Part 5

Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein, jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta, tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.

-- Mitä maksavat arsokat? -- sanoi tämä.

-- Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.

-- Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville, olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi: liikaa! ja meni edelleen.

-- Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? -- ajatteli Paul itsekseen. -- Olisipa hän vuokrannut kallista maata, ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea, kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt, ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän, ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle, joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.

Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.

-- Noilla tuossa, -- jatkoi hän itsekseen -- on kolmekymmentä centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole mikään taloustieteilijä.

Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta palvelemasta.

Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan. Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier, jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty. Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.

Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?

-- Kuusi francia, sir!

Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! -- Hän luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.

-- Kuusi francia! -- toisti Paul.

-- Se ei ole oikea, -- sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten amerikalainen.

-- Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? -- kysyi hän.

-- Viisitoista francia, -- vastasi Paul.

-- Se on hyvää lajia, -- sanoi tuo ja maksoi.

Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä. Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.

* * * * *

Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi. Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä. Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen, oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot, keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri; sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita, mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena; sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset. Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma, joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa: raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.

Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia, kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.

Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä, kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse. Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana kuin vanhaa.

Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta" puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä, sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi, syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo, ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!

Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta. Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava. Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse: se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi, sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana. Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta, että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.

Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja ennakkoluuloja vastaan.

-- Päivää, isäkulta! -- tervehti hän.

-- Päivää, rakkaani, -- vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.

-- Mene noutamaan tuoli isälle! -- sanoi äiti vanhimmalle tytölle, joka näytti viiden vanhalta.

-- Ei, Annischka, -- sanoi Paul; -- Veerasta ei tehdä orjatarta.

-- En tahdo, -- oli jo Veera vastannut.

-- Niinkö sanotaan, -- alkoi äiti.

-- Niin, -- sanoi Paul, -- niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme? Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin, niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.

-- Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, -- sanoi äiti, -- mutta minä en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.

-- Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella. _Meillä_ en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!

Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat, joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.

-- Eikö Bernhard voi päästä tuosta? -- sanoi Paul.

-- En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, -- sanoi hän.

-- Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! -- sanoi Anna varoittaen.

-- Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi Bernhard!

-- No kuinka kävi kauppa? -- kysyi Anna.

-- Hyvin ja huonosti, -- sanoi Paul. -- Hyödyllinen on huonossa hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien huomion.

-- Nyt on juhannuspäivä, -- sanoi Paul syötyään.

-- Niin, -- sanoi vaimo huoaten.

-- Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?

Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.

-- Itke, kulta, niin se menee ohi! -- sanoi Paul ja selvitteli tuota valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.

-- Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!

-- Olen lakannut itkemästä, -- sanoi Paul. -- Mutta ei se ole mikään hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!

-- Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? -- sanoi Anna.

-- Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on päähänpisto. Koko maahan on emomme.

-- Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla, mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!

-- En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme, kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan. Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen! Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta. Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa. Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.

-- Ja sitten, -- jatkoi Anna, -- matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt, mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja silloin itkit.

-- Todellako? Hyi häpeä!

-- Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.

-- Vallattomuutta, Anna.

-- Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista. Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!

-- Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä, en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.

-- Kerropas, kerro!

Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.

-- Tätä ei ainakaan ole avattu -- sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa kirjeeseen?"

-- Hm! -- sanoi Paul. -- Mitähän tämä merkinnee?

-- Sen saat kai nähdä kirjeestä, -- vastasi Anna.

-- Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu; tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.

Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen Dimitri Baranoff."

Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä. Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi: -- puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä, että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään aikaan! -- Anna -- jatkoi Paul -- nyt on täsmälleen kaksikymmentä vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?

-- Kyllä, -- vastasi tämä.

-- Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa, punastumatta.

-- Mitä kirjaa?

-- "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.

-- Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa totuudentulkki.

-- En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?

-- Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!

-- Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.

-- Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.

-- Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.

Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä, panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.

"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita, miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan, jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä ominaisuutta."

Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta Paul jatkoi..., "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen tavannut."

Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin: "Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa, ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti') voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." -- Onko hyvin luettu? kysyi Paul ja henkäsi.

-- Hyvä on, -- sanoi Anna.