Part 3

Sairas joka nyt kiemurteli vetotaudissa, risti kätensä kuin rukoukseen ja puri kynsiään. Pappi oli tullut hirmusen näköseksi; kovan, järkähtämättömän, vihasen, ja hän jatkoi:

-- Sinä olet luonteeltasi hyvä mies, sinä, enkä minä sinun hyvää ihmistäsi tahdokaan rangaista, ei, minä rankasen sinua edustajana, joksi olet nimittänyt itseäsi, ja sinun rangaistuksesi on oleva muille varotukseksi! Tahdotko nähdä noiden kolmen ruumiit? Tahdotko nähdä ne?

-- Ei Jeesuksen nimen tähden! -- kirkui sairas, jonka paita oli märkä tuskan hiestä ja tarttui hartioihin!...

-- Arkuutesi osottaa että olet ihminen ja semmoisena pelokas.

Kuin ruoskaniskun saaneena hyppäsi sairas ylös, hänen kasvonsa tyyntyivät, hänen rintansa rauhottui, ja kylmällä äänellä kuin olisi hän ollut terve, sanoi hän: -- Mene ulos, pappi perkele, muuten narraat minut tyhmyyksiin!

-- Mutta minä en tule takasin jos kutsut, -- sanoi tämä. -- Muista se! Muista, että jos et saa nukutuksi, niin ei se ole minun syyni, vaan pikemmin niiden jotka makaavat tuolla biljardihuoneessa! Biljardilla, kuuletko!

Ja samassa heitti hän oven auki, ja sairashuoneeseen lemahti karboolihapon kauhea haju!

-- Tunne, tunnetko! Tämä ei ole ruudin savua, se ei ole samaa kuin sähköttäisit kotiin urhotöitä: "suuri tappio, kolme kuollutta ja yksi mielipuoli, Jumalan olkoon kiitos!" Tästä ei runoja kirjoteta, eikä heitellä kukkia kaduille eikä itketä kirkoissa! Tämä ei ole voittoa tämä, se on teurastusta, teurastaja!

Herra von Bleichroden oli hypännyt ylös vuoteelta ja heittäynyt ulos akkunasta. Pihalla ottivat hänet kiini omat miehet, joita hän yritti purra vasempaan sivuun. Sitten sidottiin hän ja vietiin pääkortterin sairashuoneeseen täysin kehittyneenä mielipuolena vietäväksi parantolaan.

* * * * *

Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.

-- Vieläkin mäki? -- kysyi nainen.

-- Niin, sisko rakas, -- vastasi mies. -- Istutaan hetkeksi.

Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei ilma riistäisi.

-- Sääli sinua, veikko raukka, -- sanoi hän; -- näen että kaipaat omaistesi luo!

-- Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, -- vastasi tämä. -- Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa ja vertansa ei voi kieltää.

-- Saa nyt nähdä, -- alkoi rouva von Bleichroden, -- voiko tämä ilma ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?

-- Kyllä varmaan, -- vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei näyttäisi epäileviä kasvojaan.

-- Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.

-- Mutta toivo elää aina, -- sanoi veli -- toivottomalla äänellä. -- Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.

Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin vihellystä, ja toinenkin.

-- Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? -- kysyi rouva.

-- Kyllä kai, -- sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.

Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.

-- Mennään kotiin, -- sanoi herra Schantz kalpeana, -- et jaksa tätä mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.

Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen. Ja siihen hän jäi makaamaan.

Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!

Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.

Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat, mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.

Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa. Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa, joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.

Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän. Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija, maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet, herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma. Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.

Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa. Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita; jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? --

Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan, mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä, jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan. Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.

Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran, etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa, riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.

Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.

-- Herra tohtori, -- sanoi hän osottaen raudoituksia, -- miksi te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla karkaamatta!

Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen peukalon tyvellä olevaa valtimoa.

-- Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, -- sanoi sairas hymyillen, -- ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä mitään.

-- On hauskaa, -- sanoi lääkäri, -- että parannuskeino todellakin on vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.

-- Tiedättekö tohtori, -- sanoi sairas vilkkaasti liikahtaen, -- tiedättekö minusta tuntuu kuin olisin ollut kuollut ja jälleen herännyt elämään toisella taivaan kappaleella, niin kaunista on täällä! En koskaan olisi voinut uneksia, että maa olisi niin ihana!

-- Kyllä herraseni, maa on vielä kaunis missä kulturi ei ole sitä tuhonnut, ja täällä on luonto niin voimakas, että se on vastustanut ihmisen yrityksiä. Luuletteko että teidän maanne on aina ollut niin ruma kuin nyt? Ei, siellä missä nyt on autioita santaketoja, jotka eivät vuohtakaan elätä, siellä suhisivat kerran ihanat tammi-, pyökki- ja honkametsät, joiden varjossa riista viihtyi, ja laumottain parhaita teuraseläimiä eleli terhoja syöden.

-- Te olette rousseaulainen, herra tohtori, -- sanoi sairas.

-- Rousseau oli Geneveläinen herra luutnantti! Tuolla kaukana järven rannalla, tuon jalavan yli näkyvän lahden lähellä, siellä syntyi hän, siellä kärsi hän, siellä poltettiin hänen teoksensa Emile ja Contrat social (yhteiskuntasopimus), luonnon evankeliumit, ja tuolla vasemmalla Valaisin alppien juurella, jossa on pieni Clarens, siellä kirjotti hän rakkauden kirjan, "Uuden Heloisen." Edessänne on Leman järvi!

-- Lac Leman! -- huudahti herra von Bleichroden.

-- Tässä hiljaisessa laaksossa, -- jatkoi lääkäri, -- jossa rauhallisia ihmisiä asuu, ovat haavottuneet henget hakeneet virvotusta! Katsokaa tuolla oikealla pienen poppeleita kasvavan niemen takana; siellä on Ferney. Sinne pakeni Voltaire, kun hän oli irvistellyt kyllikseen Pariisissa, ja siellä viljeli hän maata ja rakensi korkeimmalle olennolle pyhän huoneen. Ja tuolla tännempänä Coppet. Siellä asui Stael, Napoleonin, kansan petturin, pahin vihollinen, nainen joka uskalsi opettaa ranskalaisille, kansalaisilleen, ettei Saksan kansa ole Ranskan raaka vihollinen, sillä, herra, kansat eivät vihaa toisiaan. Tänne tyynen järven rannalle pakeni raadeltuna Byron, joka sidotun jättiläisen lailla oli tempautunut irti niistä langoista, mihin taantumuksen aika oli sitonut hänen voimakkaan sielunsa, ja täällä purki hän vihansa sortajia vastaan lauluun "Chillonin vanki", Mont Grammontin juurelle pienen kalastajakylän lähelle oli hän hukkua, mutta hänen elämänsä ei ollut vielä täytetty. Tänne ovat paenneet kaikki, jotka eivät voineet sietää sitä mädännyksen hajua, joka koleran tavoin peitti Europan pyhän alianssin yritettyä tuhota vallankumouksen seuraukset, ihmisen äsken saadut oikeudet. Tässä alhaalla 1,000 jalkaa jalkojenne alapuolella, runoili Mendelssohn surumieliset laulunsa, täällä kirjotti Gounod Faustinsa! Ettekö näe että hän on saanut aiheensa Valpurin yöhönsä, tuolta Savoijin alppien kuiluista! Täältä jyrisytti Victor Hugo raivoisat rangaistuslaulunsa joulukuun petturia Napoleon kolmatta vastaan! Ja täällä, kohtalon omituista pilaa, täällä kainossa Veveyssä, johon pohjatuulet eivät koskaan pääse, täällä koetti oma keisarinne unohtaa kauhunäyt Sadovan ja Königgrätzin taisteluista. Tänne piiloutui venäläinen Gortschakow, kun tunsi maan keinuvan jalkainsa alla, täällä kylpi John Russel itsestään politisen lian pois ja hengitti puhdasta väärentämätöntä ilmaa; täällä koetti Thiers selvitellä valtiollisten myrskyjen takia usein sekavia vastakkaisia, mutta kuten luulen rehellisiä ajatuksiaan; jospa hän nyt ohjatessaan kokonaisen kansan vaiheita, muistaisi viattomia hetkiä, jolloin hänen henkensä sai rauhallisesti puhua itsensä kanssa, täällä luonnon lempeän, mutta vakavan majesteetin edessä! Ja tuolla kaukana Genevessä, herra luutnantti! Siellä ei asu kuningasta hoveineen, mutta siellä syntyi aatos, joka on yhtä suuri kuin kristinusko ja sen apostolit kantavat myöskin ristiä, punasta ristiä valkeissa lipuissaan! Ja kun mauser-kivääri tähtäsi Ranskan kotkaa ja Chassepot suuntautui saksalaista kotkaa kohti, silloin pitivät punasta ristiä kunniassa ne, jotka eivät kumartaneet mustaa ristiä, ja sillä merkillä luulen tulevaisuuden voittavan.

Sairas joka tyynesti oli kuullut tätä omituista miehen puhetta, niin tunteellista miltei suruvoittoista kuin olisi sen pitänyt joku pappismies eikä lääkäri, oli hieman nolo.

-- Te haaveilette herra tohtori -- sanoi hän.

-- Niin tekin teette, kun olette täällä asunut kolme kuukautta, vastasi lääkäri.

-- Te uskotte parannuskeinoon? -- kysyi sairas ei enää niin epäilevänä.

-- Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit! -- vastasi hän. -- Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän sanoman? -- jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.

-- Täydellisesti herra tohtori!

-- Hyvä, rauha on tehty!

-- Jumalani... mikä onni!

-- Niin kyllä, -- sanoi lääkäri, -- mutta älkää kysykö enempää, sillä muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme ja -- -- mutta tulkaa nyt.

Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja, jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan, mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.

-- Vieläkö epäilette parantumistani? -- kysyi hän lääkäriltä surumielisesti hymyillen.

-- Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.

He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia vartioitten seuraamina kulki sisään.

-- Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? -- kysyi sairas.

-- Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä. -- Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan luokseen.

-- Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, -- sanoi hän -- ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.

Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.

Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä. Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.

Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä; väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste, joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia, jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen. Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien, mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen, ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti, niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen; hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin, kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää kiihkoja.

Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin, ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä, hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa; täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia, calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys "uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä vastaan!

Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko, kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa. Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat, että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne, jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä, joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia, kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli ollut!