Part 13

-- Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä, pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit, näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit, navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta. Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?

-- Kyllä -- vastasi Blanche -- mutta perustuuko se työlle kapitalia vailla?

-- Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi, joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.

-- Kun te nyt sen minulle sanotte -- vastasi Elanche -- on se minusta aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.

-- Asian laita -- sanoi tehtailija -- on niin ja te huomaatte, kuinka hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.

-- Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.

-- Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on "toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on varmin.

-- Pakollako -- väitti Blanche.

-- Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä, jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin, syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen. Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!

-- Entä lapset!

-- Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet murtamaan. Meillä on lastenkoti.

-- Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?

-- Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista, ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen, että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä, niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen huoneeseen vanhempain ollessa työssä.

-- Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.

-- Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.

-- Entä perhe-elämä?

-- Ennen, -- tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin, kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä. Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin, kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.

-- Mutta aukko tässä on -- väitti Blanche.

-- Avatkaa se, että minäkin sen näkisin -- sanoi tehtailija.

-- Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.

-- Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään, vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä, joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille taakka käy liian painavaksi.

-- Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? -- kysyi Blanche.

-- Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin; luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.

-- Tuota nyt en vielä voi ratkasta -- vastasi Blanche -- mutta oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.

-- Yritetään sitten -- sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta. Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.

-- Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni -- vastasi Blanche -- ja raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella teidän tarjouksenne vastaan.

-- Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan. Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.

Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.

* * * * *

Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista, turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.

Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset, palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä, jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.

Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä, mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä, etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei enää oltu epätoivoisia.

Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä, jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi miellyttäväksi kaikille.

Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä, oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili huoneessaan.

Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa perijä.

Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää "pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana, kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli "kunniallisesti" ansainnut -- toisten hädällä.

Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa. Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä siitä oltiin yhtä mieltä -- maallisella elämällä oli kyllä huolta itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi, kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi naapurilleen aihetta meluamiseen.

Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen, niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty, sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.

* * * * *

Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin ajatuksineen.

Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen heittänyt.

Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut, valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän maata vasten eikä niitä huomannut.

Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille kasviolioille.

Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.

-- Kuules, isä -- sanoi poika -- mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?

-- Katsos, Jonne -- vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.

-- Likaahan tuo on tiemmä -- sanoi Jonne. -- Siitäkö niitä hyötymansikoita tehdään?

-- Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.

-- Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?

-- Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan, välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että kevät oli paras kukkimisaika.

-- Hm -- sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta. -- Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?

-- Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!

-- Vai niin! Entäs kun me kuolemme?

-- Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen, että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä kukkia, liasta, kuten sitä nimität!

Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän ei itse ollut rohjennut! -- Mies on oikeassa -- ajatteli hän -- mutta, mutta... ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä. Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.

Hän meni karppilammen luo ja istuutui -- unelmoimaan. Elämä oli nyt tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän oli itsessään jotain, kenties ainoa, -- mutta hänhän eli vain puolta elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli hänen velvollisuutensa, se puuttui.

Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto. Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin. Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat, heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois, mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.

Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.

Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.

Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.

Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.

Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.

-- Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? -- sanoi hän. -- Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?

-- Kiitos, voin hyvin -- vastasi Blanche, -- mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. -- Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: -- Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?

-- Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?

-- Te ette koskaan ole minua häirinnyt -- vastasi Blanche -- ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.

Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.

* * * * *

-- Mitä nyt on esteenä välillämme? -- sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. -- Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia...

-- Ruokapöytä ja keittiökalut -- jatkoi Blanche. -- Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.

-- Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau -- sanoi Emile.

-- Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, -- vastasi Blanche.

-- Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!

-- Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!

-- Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.

-- Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä -- sanoi Blanche.