi varmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset ovat ylhäältä annettuja.

Kahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan oli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.

Mutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja muistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä vähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat olivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se ylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan vanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä viehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan kauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut Minna Mökkönen. Kaunis ja verevä.

Lehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.

Mutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti maallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä avioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut se suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa niinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina saanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen puuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan kieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa pysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän ollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina pantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän kuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.

Lehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua tassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja lämmin ja tyynnyttävä.

Ei siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi pois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. -- Hoh-jaa, jos sekin koettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä otettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi sen kestää.

Lehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin. Sikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin. Pääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole semmoisia juhlia, kuin tänään.

Omituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja virkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään puhuttelemassa sitä -- mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän aina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja nöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin tehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua vaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä niskotella.

Nikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle. Kotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli aina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.

Lehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.

Hyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä hankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.

Lehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja nukkui.

_"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T THE BLAME THAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND -- IT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER KNEW WHY, (SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW WHY) AND NEVER COULD UNDERSTAND!"_