Part 4

Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen? Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa, toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen. Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten menehtyisi hän levottomuudesta.

Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi henki kurkussa:

-- Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on hän?

-- Hän ja tyttärenne, -- sanoi lääkäri tyynesti, -- odottavat teitä alhaalla kaupungissa.

-- Tyttäreni? Minulla on tytär! -- huudahti sairas purskahtaen itkuun.

-- Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, -- sanoi lääkäri hymyillen.

-- Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!

-- Tulkaa nyt pukeutumaan, -- sanoi lääkäri tarttuen hänen käsivarteensa; -- puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja silloin löydätte myös itsenne!

Ja he katosivat suureen eteiseen.

* * * * *

Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika, vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka, tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen, myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan, minkä mailma on nähnyt.

Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen: geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni! Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken, joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa, että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä, josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi, mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui, niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä hajalle, kun isku tuli.

Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain, jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta, jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun, ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.

* * * * *

Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen, kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä, koskaan syttymättä tuleen.

-- Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä, sitä en koskaan olisi uskonut -- sanoi herra von Bleichroden ja katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.

-- Luonto on kyllä muutenkin kaunis -- sanoi saksalainen, mutta minä luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!

-- Totta, -- sanoi englantilainen, -- mutta täällä onkin kauniimpaa kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten, alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.

-- Minä luulen, -- sanoi toinen venäläisistä, -- että puhdas, valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme. Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.

-- Teillä on oikein, -- sanoi herra von Bleichroden, -- mutta meidän ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen, jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet ottamaan osan. -- Se on totta, vastasi tämä, -- mutta minä voin koukkuilla! -- Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme! Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja -- ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö totta, herra englantilainen?

-- Täysin, -- vastasi tämä. -- Kuningattarellamme on oikeus lyödä palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.

-- Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? -- lausui espanjalainen.

-- Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, -- sanoi herra von Bleischroden. -- Eikö totta vaimoseni?

Rouva von Bleichroden nyykäytti myöntävästi päätään.

-- Sillä, -- jatkoi herra von Bleichroden, -- mikä äiti päästäisi poikansa, mikä vaimo miehensä, mikä sisar veljensä näihin teurastuksiin! Ja kun ei ketään ole, joka kiihottaisi ihmisiä toisiaan vastaan, niin katoaa n.s. rotuviha. Ihminen on hyvä, mutta ihmiset ovat pahoja, arveli ystävämme Jean Jaques ja hänellä oli oikein! Miksi ovat ihmiset tässä kauniissa maassa rauhallisempia? Miksi näyttävät he tyytyväisemmiltä kuin muualla? Siksi, ettei heillä aina ole noita opastajia edessään, he tietävät itse määränneensä, kuka heistä on ensimmäinen, heillä on ennen kaikkea niin vähän syytä kadehtia ja loukkaantua. Ei juhlakulkueita, ei vahtiparaatia, ei loistojuhlia, joissa heikko ihminen joutuu kiusauksiin ja kunnioittaa sitä, mikä on koreata mutta valheellista! Sveitsi on pienoismalli, jonka mukaan tulevaisuus rakennetaan!

-- Herraseni on optimisti? -- sanoi espanjalainen.

-- Niin olen, -- sanoi herra von Bleichroden, -- entinen pessimisti!

-- Luulette siis, -- jatkoi espanjalainen, -- että mikä käy päinsä näin pienessä maassa kolmen miljoonan ihmisen ja kolmen kielen kesken, käy päinsä myös koko suuressa Europassa?

Kun herra von Bleichroden epäröi, puuttui puheeseen toinen tyrolilaisnaisista:

-- Anteeksi, herra espanjalainen, -- sanoi hän, -- te epäilette sen menestystä Europassa, jossa puhutaan kuutta tai seitsemää kieltä. Yritys on liian rohkea, arvelette, kun on niin monta kansallisuutta! Mutta jos nyt osotan teille maan, jossa on kaksikymmentä kansallisuutta: kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, punanahkoja ja kaikkia Europan kansallisuuksia sekasin samassa maassa: sehän olisi tulevaisuuden valtakunta, joka on käsittävä koko maan pallon! No niin, minä olen sen nähnyt, sillä olen ollut -- Amerikassa.

-- Hyvä, -- sanoi englantilainen, -- herra espanjalainen on voitettu.

-- Ja te, herra ranskalainen, -- jatkoi tyrolitar. -- Te surette Elsass-Lothrinkia! Näen sen! Te pidätte kostosotaa välttämättömänä, sillä te ette usko, että Elsass-Lothrinki voi kauan olla saksalainen. Te luulette olevanne ratkasemattoman arvotuksen edessä!

Ranskalainen huokasi myöntäen.

-- Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko kysymys ratkaistu?

Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä surumielisesti hymyillen.

-- Te hymyilette, -- sanoi rohkea tyttö, -- me olemme hymyilleet liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee, mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa! Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase! Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli, koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, -- oi! heillä oli ajatusta hulluudessakin! -- Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan, kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve, tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon meille vain vapaus sanoa se ääneensä!

Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman, jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa. Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan, uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat, hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen, verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.

Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru, ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä, ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi, tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui punanen risti.

Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.

-- Mitä merkitsee tämä? -- huudahti herra von Bleichroden liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen kuvastimeen.

-- Naiset ja herrat, -- kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja! -- Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä, että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti, uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea? Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti varmempaa ja rauhallisempaa! -- Englantilaisena tulisi minun pitää itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja, sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.

* * * * *

Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin se, jonka hän oli jättänyt.

Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen, 2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa, ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika, joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.

Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata, sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan, s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen; Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä! Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi, veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita. Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.

Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:

Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen, siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta, sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä, kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei ole kansakunta.

Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli asunut kaksi vuotta maassa.

Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa omantuntonsa kanssa.

MAANPAOSSA

Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch, ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta. Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.

-- Kas tuossa on venäläinen, -- sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia katsomaan.

-- Sepä näyttää hauskalta, -- sanoi nuori herra.

Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa. Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan, tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi, niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin. Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön, ja asettui odottamaan ostajia.

Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse, kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas, kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.