Chapter 2

"Miksi kaipaat kansasi luo, oi Päivän poika?" kysyi Ukko Ylijumala. "Eikö ole oivempi ollaksesi täällä Päivän asunnoilla, taivaan tilavilla tanhuvilla."

"Tulta kantaisin kansalleni, kipunoita kuljettaisin, loisin liekit leimahtamaan, pahan polttaisin poroksi", virkkoi tuohon Päivän poika.

"Kerran jo kävit kansasi luona, kannoit kipunat, kulutit kasket, mutta paloipa siinä samassa lintuin laulupuutkin", virkkoi Ukko Ylijumala.

Mutta Päivän poika lausui:

"Oi Ukko Ylijumala, jo on ne ajat aikoja olleet. Nyt on kansani kasvanut, Marjatan pojan turvissa ylennyt, ei polta se enää lintuin laulupuita, vaikka tuleni sen käsiin kantaisinkin."

Ukko Ylijumala katsoi Päivän pojan kahlehdittuja käsiä ja virkkoi vihdoin:

"Niinpä käänny kysymyksinesi Marjatan pojan puoleen. Hän se arvaa aivoitukseni, osaa oikeat ohjeet antaa."

Päivän poika läksi Marjatan pojan luo ja lausui:

"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa kahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?"

"Päätä itse Päivän poika", virkkoi tuohon Marjatan poika. "Joko ovat tiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat valmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?"

"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit, sinähän ne valkamat valmistit", vastasi siihen Päivän poika.

"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi, kipunoita kantaaksesi", virkkoi tuohon Marjatan poika.

Ja yhdessä he läksivät astumaan, saloja pitkin samoamaan.

Jo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot kovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää kiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt kompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän pojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria satuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa odottamassa.

"Hyvä on täällä ollakseni", virkkoi tuosta Päivän poika. "Kauniiksi olet kaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas. Vielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!"

"Ei ole kahleesi minun katkottavani", vastasi vakavana Marjatan poika.

"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?" kyseli tuosta Päivän poika.

"Kansasi ne itse katkokoon", lausui siihen Marjatan poika.

"Milläpä kansani ne katkoa taitaa?" kyseli kaihomiellä Päivän poika.

Ja Marjatan poika lausui:

"Laulun voimalla ne on ennenkin kahlehet katkottu, soitolla on selvitetty."

Mutta Päivän poika virkkoi valitellen:

"Oi sinä Marjatan pyhä poika, koska kansani niin mahtavat laulut laatii, niin suuret soitot suorittaa, että ne minun kahleeni kykenevät katkomaan?"

Siihen lausui Marjatan poika:

"Silloin kun se soiton syntysanat oppii, silloin on sillä laulun voima voittamaton ja silloin se kahleesi kappaleiksi katkoo."

Mutta Päivän poika virkkoi:

"Äijä on jo aikaa vierinyt siitä kun kansani soiton syntysanat oppi. Sitähän jo lapsetkin laulavat, ei yksin partasuut urohot, että soitto on suruista luotu, murehista muovaeltu. Mutta eipä ole vielä kahleeni katkenneet!"

"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua", virkkoi tuohon Marjatan poika.

"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen jo kyyneleisnä nähnyt", vastasi siihen Päivän poika.

Mutta Marjatan poika virkkoi vakavana:

"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta itkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat suuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä näit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan kaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet lauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne valoivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka kansasi uneen uuvuttivat."

"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi, uuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää", rukoili Päivän poika.

Ja Marjatan poika lausui:

"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa Päivän poikaa, joka odottelee omaansa."

Yhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa nuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta kajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.

"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä lyömään", pyytelivät immet. "Opeta meille laulusi, käy karkelomme kuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme."

"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä pysähtymään pyydetään", lausui silloin Päivän poika.

Mutta vaiti seisoi Marjatan poika, kunnes vihdoin virkkoi:

"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin leikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On niitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden kuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän pojan paikka!"

Yhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja ruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista kärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä saneltiin.

"Pysähdy tänne Päivän poika", pyysivät urohot, "laula laulut entistä ehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan ei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka valvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät."

"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?" kyseli tuosta Päivän poika.

Mutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän pojalle lausui:

"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on heidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä muinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa matelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet tulilaulua Päivän pojan."

Pois kulkivat sieltäkin, jo saivat vainiolle, missä mies maata kuokki.

"Raskasta on raataa rahanalaisna!" huokasi mies. "Jää tänne Päivän poika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!"

"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?" kysyi silloin Päivän poika.

Mutta Marjatan poika hymyili.

"Kyllä kerran, oi Päivän poika, saat raatajankin huolet haihduttaa, uutta tulta tuoda mieliin, mutta vielä ei ole tehtäväsi tullut."

"Oi Marjatan pyhä poika, kauanko vielä täytyy minun kahlehdittuna kulkea? Kauanko vielä saa kansani kaivata omaansa?"

Mutta Marjatan poika osoitti taivasta, jonka rannalle pimeät pilvet alkoivat kertyä, ja sanoi:

"Luo katseesi tuonne, Päivän poika. Kuuletko jylhän jyrinän? Arvaatko Ukko Ylijumalan aivoitukset? Ilmansa on Ukko nostattanut, vedet käskee valumaan, salamat sinkoamaan, vihurit vinkumaan. Siinä kansasi kykyä kysytään, siinä urosten uljuutta koetellaan. Mitä mietit Päivän poika?"

Kalpeana seisoi Päivän poika lausuessaan:

"Oi Marjatan pyhä poika, kovasti Ukko kansaani koettelee. Kestääkö se vihaisen vitsan? Eikö masennu maan tasalle?"

Ja ylevänä yleni Marjatan poika vastatessaan:

"Suottako minut Virokannas Karjalan kuninkaaksi kastoi? Suottako pantiin Marjatan poika kaiken vallan vartijaksi? Eikö ole minussa miestä myrskyn tuhoja torjumaan?"

"Sinun on valta, Marjatan poika", virkkoi silloin Päivän poika. "Voit varjella vaaroilta, saatat suojella pahalta, mutta kerro kuitenkin kuinka kansani käynee!"

Ja Marjatan poika virkkoi:

"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä lyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä raskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät valmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit uhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa sortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat, silloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi suuri suru tullut! -- -- Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin suuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!"

Ja Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste. Sädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja lausui:

_"Silloin olet vapaa, Päivän poika!"_

SATIIRIKKO

Helsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä on niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka- ja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin alkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.

Muualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä neroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo ensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi yrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää saakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.

Neroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On kirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja y. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat riitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen suuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää. Ja vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta jotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan kaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun täytyy pysyä pääasiassa.

Tapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa Kansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että joukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne Kankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli herättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella julkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse huolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla, ei voi edellyttää olevan "forstaaelse"). -- Isänmaata ja rakkautta oli Janne Kankkunen ylistänyt.

Päivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita tapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle. Sitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme oli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi uskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja kokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa hän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä ylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä että kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli kokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten -- -- -- --

Tyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen selityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme suoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me olimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta aiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.

Janne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja sanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin Kyllikistä ja Lem -- -- --

Mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn pannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä aiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen kuvaelmaan.

Janne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti ylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli etuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa, ja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen historian alalta olisi sopivam -- -- --

Mutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää levottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian toimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.

Hetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti ja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti että draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta otetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin nuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin pari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli aika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.

Me huusimme kaikki "hyvä! hyvä!" sillä hän oli julkilausunut meidän kaikkien ajatukset.

Janne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen oli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen pöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti säälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:

"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin tai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin näyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi vuoroasi. -- Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut, niin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle aiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta ei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku helppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus."

Me nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava. Sen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen naapuri-nero:

"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut ja sitten oman sielusi valimossa valanut."

Tuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen maljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:

"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?"

"Sen sanon heti", lupasi Jannen naapuri-nero. "Kirjoita esimerkiksi nuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka rakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä käsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo -- -- --"

Mutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. "Ei! Ei! Tuhat kertaa ei!!!" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella jo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia -- ooh -- mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme selittää ehdottajalle.

Minä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli nähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös portaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin selittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä mitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita uskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla viattomat ihmiset saavat kärsiä.

Me myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.

Mutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui synkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:

"Kuuleppas Janne -- -- mitä sinä sanot -- satiirista? Mitähän jos yrittäisit kirjottamaan satiireja!"

Se oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän piirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari meistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle luonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen surumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan, joka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.

Mutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut. Hänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen muinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin itsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän oli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias, milloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain tärkeätä mielessään.

Noin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.

Kun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin "Iltalehden" alakertaan, näin siinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu _Janne Kankkunen_. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia oikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua metoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin nuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan, omaksi ilokseen vain.

Onhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja pidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia asioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja silmät alaspäin luotuina.

Janne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan yksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei koskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt puhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella hän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi mustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.

Olin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä laakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä, tätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä, vaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi minulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua ohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.

Iltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti niin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan ehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti syytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan kiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen, joka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko pakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä asioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan missään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen aamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu--uuh--uu!) Tiesi mikä hänelle oli tapahtunut.

Koetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan katsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.

Mutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen haamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli turkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi muitta mutkitta:

"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?"

Ääni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne Kankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra Kankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin -- -- --

"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää", keskeytti turkkiniekka minut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: "Lukijako työ mittee se kirjotti minusta Iltalehessä?"

En voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin suinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.

"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta", selitti vieras ja lisäsi ylpeänä: "Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee nalakuttammaan minusta lehissä -- -- --"

Nähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi minuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa herra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut tarkoitt -- -- --

"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna", keskeytti patruuna, ja siinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin tyynnyttämään tunteitaan.

Olin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni kaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin vielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin käyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään mainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä ja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:

"En olisi koskaan uskonut -- uuh -- että te -- uu--uuh -- -- herra Kankkunen, olette niin paha -- -- uu -- uu -- että ivaatte minua -- -- -- uuh -- --"

"Mutta rakas neiti Himmelros", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti rukoileva ääni, "minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!"

"Kyllä minä tunsin että -- uu -- uu -- uuh -- tarkoititte minua -- -- uuh -- kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu -- -- huu -- uuuh -- -- oli niin suuri että -- uuh. --"

Minä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne Kankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen mitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin että armelias kohtalo suojaisi häntä.

Sen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä. Hän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket olivat kalpeat ja silmät kuopalla.

"Oletteko sairas, herra Kankkunen?" kysyin osaaottavasti.

"En", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.

"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?" kysyin vaihtaakseni ainetta.

"En."

"Vai niin. Minä vain luulin -- --"

"Kävin passia lunastamassa."

"Passia!" Minun hämmästykseni oli todellinen.

"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan."

Ilman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.

Sen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot seuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme sen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan vanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen lupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.

LUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA

Kaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista. Luonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset rakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata kulttuuria.

Luonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra. Kaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista sen vertaista. Ei ollut "Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran."

Mutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että olisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan muillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia, joiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna höyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä niin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin jotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.

Ja mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot käytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia sivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki suli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä komea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat tyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.

Mutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa voimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat rypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja he laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin nöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: "Hurjimman hyrskyn niskaan on rakennettava silta!" Se oli syntysana. Imatran yli rakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste kuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla tyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa vaatii.