Part 8

Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin "Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta, mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta -- muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin. Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet, joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä, koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut, pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita, minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani, puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.

Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan, sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero? Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?

Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen -- puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian käsittelyssä -- kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme, toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun nerostani -- aina nero -- eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja -- kaduin iskujani. Kaduin, Anna.

Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni -- ei kukaan kieltäytynyt! -- kohotin minäkin lasini liikutettuna, vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin, maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!

Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!

Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän. Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista, taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta? Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät, näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä, jota olisi hölmistyttänyt.

He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi! Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"

Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."

-- Miksi pitää minun vihata? -- kysyin vielä tunteitteni vallassa.

-- Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! -- vastasi hän.

-- Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? -- kysyin.

-- Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!

-- Huomenna, -- ajattelin, -- Mikä tekee heidät huomenna valehtelijoiksi, Ivan?

-- Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun täytyy avata!

Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä, hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. -- "Kas, -- sanoi muuan matkustaja, -- jesuiitta vartioi perintöä!" -- Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy opetella vihaamaan!

-- Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä sormia, Anna. Paha kyllä niille!

-- Isä, isä, -- huusi Veera portilla, sinua kysytään!

Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän tätä vastaan ja suuteli häntä.

-- Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, -- sanoi hän, -- tule peremmälle, Anna on täällä.

Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi ymmärtänyt.

-- Tulet Genevestä, -- jatkoi Paul.

-- Kyllä, -- vastasi Ivan synkästi. -- Päivää, Anna Ivanovna. -- Et tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka poikani on mennyt pois.

-- Ivan parka, -- sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.

Ivan näytti huolestuneelta.

-- Ystävä parka, -- sanoi Paul. -- Näytät muuttuneen.

Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. -- Olet asettanut olosi yksinkertaisiksi, Paul, -- alkoi Ivan.

-- Niin olen, -- sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta. Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.

-- Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, -- kysyi Ivan.

-- En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.

Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?

-- Minulla on uutinen, Ivan, -- alkoi hän taas.

Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille." Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion, jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski sähkösanoman ulos akkunasta.

Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo Ivania, joka on santarmikapteeni."

-- Se on totta, -- sanoi hän, -- olen katunut, Paul Petrovitsch. Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat, oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.

-- Ei koko, Ivan. -- Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa. Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se häikäisi sinut. Siinä koko asia.

-- Älä tuomitse minua, Paul, -- sanoi Ivan itkuisella äänellä.

-- Olet jo tuomittu.

He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.

-- Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.

-- Tahdon tehdä niin.

-- Epäilet siis uutta kutsumustasi?

-- Kuka ei epäilisi?

-- Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?

-- Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!

-- Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt tulevaisuususkosi.

-- Niin, kaikki on toivotonta.

-- Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt. Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta. Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat, mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut, sillä ethän liene ilman perusteita?

-- Nimitä sitä viisasteluksi, -- sanoi Ivan, -- minulle se on sitova syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.

Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina; me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut, Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi. Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.

-- Kuinka voisin sen luvata? -- sanoi Ivan. -- Virkani...

-- Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.

Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: -- Sinä jäät tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät. Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.

-- Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja täytyyhän elää!

-- En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme, mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!

Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän tarttui.

-- Se on lähetetty?

-- On. -- Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?

-- Minun täytyy!

He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput. Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.

-- Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.

-- Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille kukille. Eteenpäin!

Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän läpi.

-- Näetkö valot, -- sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima valossa?

-- Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä auringon nousua huomena, -- sanoi Anna.

-- Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!

-- Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa, ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!

-- Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.

UUTISTALO

Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.

Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut. Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.

Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.

Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus, anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla sanomalehdellä.

Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa, suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti. Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:

-- Olisinpa joutsen.

-- Joutsen? -- vastasi ankara naimaton täti. -- Mikä päähänpisto! Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!

-- Miten on Blancheni laita tänä iltana? -- sanoi hyväntahtoinen täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.

-- Oh, ei mitenkään -- vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin vaiti.

Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät, ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan; jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita, paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa. Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.

Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys. Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys oli luonnossa erilainen.

Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! -- Mutta Blanche ajatteli: kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule koskaan miestä.

Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen: olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei, Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty, kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten, luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi. Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä, tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä. Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.

Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin, ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.

* * * * *