Part 14

-- Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa --, ja silloin olemme puilla paljailla!

-- Mitä silloin teemme?

-- Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?

-- Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!

-- Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.

-- Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!

-- Tai kenties eivät tienneet!

PILVIEN YLLÄ

Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.

Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä, väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.

Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: -- Tuonne ylöshän me ajamme?

-- Niin, ystäväni -- vastasi vaimo huoaten -- sinne ylös.

-- Kuten Elias -- sanoi mies -- tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!

Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä; hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.

-- Kaunista -- sanoi hän. -- Luuletko että on yhtä kaunista tuolla ylhäällä?

-- Kyllä varmasti -- vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään "ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.

Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.

-- Etelän käki -- sanoi mies -- kuolon käki. Terve sinulle, kaunis luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!

Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi; jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi, muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan. Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki lämpimän kevätauringon valasemina.

-- Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata täältä lähteä -- sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.

-- Älä puhu noin -- rukoili vaimo valittavalla äänellä. -- Nyt on pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun olisi pitänyt lähteä.

-- Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia, joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa kadehtimiksi.

Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les Avantsin iso ravintola.

Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.

Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan, ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat, kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa, kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen. He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.

Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: -- Oletko nyt asemaasi tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.

-- Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? -- vastasi Aristide takinrinnusta osottaen.

-- Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin vaaraton nyt?

-- En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton. Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet tappanut minut.

-- Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.

-- Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.

-- Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.

-- Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme, ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä, jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena, kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan? Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä, ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi, emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin, että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen. Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä, sinä: "noin piti kirjottaa."

Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta retkahti takasin. Aristide jatkoi:

-- Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse, kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana, avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi, joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin, kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen, minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä, fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin, koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei? Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan: -- "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. -- "Niin", vastasin minä, "hylätty." -- "Onko johtaja lukenut sen?" -- "En tiedä", vastasin, "mutta en luule." -- "Niin, mutta minä tiedän kuka hänelle lukemiset suorittaa." -- "Kuka?" -- "Teidän ystävänne Henri!"

En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa sellaisia ystäviä!"

Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut. Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman. Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää. Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle. Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja. Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua; nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi. Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi, olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. --

Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella, miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa. -- Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin, kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta, niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni, meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit! Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa. Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt -- niin tartuit valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä, kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla. Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi, ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan, uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan, silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille, koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni, sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä, jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden viisastuvan?

Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen, tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa. Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein. Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä. Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä. Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet koskaan toistaan tavanneet.

Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. -- Ei kukaan tervehtinyt.

-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- sanoi Henri.

Äiti ei liikahtanut.

-- Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti -- kertasi Henri käskemään tottuneella äänellä.

Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.

-- Anna kätesi, Aristide -- sanoi Henri -- ja ollaan yksin!

Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin lähtisi.

-- Ollaan yksin -- kertasi Henri.

Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat kumpikin puolellaan pensastoa.

-- Aristide -- alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; -- maa on kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?

-- En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?

-- Sitä mihin tulemme!

-- Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten, jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia voidaksemme nähdä sopusointua.

-- Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et kai voi tautia kestää?

-- Mikäkö minua lohduttaa? Se -- että täältä pääsen. Totta on, että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä, Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas hengittää; me emme saaneet.

-- Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!