Part 6

Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet yrityksensä mielettömyyden."

Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.

-- Riittää täksi päiväksi, -- sanoi hän. -- Mutta on hyvä harjotella, Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen kasvanut. Tänään voisin hymyillä.

-- Niin kauas en vielä ole tullut, -- sanoi Anna. -- Kaikki nämät sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan vakaumuksen painolla.

-- Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia. Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty, menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.

-- Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.

-- Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin, mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa kirjeeseen. Nyt sen keksin!

Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin aurinkoon.

-- Kas, Annischka, kas -- sanoi hän ja piti koholla kirjettä. -- Se on Dmitriltä.

Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä. Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.

-- Tuletko järvelle? -- sanoi hän. -- On juhannuspäivä ja voimme levätä.

Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa. Anna nousi myös pukemaan lapsia.

Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä. Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina; hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin; Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä, kevyenä kesäpilvenä.

-- Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, -- sanoi Anna.

-- Kaunis maa! -- vastasi Paul. Muttei sentään meidän.

-- Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, -- sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!

-- Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!

Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista. Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja kantoonin valkovihrein lipuin.

-- Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, -- sanoi Paul.

Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät ylös.

Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun. Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa, jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen kysyen, mitä he halusivat.

-- Kaksi pulloa soodaa, -- vastasi tämä katsomatta häneen.

-- Mitä niitten kanssa? -- kysyi Medusa.

-- Laseja! -- sanoi Paul.

Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin oopperakuningatar ja meni.

-- Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, -- sanoi Anna.

-- Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! -- sanoi Paul.

-- Aina onneton, joskus rikollinen, -- sanoi Anna.

-- Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.

-- Hätä panee rikkomaan, -- sanoi Anna.

-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.

Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.

-- Menkää leikkimään tytön kanssa, -- sanoi Anna.

-- En tahdo! -- sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.

-- Miksi ei Veera tahdo? -- kysyi Anna.

-- Hän ei ole kiltti, -- sanoi Veera ja katsoi keikailevaa kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.

-- Sitten ei Veeran tarvitse, -- sanoi Anna, -- mutta kuinka tietää Veera, että tyttö ei ole kiltti?

-- En tiedä sitä, -- sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.

Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.

-- Tänään on juhannuspäivä, -- sanoi Paul ja täytti lasit.

-- Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, -- lausui Anna.

-- Kai niin! -- vastasi Paul. -- Olin liian vanha tullakseni uudesti ihmiseksi.

Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.

-- Nyt, -- sanoi Paul, -- sanoo hän, että me olemme venäläisiä pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan, kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä; kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta, koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä; kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty. Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.

-- Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?

-- Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!

-- Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme! Se on karkaiseva meitä!

-- Tänään on juhannuspäivä -- jatkoi Paul ja jäi istumaan. -- Nyt puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.

-- Olet heikko tänään, rakas Paul, -- sanoi Anna. -- Et voi vapautua tuntemasta toisten tuomiota.

-- Olen todellakin heikko tänään, -- myönsi Paul. -- Mutta sillä on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit ylös.

-- Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, -- sanoi Anna, -- sillä minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle mielelle.

Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki: "Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.

"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" -- (ja niin edespäin! keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin..." (ja niin edespäin). "Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)... "Mutta kun minä nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana, sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.

-- Onko helpompi nyt? -- kysyi Anna.

-- Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta. Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme, että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää vapauttani.

-- Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.

-- Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja menivät veneeseen.

* * * * *

Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään. Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut. Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.

-- Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä heräsivät. -- Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta, jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun; surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä, elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua; uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista, kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä, kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.

Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa. Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi, valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna, heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.

Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset, ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä, jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään kasvot tuskasta punasina.

-- Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun täytyy jättää sinut yksin.

-- Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.

-- Anteeksi, rakkaani, -- sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.

Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä äidille pahaa.

-- Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.

Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille, kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.

Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki akkunan sanoen: juopporatti!

Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska. Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.

Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta vuokralainen hänen luokseen.

-- Mikä hätä? -- kysyi tämä osaaottavasti.

-- Olen sairas, -- vastasi Paul, -- mutta vaimoni makaa lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.

Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi kontata alamäkeä kotiansa kohti.

Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. -- Katso ihmistä, -- katkeroi hän, -- katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa! Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä, kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken! He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah Herra kuinka kauan? -- Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.

Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä. Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta. Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.

-- Hän tulee heti, -- kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, -- heti.

Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan, vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.

Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan! Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin äskenkin, -- mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut. Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt puutarhaan.