Part 12

-- Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa, sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö, ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela, ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole, mutta -- mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin -- minä rakastan sinua, siksi että -- rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän, sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla, joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!

Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan. Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli Blanchea otsalle.

-- Meidän on mentävä kihloihin -- sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä luotaan.

-- Me olemme kihloissa -- sanoi Emile.

-- Niin, mutta täti...

-- Mitä se häneen kuuluu? Hän ei ole sinun naittajasi.

-- Mutta hän antaa minulle leivän.

-- Se on totta! Ja siksi! Rakkaudelle on muuten kätkeytyminen ominaista. Tätä nimitetään kainoudeksi. Minusta tuntuu julkealta näyttää sellaista mitä ei ole nähtävä ja mikä ei koske muita kuin meitä kahta! Rakastatko minua, Blanche?

-- Minä rakastan sinua! Mutta siksi, että olet minua voimakkaampi, että annat minulle uusia ajatuksia, siksi että voit minua kantaa kun väsyn, siksi että sinulla ovat ne ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat.

-- Sinähän olet itsekäs, Blanche! Panettelet itseäsi! Sinä rakastat minua omanvoiton pyynnöstä. Siksi että saat jotain minulta, että sinulla on hyötyä, tukea minusta. Onneksi olen köyhä, muutoin luulisin sinun rakastavan minua rahojen takia.

Blanche oli pahoillaan.

-- Hyi millaista leikkiä sinä lasket -- sanoi hän.

Ja niin he erosivat.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli vähenemään päin.

-- Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia aviottomain lasten perintöoikeudesta? -- alkoi Emile.

-- En, mutta eipä se tule liian aikasin.

-- Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut, itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.

Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi raaka, kostea tuuli.

-- Ei tämä ole hauskaa, -- sanoi Blanche.

-- Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot lattialla -- sanoi Emile. -- Miten pääsemme siihen saakka?

-- Meidän täytyy mennä kihloihin -- sanoi Blanche.

-- Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.

-- Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.

-- Niin, kylläkin -- sanoi hän. -- Meidän on mentävä naimisiin. Emme me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?

-- Se kai ei silti häiriinny?

-- Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla. Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa. Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein saa tavata toisiaan.

-- Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole mitään halua sille!

-- Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana! Miten sitten järjestämme asiat?

-- Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.

-- Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme. Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.

* * * * *

Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita, kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.

Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla. Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.

Hänen purtensa oli tuhoutunut. Uusi oli rakennettava. Kun tutkinnot vielä olivat kesken, oli ainoana keinona hakea paikka jostain teknillisestä tehtaasta. Mutta mistä?

Ovelta kuului koputus. Sisään astui Blanche. Punasena, itkussa.

-- Tästä saat minut! Täti tietää kaikki! -- sanoi hän ja heittäytyi itkien sohvalle.

-- Mitä tietää täti? -- vastasi Emile.

-- Kaikki.

-- Että olet ollut venäläisten luona?

-- Niin!

-- Että olemme tavanneet toisiamme puistossa?

-- Niin!

-- Enempää ei hän voi tietää, sillä enempää ei ole tapahtunut. Mitä teemme?

-- Matkustamme!

-- Mihin?

-- Mihin tahansa.

-- Entä sitten?

-- Menemme naimisiin! Emile oli hetken vaiti.

-- Kuten muutkin -- sanoi hän vihdoin.

-- Ei kuten muut -- vastasi Blanche -- vaan kuten me.

-- Kuten me! Kuinka, kuten me? Kolme mahdollisuutta on: saamme lapsia ja sinusta tulee lasten piika; emme saa lapsia, ja sinusta tulee minun piikani.

-- Me emme saa lapsia emmekä pidä kotitaloutta; minä luen lääkäriksi.

-- Millä rahoilla?

Blanche loi katseensa maahan.

-- Totta kyllä -- jatkoi hän -- minun varani ovat lopussa.

-- Minun myös -- sanoi Emile.

Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja. Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti. Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.

Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään, mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina, häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut lainanpyytäjä.

Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta. Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.

-- Joka tapauksessa -- sanoi hän -- vaikka olisimmekin päässeet tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.

-- Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!

-- Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi ikeeseen!

-- Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen laidalle, ja nyt sanot palaa.

-- Näen ettet uskalla hypätä.

-- Mihin?

-- Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata...

-- Pitääkö minun ommella?

-- Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita! Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa; vaimona polkisin sinua.

-- Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.

-- Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona oleminen!

-- Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!

-- Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun rakastajasi! Eikö ole tasapeli?

-- En ymmärrä sinua.

-- Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!

-- Vielä pilkkaatkin minua!

-- En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?

Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.

-- Sanon teille, herraseni -- sanoi hän väräjävällä äänellä -- että mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää...

-- Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta... Ei, ei Blanche, ei tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi. Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin! Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!

Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:

-- Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään velvottavan.

-- Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta, sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan, eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle vapautta ja sinä pyydät vankeutta.

-- Minä palaan! -- sanoi Blanche varmalla äänellä. -- Eikä ole mies minua houkutteleva. Hyvästi!

Hän meni.

Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas, alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.

Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva väännelty.

Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.

* * * * *

-- Onko tohtori kotona? -- kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.

-- Tohtori on sairas -- vastasi Bertha-täti -- mutta minä kysyn ottaako hän vastaan.

Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä, ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina", kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.

-- Siellä on hakija -- sanoi täti niin lempeästi kuin voi.

-- Antakaa minun olla rauhassa -- kähisi naisparka ja väänteleikse sohvalla.

-- Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.

-- Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.

-- Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa kävijäin palata pois. Laskehan vain!

-- Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, -- huohotti Blanche. -- Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!

-- No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin voisi sinulla olla koko hyvät tulot.

-- Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! -- Tuotko muistikirjani. Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella: ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy olla yksin!

Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.

Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin; ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään elättää.

Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen. Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi! Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita, vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.

Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä, sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien, oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa. Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa" jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi, saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.

Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä, että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään. Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki kohdalleen. Mutta mitä?

Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona; isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut äidiksi tulemisen aatostakaan.

-- Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin -- sanoi Blanche moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.

-- Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä -- vastasi kätilö, joka oli hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.

Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti, ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen, missä vanhempain täytyi olla työssä.

Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan -- palvelustytön -- työn kustannuksella!

Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa", ja täytyi hänen lähteä kaupungista.

Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.

Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna, vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä, joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita" ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat ottaneet haltuunsa.

Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä, kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle, että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.

Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan pohjoisessa Ranskassa.

* * * * *

Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen ystävällisyys rauhottivat hänet heti.

-- Tohtori Chappuis -- alkoi hän -- minä tunnen teidät, mutta te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.

-- Kernaasti, esimieheni -- vastasi Blanche.

-- En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne -- vastasi vanhus -- sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi, mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.

Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.

-- Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea -- sanoi hän -- ulkopuolelta. Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön asuinhuoneet.

-- Fourierin ja Owenin unelma -- sanoi Blanche.