Part 10

Kello seitsemän astui hän Brasserie Nuss ravintolaan. Hänen täytyi mennä läpi ison salin päästäkseen yksityishuoneeseen, missä kokous pidettiin. Sali oli täynnä tupakoivia ja juovia miehiä, lattia kostea eikä paikka näyttänyt houkuttelevalta. Toisellaiseksi oli hän kuvitellut sen ilosen tyyssijan, missä tiesi herrain kernaasti iltojaan viettävän. Hän tuli kokoushuoneeseen. Ei kukaan ottanut häntä vastaan, ei kukaan auttanut hänen vaatteitaan pois, kuten ennen tanssiaisissa. Huone näytti ikävältä, herroja istuskeli siellä täällä salaa poltellen sikarinpätkiä, jotka he vastenmielisesti heittivät nurkkaan hänen astuessaan sisään. Nauru vaikeni ja keskustelu pysähtyi. Oven takaa katseli häntä kaksi ylioppilasta kakkulain läpi. Sama kuiskaus kuin ennen laboratoriossa, -- onko se kaunis? -- Vastaus: ruma kuin hitto! --

Puheenjohtaja ei ollut vielä tullut. Kukaan ei siis noussut häntä vastaanottamaan eikä hän tuntenut ketään. Hän astui lopulta perälle. Laimeita kumarruksia, istualta. Yleiseen vaiettiin. Blanche katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa nainen. Hän istuutui tyhjälle tuolille, mutta kukaan ei paikkaansa jättänyt.

Vihdoin tuli puheenjohtaja. Hän tervehti todellakin, mutta sanomatta mitään kohteliasta. Sitten tuli viisi tyttöä. Ne tarkastettiin heti ja yksi havaittiin kauniiksi. Blanche yritti lähetä niitä, mutta likelle ei päässyt.

Asiain käsittely alkoi. Vaaleja toimitettiin; pykäliä luettiin. Sietämätöntä Blanchen mielestä. Sitten pidettiin esitelmä: kehitysteoriasta. Se oli Blanchelle uutta, mutta karkeata. Puhuja vertasi ihmisiä elukoihin, ja kuitenkin oli Jumala luonut ihmisen erityisesti kuvakseen ja eläimet ihmisen hyödyksi. Esitelmänpitäjä väitti, ettei hevosta oltu luotu ratsaaksi eikä vetojuhdaksi, sillä Noak ei ratsastanut eikä ajellut. Kameli näytti syntyneen satula selässä, mutta niin ei ollut asian laita; kyttyrä ei ollut mikään satula, ja yksikyttyräinen kameli näytti päinvastoin olevan luotu niin, että kaikki ratsastus kävisi mahdottomaksi. Tämä kaikki tuntui Blanchesta "ilkeältä." Sitten loppui virallinen puoli.

Noustiin ja käyskenneltiin lattialla. Herrat imeskelivät sytyttämättömiä sikareita ja tilasivat olutta. Tarjoilija kuljetti edestakasin haarikoita. Naurunremahdus kuului sieltä täältä eri ryhmistä, mutta aina salavihkaisten silmäysten seuraamana. Nuo viisi tyttöä istuivat kuin tanssittamatta jääneet naiset kemuissa ja Blanchen mieli oli masentunut. Tämä oli ikävää. Hän huomasi, että herrat olivat kiusaantuneet; tunsi olevansa vihamielisten voimien ympäröimänä. Herrat vainusivat kilpailijoita ja naiset vaanivat kiistatovereitaan. Herrat eivät katsoneet puolestaan uskaltavansa mitään keveätä lähentelemistä, koska se voitaisi selittää sievistelyksi, ja he tiesivät, että naisasianaiset eivät tahdo tietää olevansa naisia. He olivat tulleet tänne nimenomaan sillä ehdolla, että heitä kohdeltiin vertaisina. Niin, mutta tässä yhdenvertaisuudessa oli jotain nöyryyttävää; Blanche tunsi että alemmuus tuli yhdenvertaisuuden mukana; ja varmaankin oli entinen suhde hauskempi. Sitten ihmetteli hän sitä, ettei kukaan herroista tarjonnut naisille mitään. Mutta kukinhan tilasi olutta itse, todellakin, ja olihan hyvin sopimatonta vieraiden herrain tarjota vieraille naisille mitään.

Blanche, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, rohkasi lopulta mielensä ja kysyi toisilta tytöiltä eivätkö nämät aikoneet juoda mitään. Häneen kohdistui hämmästyneitä katseita ja kuului terävä vastaus: Juoda? Olutta? Hyi! Yhä ahdistavampaa. Puheenjohtaja, joka oli puhunut hieman kemiasta naisten kanssa, lähetti nyt esille herran toisensa jälkeen puhumaan; fysikkaa, latinaa, kaikellaista mikä ei lähennyt sievistelyä. Tytöt huomasivat herrain "suorittavan palvelusta" ja kävivät yhä nyrpeämmiksi. Mutta kaunis tyttö oli tehnyt nopean keikahduksen keskustelussa ja puhetoverinsa kanssa siirtänyt sen inhimillisemmille aloille. Hän oli sen takia pian kolmen herran ympäröimä ja nauraen jatkoivat he ilosta keskustelua. Mutta silloin vetäytyivät toiset tytöt sivuun ja seurasivat katkerin ilmein mokomaa arvotonta esiintymistä. Tuo kaunis tyttö unohti lopulta asemansa siihen määrin, että tilasi suuren haarikan olutta. Silloin kävi häntä ympäröivä ryhmä yhä taajemmaksi, ja vastustus uunin luota, johon toiset tytöt olivat vetäytyneet, yhä pistävämmäksi. Näistä tuli äkkiä hyvät ystävät ja heidän keskensä syntyi hyvin vilkas keskustelu, joka keskeytyi joka kerran kun joku herra läheni.

Alkoi olla ukkosta ilmassa, ja uunin luona lataantuva sähköpatteri kävi uhkaavaksi, sillä jokainen yritys herrain taholta keskustelulla johtaa pois sähköä sai vastaansa töytäyksen, joka heitti hänet takasin. Tuo kaunis tyttö oli siirtänyt taistelun toiselle, juuri pelätylle ja kielletylle alueelle, ja siksi oli hän voittanut.

Saadakseen sähkön johdetuksi pois otti puheenjohtaja haarikkansa kolautti pöytään ja rykäsi alkaakseen humoristisen puheen.

-- Toverit -- alkoi hän. --

Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja herrat."

-- "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä -- joka, jos nyt eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa moniavioisuuteen -- syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen, sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan 4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan -- ihmiseen. Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa. Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa, jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen kylkiluu, joka pistää esiin -- anteeksi -- naaraasta, heittääkseen kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle. Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin. Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis ensin oli sotilas! Koiraat -- anteeksi sanontatapa -- eivät vielä ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita eivät saa nähdä, -- ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel ylemmä -- ihannetta kohti -- ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin. Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä, hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista. Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen, ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini, muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.

"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon. Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta, tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää, että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen järkensä, ja järki se on luontoa.

"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä sydämellisesti kiitän!"

Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista, kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi. Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin, menkää te -- vastasi hän -- ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä, laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä! Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa tapauksissa!

Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen. -- Oliko hauskaa! -- Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat epäkohteliaita. -- Tupakoivatko? -- Eivät, mutta joivat olutta ja pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! -- Vertasiko elukoihin? -- Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei puhuta muualla kuin luennoilla.

-- Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? -- Niin, melkeinpä. Ja sitten lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.

-- Yksinkö? -- Yksin, ja sitten hän poltti! -- Poltti yksin! Tästäpä otetaan kiini -- sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa yksityisseikoista.

Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä, vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut! Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!

Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö, jonka tuli tietää mitä puhui.

Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja vastasi vihdoin:

-- Mitä se minuun kuuluu?

-- Mitäkö se kuuluu teihin?

-- Mitä se sitten teihin kuuluu?

-- Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?

-- Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan? Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! -- Ei ollut! -- Mitä? Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö muka kieltänyt!

Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti pyörtyä. Mutta professori jatkoi: -- Kivulla pitää sinun synnyttämän lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? -- Ei, ei tahtonut! -- Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan! Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten -- mitä heitä huvitti tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat. Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat -- varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus, mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä? Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.

Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen, eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita, lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa, jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa; hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, -- mutta löytyi.

Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta sielläkään?

Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen. Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi, sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.

Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.

Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa keskustelun.

-- Onko hauskaa seisoa keittiössä? -- kysyi tämä pistävästi.

-- Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa -- vastasi Blanche.

-- En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana seisoessaan aviovaimojen keittiössä -- vastasi mies. -- Rouvat taitavat olla kiperiä.

Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut hajalle.

-- Te ette enää tullut kokouksiin? -- alkoi taasen mies.

Blanche ei vastannut.

-- Teidän mielestänne oli siellä ikävää? -- jatkoi toinen. -- Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko mukaan venäläisten luo?

Blanche oli kuullut puhuttavan venäläisistä niin paljon, että hänen uteliaisuutensa heräsi.

-- En luule tätini sallivan, -- sanoi hän aivan lapsellisesti.

Mies hymyili.

-- Miksei täti sallisi? Olisiko siinä mitään vaarallista? Olisiko uusien raikkaiden ajatusten kuuleminen niin vaarallista?

-- Ei -- vastasi Blanche. -- Mutta venakot kuuluvat olevan niin -- vapaita!

Mies hymyili taas ja katsoi häntä silmiin.

-- Ettekö tekin tahtoisi olla vapaa?

Blanche tunsi tuon lausuneen julki kaiken hänen kaihonsa, kaiken hänen pyrkimyksensä. Ja sen lausuja näytti kykenevältä auttamaan häntä kahleiden murtamiseksi.

-- Kyllä -- sanoi hän -- minä tahtoisin olla vapaa. Ah, vapaa!

-- Kas niin! Tulkaa mukaan huomena!

-- Niin, -- mutta täti!

-- Valehdelkaa!

Blanche vavahti. Tuo mies, joka näytti olevan itse kunnia ja totuus, tuo mies kehotti häntä valehtelemaan!

-- Eikö valehteleminen ole kunniatonta?

-- Ei aina! Jos murhamies, jonka aikomukset tunnen, kysyy minulta tietä uhrinsa luo, niin näytän väärän tien ja valehtelen ilosin mielin.

-- Mutta eihän täti ole murhamies!

-- Ei, vaan murhaajanainen! Ettekö tunne hänen myrkkyään, joka paraikaa syöpyy teidän vereenne! Hänen vihansa, hänen kostonsa, joka teidän on täytäntöön pantava, virtailee teidän suonissanne, sitä vetävät sisäänsä teidän keuhkonne, se herpasee teidän hermostonne! Oletteko vapaa? Te syötte tämän vampyysin leipää, jota ette työllänne ansaitse, te olette hänen palkkaamansa kostaja, te olette myyneet sielunne kuten toiset naiset myyvät ruumiinsa. Mikä pakottaa teitä tälle uralle? Velvollisuudenkotunne ihmisveljiänne ja sisarianne kohtaan, halu käsitellä siivottomuuksia, henkiä sairashuoneiden ilmaa, kuulla valitushuutoja, lähteä liikkeelle kesken uniaan, suoraan aterialta? Ei, vaan kosto! Ketä tarkottava? Jonkun tädin hyljättyä rakastajaa? Tarvitaanko teitä lääkärinä? Tarvitaanko viittäkymmentä prosenttia nykyisistä? Luuletteko reseptinsepustajista olevan puutetta? Oh, ne polkevat toisensa maahan eiväkä voi auttaa lainkaan. Miksi rupeavat venakot lääkäreiksi? kysytte te! Niin, eivät ne tee sitä reseptejä sepustellakseen, eivät siksi että pääsisivät menemästä naimisiin, he rupeavat lääkäreiksi samasta syystä, kuin kiillotustyön tekijät menevät tehdastöihin, rikkaat tytöt palkollisiksi; siksi että ihmissuvun suurempia vaurioita päästäisi parantelemaan, jotta lääkärit kerran tulisivat tarpeettomiksi, kun tiedon tasanen jako tekee kaikki terveydenhoitajiksi.

Blanche oli kuin sähkökoneessa virran kokooja; hän otti vastaan kaiken, mitä tuo kipinöivä mies heitteli ympärilleen, mutta samalla kertaa tunsi hän täytyvänsä töytästä tätä rintaan. Hän oli tyhjä ennestään, ja nyt tahtoi tuo täyttää hänet sielunsa yltäkylläisyydellä. Silmät leimusivat ja miehekkään voimakkaat kasvot olivat kuin totuus itse sanoessaan: valehtele! Blanche haki hänestä kohtaa, johon saisi haavan pystymään ja voisi riisua hänen aseensa, ja tuossa juuri oli se kohta. Korkeana ja kirkkaana seisoi tuo mies hänen edessään, korkeampana kuin hän tahtoi myöntää, ja hänen täytyi saada tämä kaadetuksi. Ja kuitenkin tahtoi Blanche nähdä hänet suurena, voimakkaana, sinä tukena, jota etsi, vapauttajana. Hän tunsi vaistomaisesti, että vapauttajasta voi tulla vallitsija; hän haki tätä ja työnsi pois luotaan. Vihdoin sanoi hän: te saarnaatte jesuiittain oppia.

Mutta mies, joka tunsi tuollaiset temput, oli heti valmis vastaamaan:

-- En, sitä en saarnaa. Jesuiitan salaisuus on vääräin johtopäätösten vetämisessä; hän suorittaa korttitempun sanoilla ja te ällistytte. Hän sanoo silloin: tarkotus (hyvä tai paha) pyhittää keinot. Minä sanon: se pyhä, suuri, kaunis, johon te pyritte, se tarkotus pyhittää keinot. Alhainen tarkotusperä tekee kaikki keinot epäpyhiksi. Te olette kuin koralliolento, joka on tarttunut vanhaan runkoon, olkaa varuillanne, ettette kasva siihen kiini ja kivety! Uusi siveysopin sääntö, joka oli uusi silloin kuin Montesquien sen lausui, kuuluu: "Jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi minulle itselleni, mutta vahingoksi perheelleni, niin karkottaisin sen mielestäni; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi perheelleni, mutta vahingoksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi isänmaalleni, mutta vahingoksi Europalle tai ihmiskunnalle, pitäisin sitä rikoksena!" Itsekkyys, tämä ihana lahja, joka itsesäilytysvietin nimisenä antaa kaiken elollisen elää, on myös kehittyvä, ja se on juuri ottamassa pitkän askeleen lähimmäisrakkautta kohti. Tämä rakkaus on ensin ilmestynyt rakkautena lapseen, siitä perhe. Mutta perhe on aste, joka meidän on jätettävä taaksemme, ja kehityttävä yhteiskunnaksi. Te olette vielä sukusiteissä. Tuo oli vain taloudellinen laitos. Tempautukaa irti suvun ahtaista mehiläiskennoista, parveilkaa, ja rakentakaa itsellenne oma pesä; jättäkää suvut pikkuharrastuksineen ja erillisine itsekkyyseloineen, ja eläkää koko sukupolvea varten.