Part 15

-- Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa sukupolvessa, lapsissani.

-- Sinulla on lapsia! Se on totta -- sanoi Henri -- sen unohdin. Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?

-- On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia, lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä. Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.

-- Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut -- sanoi Henri. -- Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa, kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa, kuinka onneton avioliitto onkin.

-- Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?

-- Kuten kaikki tytöt.

-- Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle! Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme. Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja -- se käy päinsä! Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä on siten hänen. -- Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan, mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi kuiviin.

-- Voiko tähän tulla muutosta?

-- Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena, että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.

-- Mutta silloin kuolee runous.

-- Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu olemaan yleisön imartelija tai -- kuolemaan! Nyt ei se enää halua imarrella -- nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet, joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi, he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.

-- Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin loppu.

-- Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta, jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.

-- Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä sillä tahtoisit sanoa?

-- En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä, epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta, mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.

-- Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen, dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?

-- En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa. Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!

Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli; mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?

-- Kuulin tarjoilijalta -- sanoi Aristide -- että berniläinen mailman posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.

-- Mikä toimisto se on?

-- Hm! Katsos kuinka me olemme leikkineet unielämäämme, viisasten ihmisten hyödyllisin toimin työskennellessä tulevaisuuden hyväksi! Me emme lehdistämme lukeneet muuta kuin teatteri-, musiikki- ja taideuutisia. Meille esiintyi elonleikki lamppujen valaisemissa liimavärimaisemissa, ja kun meitä ulkopuolelta kuuluva meteli häiritsi, niin suutuimme ja haukuimme porukurkkuja tai heittelimme ivasanoja heitä vastaan. Ja me kuljimme siellä, suurina, paperikruunut päässämme ja luulimme olevamme kuninkaita hengen valtakunnassa. Pariisi oli mailmankaikkeus ja teatteri mailmamme.

Soitto oli vaiennut ja kuului irtonaisia sanoja jostain puheesta. -- "Rauhallinen yhteistyö kansain kesken... sotien poistaminen... aatteiden nopea vaihto..."

Henri kävi levottomaksi: -- Minä luulin ainakin täällä ylhäällä säästyvän tuollaiselta.

-- Ei, ystäväni, me emme ole sääliä ansainneet. Hyödyllinen työ, jota me olemme likasena välttäneet, menee nykyisin pitkälle; se työskentelee maassa, mutta se kohottaa meidät pilvien ylle; me työskentelimme pilvien yläpuolella ja jouduimme kuitenkin maahan.

Kättentaputusta kuului salista puheen lopuksi.

-- Kuule, millaiset ovat ajat! Postiherrat vievät meiltä suosion! Etkö tunne ääntä? Haha! Kun seisoin kulissien lomassa ensi kerran ja minun runoani sammallettiin yleisölle, ja kun vastaukseksi tuli käsien räiskinä; silloin luulin ensin sadekuuron herahtaneen teatterin katolle, sillä en ollut koskaan kuullut sitä ääntä sieltä käsin. Mutta kun minä näin näyttelijän kumartavan ja räiskinä kasvoi, niin ymmärsin. Huumasiko se? Hetken! Sitten ajattelin: oh, sisaret ja tädithän siellä. Ja niin olikin, sillä seuraavana päivänä sain osakseni arvostelua, arvostelua niin... Sen jälkeen en kulissien lomassa ole seisonut. Enkä kylläkään enää sinne tule.

Henri oli kumartainut Aristidea kohti kuin puhuakseen. Askeleita kuului heidän takanaan ja rouva M. läheni hiljaa yskästen ilmaistuaan olevansa lähellä.

-- Anteeksi, Aristide -- sanoi hän -- mutta lapset ovat tulleet ja me odotamme sinua.

-- Mihin, mihin menet? Etkö jää tänne? -- kysyi Henri äänellä, joka soi siltä kuin pyytäisi hän teatterinjohtajalta vastausta tälle jättämänsä kappaleen johdosta.

-- Ylemmäksi -- vastasi Aristide -- les Bains d l'Alliaziin.

-- Mikset voi jäädä tänne? Etkö aikonut niin? Missä kesän vietät?

-- Kesän? Entä sinä?

-- Hm! En tiedä! -- vastasi Henri ja tarttui Aristiden käteen.

-- Tiedän ettei meidän sovi olla täällä, Henri, sillä kun lumi sulaa, käy ilma liian voimakkaaksi.

-- No, tapaamme toisemme syksyllä? Missä olet silloin?

-- Luullakseni siellä missä kesälläkin.

-- Oi, älä puhu niin. Me elämme kauan, rakkaani. Minun hengitykseni on niin kevyt, niin kevyt...

-- Vai niin, alkaako hengitys helpottaa. Hyvästi sitten, Henri parka.

Samassa kuului reipasta naurua ja kilpaa juoksevain pikku kenkäin kopinaa. Seuraavana hetkenä oli Aristiden kummallakin polvella mustakutrinen poikanen. Henri oli nolo ja kiusaantunut. Aristide tahtoi auttaa häntä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Vihdoin sanoi hän pojille: "Tervehtikää setää." Pojat katsahtivat Henriin ja tervehtivät lyhyesti.

-- Matkustammeko, Amelie? -- kysyi Aristide.

-- Jos tahdot.

-- Älkää vielä matkustako! -- pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen nuoreen naiseen.

-- Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra -- vastasi tämä.

-- Minun huvini? -- kertoi Henri.

-- Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te, toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.

-- Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme mitään voineet. Näkemiin.

-- Missä nähdään? -- kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.

-- Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.

-- Et pelkää kuolemaa, sinä -- sanoi Henri, joka ei millään ehdolla tahtonut hellittää keskustelua.

-- En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja, joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. --

Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi. Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo. Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.

Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä. Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.

-- En pelkää taivasta -- sanoi hän -- mutta tuo musta kuoppa on minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni itsestään kuollut elukka...

-- Tahi -- sanoi äiti -- kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan...

-- Tai unohtua koskaan löytymättä...

-- Ennen kuin satojen vuosien kuluttua... ja joutua museoon.

-- Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea...

-- Älä usko vihollistasi.

-- Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia enää ole.

Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa, huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle, ja niin katosivat ajopelit pilveen.

End of Project Gutenberg's Toteutuneita unelmia, by August Strindberg