Part 9

Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa, joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea. Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä. Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin, poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa. Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä. Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus? Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut, vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä, tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta? Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä, ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin. Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana, kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.

Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa. Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, -- ylioppilaalla ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan, vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja kuiva ja _la bize_ oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne, kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.

Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua, joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä. Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi; aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat, jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.

Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana; urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin; siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun; näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin, he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!

Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli. Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat kamomilliteetä kiehumaan.

* * * * *

Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona, jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne eivät murtuneet.

-- No -- sanoi Bertha-täti -- Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta. "Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut, kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen lääkäriksi."

-- Minua ihmetyttää -- sanoi Blanche, joka ei välittänyt tuontapaisesta vapautuksesta -- että sitä pidetään niin merkillisenä, kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika selviää.

-- Blanche on oikeassa -- lausui eräs opettajatar. -- Ja La Revue tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue, "että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy. Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan, ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa, osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."

-- Kas vaan, -- lausui Bertha-täti -- siinä kuullaan edistyksen _miestä_. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.

-- Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää -- vastasi Blanche -- ja minusta on Revue oikeassa.

-- Vai niin, vai sellaisia opetuksia te nykymailman aikaan saattekin -- sanoi Bertha-täti.

-- Niin, nähkääs täti, emme me niitä saa Euklideesta emmekä Julius Caesarista, mutta kylläkin niistä huolimatta -- vastasi Blanche, joka tunsi olevansa tavallista rohkeampi. -- Niistä huolimatta, täti, sillä tutkintokirjoissa on vain yhdentekeviä asioita, tai tyhmyyksiä. Ajatelkaas, kuinka kaikki köyhät ompelijattaret, pesijättäret, työläis- ja talonpoikaisvaimot tuntevat olevansa nöyryytetyt, kun eivät ole voineet suorittaa samaa ihmenäytettä kuin minä, kiitos teidän anteliaisuudestanne. Vai tarkottaako täti, että _kaikkien_ naisten olisi otettava ylioppilastutkinto? Miksei kaikkien poikain, kaikkien käsityöläisten, työmiesten, talonpoikien, konttoristien? Sehän on vain taloudellinen kysymys, ja kun on onnistunut saamaan jotain tietoa varakasten ystävien tai sukulaisten avulla, niin ei sillä ole kehuskeltava sanomalehdissä, sillä se kuuluu aivan samalta kuin ilmottaisi lehdessä, että on ollut varaa kyllin uuden samettipuvun ostoon.

-- Pikku Blanche on käynyt niin filosoofiseksi -- vastasi Bertha-täti -- että hänen vanha tätinsä, joka ei ole saanut niin syvää tutkinto-oppia, tuskin voi vastata hänelle. Mutta pikku Blanche osottaisi syvää tietoansa käyttämällä kieltä, joka ei olisi niin täynnä rohkeutta, sanoisinko ylimielisyyttä. Sillä ihminen voi olla hyvin tietoviisas silti olematta sivistynyt. Sivistys ei ole kirjoissa vaan sydämessä. Sydämessä, Blanche pieni!

Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa, ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton -- kapitalin -- kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä koittaisi, jolloin kaikki _naiset_ -- mutta ei kaikki miehet! -- suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta -- luonnonlakeja vastaan! --, ja silloin saivat miehet nähdä...

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia, laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan, näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat, ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta, suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista, otaksumaväitteistä... niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät kohteliaat tutkijat! Onnesta -- ei kukaan! -- Entä vapautus! Senhän pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi? Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen, silloin -- oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin. Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja, kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? -- Hän otti tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

-- Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

-- Entä Bertha-täti? -- kysyi Blanche levottomana.

-- Hän on nukkuvinaan -- kuiskasi täti. -- Joudu, he ovat jo laulaneet hyvän aikaa! -- Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät, mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta, se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla "Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi; jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin? Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän nukahti!

* * * * *

Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja, pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia, keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä, puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä. Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä. Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen, koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku; rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.

Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti. Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä, kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.

Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.

Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä. Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet, mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli, mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia jännityksessä.

-- Minkä näköinen se on? -- kuului kuiskaus erään pöydän takana.

-- Ruma! -- tuli toisaalta vastaus.

Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he, herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!

Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.

Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi. Ottakaa nyt toinen! -- ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään koulutyttö.

Kotiin tullessaan täytyi Blanchen kertoa yksityiskohdissaan mitä aamupäivänä oli tapahtunut. Bertha-täti purasi huultaan, mutta sanoi vain: kateutta!

Illalla oli Aeskulapilla, lääketieteen ylioppilaitten yhdistyksellä, kokous ja Blanche oli pitkäin keskustelujen jälkeen saanut luvan mennä sinne, mutta kello kymmenen piti hänen olla kotona.