Part 7

Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin, ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.

Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä. Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja, jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.

Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä. Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä, että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. -- Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?

Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.

-- Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna, sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! -- vastasi Paul levottomana.

-- Niin! -- sanoi Anna lamaantuneena.

-- Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!

-- Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!

Paul istui jotakuinkin tyynenä.

-- Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!

-- Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me! Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!

-- Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono esimerkki "ystäville."

-- Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? -- sanoi Anna jotenkin kovalla äänenpainolla.

-- En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta. Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!

-- Siksi _pyysinkin_, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!

-- Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?

-- Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. -- vastaa Paul.

-- Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!

-- Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren kysymyksen.

-- Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele, Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!

-- Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät, juuri tunnemme kulmat terävimpinä?

-- Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle, silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme? Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua, kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki! Eikö totta?

-- On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?

-- Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin, tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi, että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää koskaan puhu siitä.

Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman onnelliseksi.

-- Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää! Lapsihan on sinun.

-- Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet naisia vastaan.

-- Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme lakia vastaan!

Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat. Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta, että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta, ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä _tältä yhdeltä_, ja se tuntui olevan pääasia.

Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi. Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön. Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.

Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa. Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset, eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään. Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää, jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, -- kouluun, jossa he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän, joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi, niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.

Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan, jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.

Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle: "Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi." Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä. Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian. Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin puolelle.

Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi; oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen. Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä, hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa jo kauan sitten lopettaneet.

Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia, ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui, ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven, näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa. Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen yksinäisen pöydän ääreen syömään.

Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan. He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen. Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori poika papin seurassa.

Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta. Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle. Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle. Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.

Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys, kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi, oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!

Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.

Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita; ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut; hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta, sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä aurinkoa kohti.

Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut. Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan yksin.

Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen. Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita, kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."

Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän: "Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä, sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"

Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera, vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut samaa kuin yksin olo.

Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta, hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut meneteltävä, kun hän itse kasvoi.

Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä, romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa, kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.

Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.

Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi, ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin johtoa anoen.

-- Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen, se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme; katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä on oikein.