Part 2

-- Miten voivat vangit? -- kysyi herra von Bleichroden.

-- Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!

-- Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!... Ei mitään ole tapahtunut?

Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!

Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.

"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua väärin ja usko, että luulen olevani sidottu... Ah, en tiedä, mitä kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin..."

Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.

-- Herra luutnantti -- alkoi hän, -- pyydän teiltä lupaa saada puhutella vankeja.

Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:

-- Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri pelaamisen touhussa!

-- Luulenpa, herra luutnantti, -- vastasi pastori, -- tuntevani kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?

-- Tietysti! -- vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä. Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.

-- Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?

-- Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen imupaperin alle ja jatkoi:

-- Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.

-- Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne, jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja, antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku kurkussa), ettekö voi vedota häneen...

Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:

-- Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!

-- Se on vahinko -- vastasi pappi ja ojensi vartensa.

Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.

-- Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, -- sanoi hän ylimalkaisesti. -- Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen; mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)

-- Ei älkää menkö, herra pastori, -- sanoi hän henki kurkussa. Pappi jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.

Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:

-- Mitä on kello? -- kysyi hän itseltään. -- Kuusi! Siis, kahden tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.

-- Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!

-- Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina. Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä, ja säästäkää minulta se ikävyys...

-- Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!

-- Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?

Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.

-- Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!

-- He ovat naimattomia kaikki, -- vastasi pastori. Mutta tämän yön te ainakin voitte lahjottaa heille!

-- Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa lähdemme! Menkää!

-- Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi, sillä takkihan sotilaan tekee!

Ja pappi meni.

Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti lähettiä.

-- Toimita tämä kirje menemään, -- sanoi hän tälle, -- ja lähetä kersantti sisään.

Kersantti tuli.

-- Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa seitsemän on... kersantti ottaa kolme kertaa... ottaa kaksikymmentä seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on käsky!

-- Ampua? -- kysyi kersantti viivytellen.

-- Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti. Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin, täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?

-- Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!

Ja hän meni.

Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset, lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.

Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin. Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.

Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon, johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen, niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet, jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä, raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän, mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.

Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää, sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut. Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat, muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki kiinteät osat juoksevaan muotoon.

Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja -- sitten isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram -- trrram! -- Tram -- tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.

Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik! Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri, ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta kulkihan sekin.

Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. -- Krats! kuului kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä eikä vasten seinää.

Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen, astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille; jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville, jotka olivat täyttäneet omansa.

Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.

Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä, Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut--ta--kaa, aut--ta--kaa! eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.

Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty. Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin käskyn ja komensi kotiin.

Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman iltahuutoa, ja luutnantti katosi.

Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä. Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta tointui ja alkoi:

-- Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.

-- Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! -- vastasi herra von Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.

-- Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli...

-- Hyvä on! Menkää! menkää! --

Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta suuttui ja meni tiehensä.

Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.

Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut, lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi katsomaan, oliko se sama köynnös.

Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis tässä! Tässä "se" on tapahtunut!

Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä. Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen, pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan. Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.

-- Oletteko vihoissanne minulle -- sai hän esiin.

-- En, herra, -- vastasi nöyrä vaimo. -- Tahtooko herra jotain? -- Ja taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.

Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.

-- Ojentakaa minulle kätenne, rouva, -- sanoi hän, ja ojensi omansa.

-- En, -- vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.

Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia, nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä. Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi olutta. Ja he puhuivat:

-- Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.

-- Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.

-- Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.

Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä sanaakaan armosta!

-- Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!

Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen kuunnellen.

-- Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä! Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.

-- No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty, kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa! Terve!

Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten mennä kotiinsa!

Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot; toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin, hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki: kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva. Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen tuho, se on erheistä pääsy."

Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen, joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana? Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai ensin naputettuaan ovelle.

-- Mitä luutnantti käskee? -- kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen hymy huulilla.

-- Minä? -- vastasi sairas; -- en mitään! Mutta hän on kai hyvin huono ja haluaa kyllä lääkäriä!

-- Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, -- vastasi vaimo -- joka ei enää hymyillyt.

-- Lähettäkää hakemaan pappia sitten! -- sanoi luutnantti. -- Hän ei muuten pidä papeista!

-- Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! -- sanoi nainen ja katosi.

Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan ranteeseen.

-- Mitä luulette sen olevan? -- kysyi sairas. -- Mitä luulette hänen olevan.

-- Pahaa omaatuntoa! -- oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti herra von Bleichroden ylös!

-- Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!

-- Niin, -- sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri. Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan kohtaloon kuin nuo -- kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet! Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!

Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen, mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen, mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee, silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.

Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme, mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me molemmat -- seuratkaa nyt tarkoin! -- me ymmärrämme toisiamme! Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi sen totuuden sanoa kokonaan... niin, niin -- Voitteko seurata minua?

Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.

-- Teihin nyt, -- jatkoi pappi. -- On pieni petturi soihtu kädessä, enkeli joka kulkee kopallinen ruusuja kädessä peitellen elämän tunkioita; se on valheen enkeli ja sen nimi on kauneus! Pakanat ovat palvelleet sitä Kreikassa, ruhtinaat ovat suosineet sitä, sillä se on kääntänyt kansan silmät, niin ettei ole nähty asioita, niin kuin ne ovat. Se vaeltaa pitkin elämää, ja väärentää, väärentää. Miksikä, te soturit, miksi pukeudutte koreisiin kullalla kirjailtuihin kaunisvärisiin pukuihin? Miksi aina olette toimessa soitoin ja liehuvin lipuin? Ettekö siten salaa ammattinne tosi tarkotusta? Jos rakastaisitte totuutta, pukeutuisitte valkeihin mekkoihin, kuin teurastajat, niin että veritäplät näkyisivät hyvin, teillä olisi veitset vyöllä kuin paloittelijoilla lihakaupoissa, ja verta tiukkuvat rasvaset kirveet. Ja soittokuntien sijaan voisitte työntää edellänne vaikeroivia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tulleet hulluiksi tappotannerten kauhunäyistä; lippujen sijaan voisitte kantaa kuolinliinoja ja kuormastossa ruumisarkkuja!