Part 11

Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.

-- Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! -- kysyi hän.

-- Sen olette jo arvannut! -- vastasi mies; -- mutta jos tahdotte kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani venäläisten luo!

Hän tarttui Blanchen käteen. -- Te tulette? Eikö niin?

-- Tulen varmasti -- vastasi tämä eikä voinut muuta.

Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu. Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa. Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä vanginvartijoitaan, -- se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa, ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki oli ollut!

* * * * *

Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla. Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin, sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti, mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta! Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan, lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?

Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä kainaloonsa.

-- Paha omatunto? -- sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella, joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä. Pois se!

Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.

-- Onko sinne pitkältä matkaa? -- kysyi Blanche.

-- Kaupungin ulkopuolella -- sanoi Emile; -- venäläiset eivät pidä kaupungeista!

Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.

He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen, penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea pyökkivalkea.

Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss. Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja; he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta. Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi, jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa, vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. -- Paul Bestuchew -- alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja -- Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli tuntia, isäseni!

Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:

-- Aion puhua _Kaikkein Pyhimmästä_.

-- Et suinkaan uskontoa tarkota? -- kysyi muuan punaparta.

-- Eehei -- sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä mikä on pyhääkin pyhempi.

_Kaikkein pyhin_.

Yhteiskunnan lapsuusaikana, ennenkuin työnjako oli luonut ylä- ja alaluokan, oli maa kaikkien äiti. Heimo omisti alueensa jakamattomana tai paistatti sen arvalla pelto-osuuksiin, määräajaksi käyttöä varten omistusoikeudestaan luopumatta. Sellainen kommunismi vallitsee vielä venäläisessä mirissä eli kyläkunnassa, ja meidän isänmaallamme on noin neljäkymmentä miljoonaa laillista kommunilaista. Se seikka, ettei onni silti viihdy musikka-parkamme majassa, riippuu muusta ja sitä yritetään nyt auttaa. Kun nyt voittava yläluokka otti haltuunsa alkuperäisin yhteisen maan, s.o. varasti, julistettiin samalla varkaus pyhäksi. Varastettu omaisuus tuli yläluokalle pyhäksi; mutta alaluokka, joka ei osannut seurata esimerkkiä ottaen takasin varkauden kautta menettämäänsä, sai maksaa uusia veroja vankiloita varten. Pyhyyden synty ei siis ollut ihan eheä.

Kuitenkin tehtiin tuohon anastettuun omaisuuteen nähden yhä useammin takasinmaksuvaatimuksia. Pyhyys kasvoi. Nyt saa ampua keisaria otsaan, kieltää Jumalan hyökätä siveysopin kimppuun ja kuitenkin pysyä valtion suojassa kuten me Sveitsissä, mutta -- jos käymme omaisuuteen käsiksi, luovutetaan meidät kotimaan tuomioistuinten haltuun. Omaisuus on siis tullut pyhemmäksi kuin tsaari, kuin siveys, kuin Jumala.

Mutta aika on rientänyt edelleen ja paula on vedetty yläluokan kaulaan. Meidän aikamme on nähnyt kolme suurta hyökkäystä julistettavan laillisiksi; perustuslaillisen, keisarillis-kuninkaallisen ja eduskunnallisen hyökkäyksen omaisuutta vastaan. Yksi oli kuten tunnettua maaorjuuden lakkautus Venäjällä (maaorjathan olivat omaisuutta), toinen, neekerien vapautus Amerikassa (neekerit olivat omaisuutta ja siis pyhiä), kolmas, jota joka päivä näemme silmiemme edessä, on nimeltään pakkoluovutus. Minun isälläni oli maatila ja hyvin kaunis puutarha, jota hän rakasti. Hän oli kasvattanut itse joka puun, joka pensas oli hänen ystävänsä. Hän ei tahtonut myydä sitä mistään hinnasta, sillä hän rakasti sitä kuni elävää olentoa. Muutamana päivänä tulee rautatieyhtiön insinööri ja kaataa puut, repii pensaat juurineen pois.

Isä itki ja kirosi. Insinööri sanoi että maa oli pakkoluovutettu ja isä saa maksun semstvolta. Isä ei halunnut myydä puutarhaansa, eikä siis maksua pyytänyt. Silloin otettiin.

Nämät suuret esimerkit ovat järkyttäneet omaisuuden pyhyyttä. Ei niin käsittäen kuin tulisivat tulevaisuuden ihmiset noudattamaan tämän valtion esimerkkiä; he päinvastoin antavat. Mutta siihen pääsemme vasta silloin kun kaikki ovat käsittäneet, mitä etua on siitä, ettei omista mitään, jonka huomena voi menettää, ja että kaikki omistavat, mitä eivät voi menettää.

Mutta minä tahdon nyt vain tarkastaa omaisuuden "siveellistä" puolta, joka kenties on kaikista enimmän vaikuttanut yhteiskunnan epäsiveelliseen tilaan.

Omistuksen käsite ja tunne on tunkenut sielunelämämme läpi on täyttänyt itsekkyytemme. Yksinpä ajatuksemmekin ovat tulleet ahneutemme esineiksi. Oppinut hautoo keksintöään saadakseen siitä kunniaa eikä ihmiskunnalle hyötyä, keksijä rientää ottamaan patentin ehkäistäkseen ihmiskuntaa saamasta hyötyä hänen työstään; pappi, Herran palvelija, taistelee leipäpaloista ja korkeista viroista, kulkevatpa monet lautanen kädessä kirkossa kuten kahvilain laulajattaret, joka ei estä heitä sanomasta, että Ingersoll suorittaa suurtyötään rahojen takia. Kansanedustaja, jonka valtiopäivillä on sanottava totuus, epäröi kaksikin kertaa ennen kuin sanansa sanoo, sillä taustalla irvistävät hänen velkojansa; sanomalehtimies, jonka on iskettävä kirves lahonneen puun juureen, kiemurtelee kuin mato ennen kuin iskee, sillä hän näkee vaimon ja lasten niskat alla. Vaimon ja lasten takia! Kuinka monta tahtoa on murtunut, kuinka monta sielua vuotanut verta näiden takia! Mies on perheyhdyskunnan omaisuutta, maaorja, elättäjä, ja siksi -- miten kavalaa -- on yläluokka antanut hänelle äänioikeuden ja näennäisen hallitusvallan, sillä he tietävät että hänellä ovat kahleet kintuissa. Kuinka paljoa vapaampana selviäisikään nainen julkisessa elämässä, hänellä kun on taloudellinen tuki takanaan! Mikä on hänen voimansa, se on miehen heikkous. Siksi on naisen asema vapaampi kuin miehen, ja siksi on hän rohkeampi. Mieshän antaa kauppiaan petkuttaa itseään eikä viitsi nostaa meteliä päästäkseen hankkimasta itselleen vihamiestä; mutta nainen astuu suoraa päätä sisään ja heittää huonon tavaran lurjusta päin silmiä.

Mutta omaisuuskäsite on hiipinyt pyhimmillekin alueillemme, pyhimmille siksi että luonto on ne luonut. Nuorukainen luo silmänsä tyttöön; hän miellyttää tätä, heidän sielunsa rakastavat toisiaan, mutta puuttuu pieni seikka, joka on pääasia: onko nuorukaisella rahoja? Ei! Silloin saa hän mennä! Lapsia, joiden tulisi olla yhteiskunnan omaisuutta, pidetään vanhempain yksityisomaisuutena, ja on heidän tarkotuksenaan pieninä huvittaa näitä lepertelyllään, hyväilyillään, ja tullessaan vanhemmiksi tuottaa "kunniaa", mikseipä myös rahoja. Puolisot, jotka ovat vannoneet "kuuluvansa" toisilleen, alkavat pitää toisiaan omaisuutenaan.

Vielä muutamia sanoja omaisuuden huonosta, mutta siksi juuri vaarallisesta esikuvasta, rahasta.

Raha on runoa, kaunista omistajalle, mutta näennäistä kuni kaikki kaunis! Se on huono arvonmittari, sillä se ei mittaa arvoa. Tänään saa tynnyrin vehnää louisdorilla, huomena vain puoli. Se ei mittaa hyötyä eikä arvoa, sillä pullo kapviiniä, joka maksaa louisdorin, ei arvoltaan vastaa vehnätynnyriä. Sillä nauttiessani tuota vehnää on sieluni vapaa, vapaa elatushuolista, kenties kuukauden päivät, jonka ajan sieluni voi työskennellä, mutta pullo kapviiniä huumaa minut muutamiksi tunneiksi ja sitten panee minut orjuuteen.

Raha on vaarallinen arvonmittari, koska se esiintyy niin pienessä koossa, että silmä ei huomaa siinä piilevää hyötyä. Tuhat francia kullassa pöydällä ei anna oikeata käsitystä arvosta, mutta tuhannen francin viljat säkeissä, ne minä näen. Siksi olikin ensi raha karjaa, latinaksi pecus, pecuniae. Kun lapsi saa lantin, saa hän sen makeisia ostaakseen! Se on surkea erehdys, sillä lapsi oppii siten pitämään rahaa nautinnonvälineenä.

Pahinta rahassa on sen valheellisuus. Se sanoo olevansa jo löytyvien hyötyaineiden edustaja. Se ei ole totta. Ei ole olemassa niin paljon hyötyaineita kuin kultaa. Ja kulta on hyödytöntä. On nähty pankkien menevän kumoon, kun ovat panneet liikkeeseen enemmän paperia kuin kultaa löytyi, mutta niin kauan ne pysyivät pystyssä kuin papereihin luotettiin. Ajatelkaas päivää, jona järkähtää usko kultaan, kun ei enää saada hyötyaineita hyödyttömällä kullalla. Se nähtiin Pariisin piirityksen aikana. Kaupunki oli täynnä kultaa, mutta kukaan ei sitä halunnut, vaan kaikki tahtoivat ruokaa, mitä ei ollut, siksi oli kulta hetkeksi arvoton. Arapialainen, joka löysi pussillisen helmiä erämaassa, oli yhtä köyhä kuin pariisilainen piirityksen aikana.

Mutta paljon on hyötyaineita liikkeessä, vaikkakin niin harvat niitä tuottavat. Markkinat ovat viljaa täynnään, samalla kun puoli miljoonaa ihmistä on nälässä. Vika on tuotteiden jaossa. Ja rahan sekä väärän rahan, paperien, on syy sekä pitkälle viedyn työnjaon. Kun itseapu tulee periaatteeksi, kun yksityisomaisuus muuttuu yhteisomaisuudeksi, kun käsivarsia käytetään ruoan tuottoon teollisuusylellisyyden asemesta, silloin on puute poissa! Työskennelkäämme siis opettaaksemme ihmisille, mitä etua on yksityisomaisuuden poistamisesta! Nyt on kai puolituntinen kulunut, sisko pieni!

Sitten oli keskustelua. Kun oli useita ensikertalaisia, kehotettiin heitä tekemään vastaväitteitä.

-- Minä väittäisin -- alkoi Anna -- että jos kaikki mailman aarteet jaettaisi, niin kukin ihminen saisi viisikymmentä centimiä, eikä sillä kukaan autettua tulisi.

-- Tuo väite -- on numero yksi rekisteröittyjen "vanhain väitteiden" joukossa. Sisar panee nyt muistiin vastauksen: Jos Vanderbiltin, Stewartin ja Astorin kolme miljardia dollaria jaettaisi maan puolelletoista miljardille asukkaalle, saisi jokainen kaksi dollaria eli kymmenen francia. Jos nyt otaksumme, että vain Europa ja Amerika olisivat jakamassa, niin saisivat näiden puoli miljardia asukasta kaksitoista dollaria päätä kohti eli kuusikymmentä francia. Kuudellakymmenellä francilla voi puuseppä hankkia työkaluja, kalastaja verkon, soutaja veneen, kaupustelija rihkamaa, tointa hakeva uudet vaatteet, ja niin edespäin. Se jako ei siis olisi niinkään hullu, vaikka se kohtaisi vain kolmea omistajaa, ajatelkaa sitten kaikkien rikkauksien jakoa. Mutta nyt minä itse, kun tunnen vastaväitteet, jatkan, niin tulevat ne järjestyksessä. Siis: väite numero kaksi. Jos maa jaettaisi klo 8 aamulla, olisi se viekkaimpain ja voimakkaimpain hallussa klo 12. Vastaus: sangen todenmukaista. Siksi ei olekaan kukaan sosialisti keksinyt sitä typeryyttä, vaan jotkin heikot vanhoillisaivot. Ei näet ole kysymystä mistään jaosta, sillä juuri nykyinen "jakohan" (sellainen, että parikymmentä henkilöä jakaa keskenään Englannin maaperän) on poistettava. Valtio on vähitellen pakkoluovuttava kaiken maan, joka onkin valtion oma, valtio kun voi tehdä velkaa. Ja sitten ei valtio saa koskaan enää jakaa! Onko selvä? Väite numero kolme. Darwinin kannattajiksi tunnustautuvain sosialistien ei pitäisi hyökätä perintöoikeuden kimppuun, sillä elintarpeitten periminenhän olisi hyvänä keinona rodun jalostamiseksi. Seis nyt! Sellaisen omistaminen, mitä ei ole tuottanut, saattaa rodun rappeutumaan. Katsokaa vanhoja kuningas- ja aatelissukuja. Kaikki, jotka eivät työtä tee, kuolevat luonnollisen kuoleman, kun yli mailman pula syntyy. Huonoin perintö, minkä voit lapsellesi antaa, on omaisuus, silloin kun omaisuus on lakannut olemasta työn väline ja on muuttunut nautinnon välineeksi. Väite numero neljä (me tunnemme ne kaikki, kuten sisar kuulee!) Ihminen ei, jos perintöoikeus lakkaa, tuota enempää kuin mitä tarvitsee. Vastaus: se onkin tarkotus. Sen kautta lakkaakin kapitalin kokoominen yksiin käsiin, ja liikatuotanto, joka aiheuttaa pulia. Ja, jättääksemme loput ensi kertaan, kun jokainen joka ei saa jättää perintöä lapsilleen, perintöä, jonka holhojat ja perijät useimmin tuhlaavat, perintöä, joka voi menettää arvonsa, palaa, hukkua maanjäristyksessä, silloin antaa kukin lapselleen parasta: kasvatuksen! Niin, voimakkaat käsivarret ja terveen sielun. Silloin eivät pojan pyhiä tunteita isän kuolinvuoteen ääressä likaa häpeälliset peruajatukset, sellaiset kuin: miten hyödyllistä on että tuo rakastettu on hyvä ja menee tiehensä; ja kuoleva on tunteva kuinka suloista on jättää jälkimailmalle voimakas, hyödyllinen ja hyvä kansalainen, samalla kuin hänen omaisuutensa menee kaikkien, siis pojankin hyödyksi, joka sen kautta on tunteva kuuluvansa koko luomakuntaan mikä sovinnossa nauttii jokaisen yksityisen työllään sille hankkimia hyvyyksiä. --

Asian käsittely päättyi. Teekeittiö porisi ja uusia kupillisia tuota tuoksuvaa juomaa tyhjennettiin. Vakava ohjelmanosa oli ohi, ja nyt piti virkistäydyttämän leikillä. Emile otti esille kitarin ja lauloi. Sitten sysättiin pöydät nurkkiin ja tanssittiin. Jonka jälkeen nautittiin kevyt ateria. Tunnit kuluivat sydämellisen ilon ja hilpeyden vallitessa. Huviteltiin kuni vallattomat lapset, tietäen että vakavia asioita oli kyllin ja ettei turhaan tarvinnut luopua ilosta.

Kävi myöhäiseksi ja Blanchen täytyi lähteä. Emile seurasi.

Ulkona oli ilma seestynyt ja kuu loisti järven ja alppien yllä. Blanche tarttui Emilen käsivarteen ja he kulkivat vaieten rinnakkain.

-- No oliko hauskaa tänä iltana? -- kysyi Emile.

-- Oli hauskempaa kuin koskaan ennen -- vastasi Blanche. -- Mutta sanokaa minulle yksi seikka. Ovatko nämät nuoret ihmiset naimisissa, salaa?

-- Miten niin?

-- Hm! Minusta ne olivat niin, kuinka nyt sanoisin, läheisiä.

-- Kyllä ne ovat naimisissa, salaa.

-- Vihityt? Väliaika.

-- Ei, eivät vihityitä -- sanoi Emile.

Blanche sävähti. --

-- Mihin seuraan olette vienyt minut?

-- Naineiden ihmisten seuraan.

-- Mutta ei vihittyjen?

-- Teidän tätinne oli naimisissa, mutta ei vihitty.

-- Tätini?

-- Niin, sillä hän oli siviiliavioliitossa. Vihkiminen on myöhäinen keksintö, joka tuli tavaksi vasta neljännellä vuosisadalla, pakolliseksi neljännentoista jälkeen, ja vapaaehtoiseksi vallankumouksen aikana.

Blanche mietti.

-- He asuvat siis yhdessä?

-- Eivät -- sanoi Emile. -- Ei tarvitse rakastavain asua samoissa huoneissa, kuluttaa samoja huonekaluja eikä syödä samoilta lautasilta. Siviililakikaan ei sitä vaadi.

-- Te puolustatte pahetta?

-- Sitä pahetta, ystäväni, joka on tuottanut teidät, minut ja meidät kaikki mailmaan, sitä pahetta, jolle pappi vihkimisessä pyytää jumalan siunausta, sitä pahetta, jonka seurauksia nuorten vanhemmat ikävöiden odottavat, ja jonka seuraukset ovat ihmisen korkein ilo, niin sitä!

-- Te puhutte niin omituisesti! -- sanoi Blanche.

-- Mutta oikeassa olette!

He astelivat vaieten edelleen, ja olivat pian kaupungissa.

-- Mitä täti nyt sanoo? -- sanoi Blanche. -- En pääse siitä ajatuksesta, että on kunniatonta ottaa hänen leipäänsä täyttämättä sopimusta.

-- Hänen leipäänsä? Mistä hän on sen saanut? Onko hän sen työllään koonnut? Ei, hän ei ole koskaan tehnyt työtä. Hän on perinyt sen isältään, kauppiaalta, joka sai tuloja tarjonnasta ja kysynnästä s.o. toisten puutteesta.

-- Toisten puutteesta?

-- Tietysti. Kun viljaa on kyllin s.o. puutetta ei ole, laskee hinta; kun puute tulee s.o. kun kysyntä on suuri, nousee hinta. Itsestäänkö? Ei, vaan kauppias kohottaa hintaa ja käyttää hyväkseen ihmisten hätää. Tämä on kaunis laki, taloudellinen laki! Tukkukauppias määrää 1,200 fr. apulaisen palkkaamiseen. Hän ilmottaa paikan haettavaksi. Jos siihen on vain yksi hakija, maksaa hän 1,200 fr., sillä hän pelkää muuten jäävänsä ilman. Jos on kaksikymmentä hakijaa, niin tarjoo hän 1,000 fr., jos taas hakijoita on viisikymmentä, antaa hän 500 fr. Hän yksinkertaisesti käyttää hyväkseen toisten puutteenalaista asemaa. Kuka on säätänyt sen lain? Juuri sen lain perustalla on teidän tätinne sattunut saamaan korkoja! Kuinka monen puute onkaan ollut kokoamassa näitä korkoja, kuinka monen nälkä ja kärsimykset! Nyt on teidän hyvitettävä nämät isäin pahat teot palvelemalla kärsivää ihmiskuntaa -- korvausta vastaan tietysti. Te määräätte gentianaa vatsatautiin, jonka ovat aiheuttaneet epäsäännölliset ateriat, ja otatte 4 fr. sairaalta, ja apteekkari, teidän liittolaisenne, ottaa francin kasvista, jota ilmaseksi kasvaa mäillä, ja puoli fr. pullosta, sillä lasitehtaan on myös pysyttävä pystyssä. Kaunis elintehtävä on siis edessänne! Sen sijaan että antaisitte 6 fr. köyhälle lihan ostoon, otatte 6 fr. siitä, että hänen on ostettava apteekkarin etuoikeutettua gentianaa, joka ei ravitse, ja jota sairas voisi itse poimia, jos hiukankin tuntisi sairaanhoitoa! Mikä jalo elintehtävä -- harjottaa laillista humpuukia!

-- Mutta tehän revitte tulevaisuuteni hajalle! Sanokaa toki, miksi venakot sitten rupeavat lääkäreiksi?

-- Paljastaakseen sen surkeuden; saadakseen nähdä nuo väärät kortit, ottaakseen selville eivätkö sairauksien syyt ole köyhyydessä tai ylellisyydessä, hyveessä tai paheessa, tutkiakseen mitä mahdollisuuksia on tautien ehkäisemiseksi niiden parantamisen sijaan! Määrätkää lihaa ja voimakasta olutta verettömille gentianan asemesta, niin saatte kuulla, mitä he sanovat. -- Mutta nyt olemme kotona! Tapaamme huomena Schäzlissä? Jatkaaksemme tätä pakinaa?

-- Kyllä -- sanoi Blanche. -- Miksette te voi tulla mukaan seisoa vierelläni ja puhua puolestani, kun minä nyt valehtelen tädille?

-- Niin, miksen? -- sanoi Emile ja meni.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja kuu loisti yli järven.

-- Mitä on rakkaus? -- kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.

-- Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille vastenmielinen.

-- Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!

-- En osaa! -- Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.