Chapter 3

Mutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota oli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju. Suuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen rinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne hienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja sylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan pitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori. Mutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta pitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas vaipuivat mahtavat herrat miettimään.

Vihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui: "Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme katseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään on meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja pitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää viittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi luonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin rautatiepenkereeksi!"

"Hyvä! Hyvä! Eläköön!" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta. Punkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on taidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.

Kuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota sanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa olla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on rakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota myöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se on vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää puhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen kanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut alkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me todellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.

Siellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti, joka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten vuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen toteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili, että hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan kirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi. Ei hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä uudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon toimen alkuunpanijaksi.

Silloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa. Kolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan ajastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan itselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että hengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota oli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli kivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta kirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin ihmiset kuiskailivat.

Hän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas Salomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian vuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia ne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka temppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja Kolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi Kolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia, ja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi kerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan pääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään. Ja punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus, johon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja -- -- -- Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka minkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin temppelissä -- -- -- Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin rinteellä.

Vihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän jaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka hän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja arveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten hän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä vietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.

Kamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui ranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet, mistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä pahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin Kalle tuli kuin lahjana taivaasta.

Kamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja rakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle ruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi Karl Collin.

Ja kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen heti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen töistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl Collin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi rakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen edistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui siitä yhä harvemmin.

Sitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen "suuri päivänsä", kun Ateneumin salissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia, rakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl Collin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi kamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista kiitosta.

"Tjaa", kuulin hänen sanovan, "täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen hyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. -- Tjaa -- -- noissa piirustuksissa on perspektiiviä ja -- hm -- jonkunmoista groteskia huumoria -- clair-obscure on varsin hyvä -- -- mutta --" (hän tirkisti tarkkaan toisella silmällään) -- "tjaa -- niistä puuttuu vielä eleganssia -- ne ovat -- hm -- ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme kyllä häviämään Parisissa."

Hän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että Kalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu asia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon Pariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti gallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin hyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten täällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.

Tapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.

"Kuulkaa", sanoi hän äkkiä, "minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni Kolille eikä Pariisiin."

"Kuinka niin?" kysyin.

"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu kuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. -- -- Se olisi ensin pitänyt saada valmiiksi. -- -- Se on melkein unohtunut -- -- --"

"No, eihän se nyt sentään unohtune -- -- --"

"Kun on niin paljon muuta muistettavaa -- -- -- mutta samapa se, vaikka unohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman."

Ja huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.

* * * * *

Sitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla toukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun herran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä tavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva kadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja sen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä kuulin tutun äänen huudahtavan:

"Ah -- tekö siinä?!"

Ja Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata hattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi iloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään, joka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan Parisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä tahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa kahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.

"Kuinka sen kirkon laita nyt on?" puhkesin kysymään, sillä kovin teki mieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa tässä uudessa miehessä.

"Jaa -- jaha -- vai olette tekin siitä kuullut."

En tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin alinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:

"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen. Piirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa minua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni tässä samassa hotellissa? -- Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät sinne!"

Eihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös portaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: "Allons enfants de la patrie!"

Suurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli neliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen, pylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin sitä ja sitten kivilohkaretta.

"Tässä piirros ja tuossa rakennusaine!"

"Marmoria!" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella millaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien seassa.

"Jaa, jaa! Tällaista marmoria!"

Hän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se olikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin että pince-nez lennähti kauas.

"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi keksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen voi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan tehtaassa aivan valmiiksi -- ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin sitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko."

Tuntui kuin olisin kuullut Kolin honkien hiljaa huokailevan.

"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo alkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä erivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin lasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan siitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat samassa tehtaassa val -- -- --"

"Mutta sille paikalle, johon kirkko rakennetaan, ei oikein sopine -- -- --"

"Jaa -- eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon varmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin valtuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että valtuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon rakennettavaksi Rautatietorille -- -- --"

"Helsinkiinkö tämä kirkko siis tulee rakennettavaksi?"

"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio paikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi näkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin pääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan."

"Minä luulin -- hm --"

"Mitä te luulitte?"

"Luulin vain, että puhuitte siitä toisesta kirkosta."

"Mistä toisesta kirkosta?"

"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta koivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee."

Herra arkkitehti vaikeni äkkiä ja kävi tulipunaiseksi.

"Niin -- se -- sitähän minä aina ennen -- -- taisin ajatella -- -- --"

Ja sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun. Enkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.

HYVÄ TYTTÖ JA PAHA TYTTÖ

Oli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä hän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.

Samaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän periaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa ja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin onnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.

Tässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin tiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se kuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.

Hyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten. Luultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja ymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee usein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.

Hyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat asetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon oli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin rakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa vaikka nelivaljakolla.

Mutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien loisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että kaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois tekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille, kauas pois viitoitetulta ajotieltä.

Hyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät ihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma tapa.

Ylioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen onnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa lujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä rakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti iloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan vakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi ja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään uhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä ylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä iloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan surullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni vallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut olla varovainen.

Sen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata elämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä tyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän tytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee aina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta kuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa, laulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki jotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.

Ensin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti niin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin hyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät _voi_ olla niin hyviä kuin hyvät tytöt. Heillä on luonto vastassa.

Veli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä varoitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei välittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä puheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.

Kaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko sielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä tyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.

Ja sitten kävi.

Paha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka meni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat estäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden kuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla tytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.

Nyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja miehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt tummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.

Hän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan lapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta kuin nuoruuden iloa vain.

Mutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi kaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä, joka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet. Rintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.

Päivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon humina oli kuin etäisen meren kutsu.

Aika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden aikoihin asti.

Paha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei omaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä hänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.

Hongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka pelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma ajoille, jotka olivat olleet.

Mutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.

Ja hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli tapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän muisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.

Eikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha tyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka koetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika ymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha tyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut ehyeksi.

Eikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun päivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin kummaksi, että onni voi särkyä.

Ja paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa niinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana vuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi kätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.

Paha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä ja koetti puhua.

"Armas -- -- opeta häntä ymmärt -- -- -- --"

Mutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja katkasi sanat -- -- --

Hyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku tyttöään.

"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?" kysyi hyvä tyttö osanottavasti.

"Niin -- niin -- 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen pyyntönsä", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.

"Eihän se niin ollut", virkkoi hyvä tyttö varmasti. "Opeta häntä ymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi."

Hyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja tarmokkaana.

Eikä kukaan tiennyt mitä paha tyttöraukka oikeastaan oli tahtonut sanoa.

ÄITI

Äiti näki Suruttaren lähestyvän.

"Mitä tahdot Surutar?" kysyi äiti.

"Punaiset ovat poikasi posket, kalpeat minun. Vien ruusut hänen poskiltaan", sanoi Surutar.

"Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä nuoren poikani poskia!" pyysi äiti.

Ja Surutar vei ruusut äidin poskilta.

"Oi äiti armain -- kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?" kyseli punaposkinen poika.

"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut kyllä palajavat", virkkoi äiti tyynnytellen.

Poika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille, entistä armaampi.

Mutta lisää tahtoi Surutar.

"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen silmistään."

"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto niistä. Säästä nuoren poikani silmät!" rukoili äiti.

Ja Surutar vei loiston äidin silmistä.

"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?" kyseli poika.

"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin loisto taas niihin palajaa", lohdutti äiti.

Ja poika katsoi kauan äidin silmiin ja loisto palasi niihin entistä lämpimämpi.

Mutta ei vieläkään tyytynyt Surutar.

"Hymyilevät ovat poikasi huulet. Minun ovat tuskasta vääntyneet. Vien hymyn hänen huuliltaan."

Mutta taas rukoili äiti:

"Säästä Surutar poikaani nuorta! Hymyileväthän minunkin huuleni. Ota hymy niistä!"

Ja Surutar vei hymyn äidin huulilta.

"Emoni, kantajani, minne pakeni huultesi hymy? Suruko sen särki?" valitti poika.

"Elä huolehdi poikani nuori! Paina huulesi huuliini, niin hymy kyllä palajaa", lohdutteli äiti.

Poika painoi huulensa äidin huuliin ja hymy palasi entistä vienompana.

Mutta kateellinen on Surutar. Ei siedä ihmisonnea.

"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi loiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä löysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?"

Mutta se oli äidin sydänsalaisuus. Eikä sitä Surutar arvannut.

Turhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä pojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin hymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi, Surutar!

Jo kyllästyi Surutar.

"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut äitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin mokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien poikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!"

Se oli uhka Suruttaren. Paljon, paljon pyytää Surutar.

Silloinpa kalpeni äidin poski. Silloinpa himmeni silmän loisto.

"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta säästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!"

"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi pirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin", ilkkui Surutar.

"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni, mutta säästä nuoren poikani onni!"

"Annatko kalleimman aarteesi, niin säästän?" sanoi Surutar.

"Annan, Surutar, annan!"

"Anna poikasi!"

"-- -- -- Poikani -- -- --"

"Luovu nuoresta pojastasi, niin säästän poikasi onnen!"

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Maailma kävi kylmäksi ja päivä pimeni yöksi.

"Luovun pojastani", sanoi äiti -- -- --

Yössä alkoivat tähdet kimmeltää -- --

Ja taas värisi hymy äidin huulilla.

Joku sanoi sen olevan äärettömän onnen hymyn.

Toinen sanoi sitä pohjattoman tuskan hymyksi.

Ja kolmas arveli sen hymyn olevan kotoisin sieltä, missä ääretön onni ja pohjaton tuska yhtyvät yhdeksi.

OPETTAJA TOUHIO

En sano onko opettaja Touhio mies vai nainen. Jos sanon että hän on mies, luullaan heti, että tarkoitan opettaja A:ta. Jos taas sanon että hän on nainen, pidetään sitä kavalana salaviittauksena opettaja B:ta vastaan. Semmoiset seikat ovat niin vaikeita täällä meidän suurkaupungeissa. Siitä syystä en sano. Enkä myöskään sano onko hän kansakoulun, vai tyttökoulun, vai lyseon, vai yliopiston opettaja. Samasta syystä. Ja oikeastaan nuo ovatkin sivuasioita. Olipa hän mies tai nainen, ei se vähääkään muuttaisi häntä, ei heikontaisi, ei vahvistaisi, ei sulostuttaisi, ei jäykentäisi. Opettaja Touhio sanoo aina itse että miehen ja naisen välillä ei oikeastaan ole mitään eroitusta. Se on vain tyhjää taikauskoa se, että muka on.

Vielä vähemmän se merkitsee, _missä_ hän on opettaja. Pääasia on että tiedämme, että hän on _opettaja_ tuon sanan kaikkein mahdollisimmin laajassa merkityksessä.