Part 6

PRINSESSA. Sä. aiot jättää meidät, Tasso, tai jäät ennemminkin Belriguardoon vielä, senjälkeen poistuakses luotamme? Vain vähäks aikaa, toivon. Lähdet Roomaan?

TASSO. Mä ensin sinne ohjaan kulkuni, ja suosiollisesti ystäväni jos minut vastaan ottavat, kuin toivon, niin huolta, kärsivällisyyttä käyttäin siell' ehkä runoni voin viimeistellä. On siellä koossa miestä, taide-alan jokaisen mestariksi mainittavaa. Ja eikö joka paikka, joka kivi kaupungeist' ensimäisen puhu meille? Tuhansin eikö mykät opettajat, vakaiset majesteetit, meille viittaa siell' ystävinä? Jos en runoani saa siellä valmiiksi, sit' en saa koskaan. Ah, tuskalla jo tunnen: onnea ei mulla yrityksess' yhdessäkään! Sen muuttaa voin, en koskaan valmiiks saada. Ma tunnen, hyvin tunnen: suuri taide, mi ruokkii jokaista, mi vahvistaa ja nostaa hengen terveen, turmioon se minut vie, se minut luotaan ajaa. Pois kiiruhdan! Jo tahdon Napoliin!

PRINSESSA. Sen uskaltaisitko? Ei peruutettu maanpako-tuomio viel' ole, mikä sua kerran kohtas isäs rinnalla.

TASSO. On varoitukses oikea, sit' olen jo miettinyt. Ma valepuvun otan, ma kuljen sinne, halpa paimennuttu tai pyhiinvaeltajan vaippa yllä. Mä hiivin läpi kaupungin, miss' yksi tuhanten vilinään voi hyvin piillä. Mä riennän rantaan, löydän veneen sieltä, ja hyväntahtoisia miehiä, Sorrenton talonpoikia, jotk' ovat kotiinsa markkinoilta palaamassa,

--Sorrentoon täytyy rientää minun myös. Siell' asuu siskoni, ol' ilo, tuska hän vanhempaini, niinkuin minäkin. Ma hiljaa purress' olen, vaieten myös astun maihin, kuljen verkalleen tiet' ylöspäin ja kysyn portilla: Cornelia miss' asuu, näyttäkää se minulle, Cornelia Sersale! Avuliaasti kutojatar joku sen kadun mulle näyttää, taloon neuvoo. Käyn edelleen. Ja lapset juoksevat mun vierelläni, muukalaista synkkää ja pörrötukkaista ne katselevat. Niin saavun kynnykselle. Avoinna jo ovi on, niin astun huoneeseen--

PRINSESSA. Oi Tasso, katso eteesi, jos voit, ja huomaa vaara, missä väikyt sä! Sua säästän, sillä muutoin sanoisin: jaloa onko noin sun puhua, noin ajatella yksin itseäsi, kuin ystäväin et sydämiä loukkais? Sä etkö tunne mieltä veljeni, kuin sisar kumpikin sua kunnioittaa? Sit' etkö tuntenut tai tiennyt ole? Jo hetket muutamatko muuttaneet on kaiken? Tasso! Pois jos haluat, surua, tuskaa meille älä jätä!

TASSO (_kääntyy poispäin)_.

PRINSESSA. Kuin onkaan lohduttavaa, ystävälle, jok' aikoo vähäks aikaa poistua, pien' antaa lahja, vaikka oisi se vain uusi vaippa tahi ase joku! Ei sulle enää mitään antaa voi, --pois katkerana kaikki omasi sä heitäthän. Sä mustan kauhtanan ja pyhiinvaeltajan-simpukan ja pitkän sauvan osaksesi otat ja vapaaehtoisesti köyhänä pois kuljet, meiltä riistäin, mitä voisit vain meidän kerallamme nauttia.

TASSO. Et tahdo siis mua täysin hyljätä? Oi sulo sana, kaunis, kallis lohtu! Mun etuani valvo, suojaa mua!-- Mun anna Belriguardoon jäädä, siirrä Consandoliin, tai minne tahdot, minut! Niin monta ruhtinaall' on kaunista puutarhaa, linnaa, jotka vuodet umpeen on valmiina, ja tuskin päiväks sinne te pistäydytte, hetkeks ehkä vain. Niin, etäisin te niistä valitkaa, jot' ette vuosiin katsomassa käy ja joka nyt on hoidotonna ehkä: te sinne lähettäkää minut! Siellä mun suokaa olla teidän omanne! Kuin vaalisinkaan sinun puitas, syksyin sun sitroonasi laudoin peittäisin ja tiilin, ruokokimpuin suojaisin. Saa lavealle työntää juurensa maan poveen lavoissansa kauniit kukat; on puhdas, soma joka puistonpolku ja joka tilkku maata oleva. Myös linnasta mun suokaa huolta pitää! Mä ajallansa avaan ikkunat, jott' tauluja ei pilaa kosteus. Mä seinäin stukkatuuri-siloitukset siivoilen keveällä viuhkalla; on välkkeen puhtaan saava permanto, ei kivi ainoa saa irtaantua, ei halkeimissa ruoho orastaa!

PRINSESSA. Ei tiedä sydämeni neuvoa, ei löydä sulle lohtua,--ei meille. Mun silmän' etsii, avun antaisko jumala mikään meille, yrtin mulle osoittais terveellisen, juoman jonkun, mi mielees rauhan toisi, rauhan meille! Ei sana hartain, huulilta mi lähtee, ei kaunein lääkekeino auta enää. Mun täytyy sinut jättää, eikä jättää sua sydämeni voi.

TASSO. Oi jumalat, hän, hänkö todella sun kanssas puhuu, sua armahtaa? Ja väärin ymmärtää sa kuinka voit tuon jalon sydämen? Kuink' oli mahdollista, että eessään sun uskos horjui, heikkous sun valtas? Ei, ei, se olet sinä! ja myös minä! Oi, jatka, kaikki lohtu huuliltas mun salli kuulla! Neuvoasi multa äl' ota pois! Oi lausu, mitä teen, jott' anteeks saada veljeltäsi voisin, jott' itse anteeks soisit mielelläsi, jott' omaan piiriinne mun lukea ilolla tahtoisitte taas? Se sano!

PRINSESSA. Sult' aivan vähän vaadimme; ja sentään kai liikaa ehkä; meihin, ystäviis, sa luottaudu! Sult' emme tahdo mitään, mik' omaa itseäs ei ole, kunhan vain ensin itses kanssa sovun saat. Iloksi meille oot, kun sull' on ilo, suruksi vain, jos vierot iloa. Ja joskin kärsimättömiks saat meidät, se sitä vain on, että auttaa sua on meillä mieli, mutta surulla näemme, ettei auttaa voikaan, ellet käy itse ystäväsi käteen, puolees mi kaiholl' ojentuu, eik' yllä sinuun.

TASSO. Se olet sinä, pyhä enkeli, kuin ensi kerran mulle ilmestyissäs. Suo anteeks, ettei tuntenut sua aina sumea katse kuolevaisen! Jälleen hän sinut tuntee! Sielu ikuisesti sua ylistämään aukee. Heltymystä on sydän täys; niin, hän on edessäsi, hän itse! Mikä tunne! Harhaako se on, mi sinuun sieluani vetää? Vain hourintaa? Vai aisti korkeampi, mi vasta kauneimman ja puhtaimman käsittää toden? Niin, se on se tunne, mi yksin minut onnelliseks tehdä maan tämän päällä voi, mi yksin minun niin kurjaks salli tulla, kapinoiden kun sydämestäni sen häätää koin. Tään intohimon tukahduttaa aioin, ja vastaan syvint' olemustani ain' uudelleen ma sodin, paatuen ominta itseäni hävittämään, jonk' oma sinä oot niin kokonaan--

PRINSESSA. Jos tahdot, että kauemmin sua kuulen, niin taltu, hehkus tuo mua peloittaa!

TASSO. Estääkö maljan reuna viiniä, mi vaahdoten ja kuohuin tulvii yli? Sa joka sanall' onneani lisäät, saa silmäs joka sanalt' uutta tulta. Sisintä myöten tunnen muuttuneeni, vapautuneeni tunnen tuskastani, vapaa kuin jumalat,--sun kiitos kaikki! Huuliltas virtaa mahti sanomaton, ja minut valtaans' ottaa; niin, sä teet mun täysin omakses. Ei mulle jää nyt enää mitään omaks itsestäni. Sumentaa onni, valo silmäni, mun horjuu mieleni. En kestä enää, mua ylivoimaisesti puolees vedät, sua hillitönnä sydämeni halaa. Mun voittanut oot iki-omaksesi, niinp' ota olentoni kokonaan! (_Syöksyy prinsessan luo ja syleilee häntä rajusti_.)

PRINSESSA (_työntäen Tassoa luotaan ja rientäen pois_). Pois!

LEONORA (_joka jo hetken on ollut taustalla näkyvissä, esiin rientäen_). Mit' on tapahtunut? Tasso! Tasso! (_Lähtee prinsessan jälkeen_.)

TASSO (_aikoen seurata heitä)_. Oi Luoja!

ALFONSO (_joka jo hyvän aikaa on lähestynyt Antonion kera_). Mieletöntä pidättäkää! (_Pois_.)

VIIDES KOHTAUS.

TASSO. ANTONIO.

ANTONIO. Josp' oisi luonasi nyt vihamies, joit' aina ympärilläs vainuat, kuin riemuita hän saiskaan!--Onneton! Ma tuskin vielä olen toipunut! Kun jotain aivan yllättävää sattuu, kun silmä näkee jotain suunnatonta, on aatos hetken tyrmistynyt: meillä ei ole mitään siihen verrattavaa.

TASSO (_kauan vaitioltuaan)_. Vain täytä virkas, sinut tunnen ma! Niin, ruhtinas ei suotta sinuun luota; vain täytä virkas, vitkaan kuoliaaksi kiduta minut, tuomioon kun olen nyt vikapää! Vain kisko, kisko nuolta, jott' yhä julmemmin sen väkäset mua raatelis! Sa olet kallis ase tyrannin; siis ole vanginvartijani, ole kiduttajani! Kuinka omiasi, kuin sovelias ootkaan molemmiksi! (_Näyttämöön päin_.) Niin, mene, tyranni! Et loppuun saakka sä teeskennellä voinut, riemuitse! Sä hyvin orjas sidoit, hyvin häntä oot tuskiin mietittyihin säästänyt: sä mene vain, sua vihaan, täysin tunnen sen inhon, min saa aikaan väkivalta, mi rikollisna, väärin ruhtinoi. (_Hetken vaitioltuaan_.) Siis lopultakin karkoitettu olen, pois täältä kerjäläisnä häädetty! Siis seppelöitynä mä aiottiin vain uhriteuraaks eteen alttarin! Siis viime päivänä viel' omaisuus pois multa houkuteltiin ainoa, pois sanoin liukkain vietiin runoni! Nyt teidän käsissänne ainoa on omaisuuteni, mi kaikkialla ois ollut suositukseni, mi vielä jäi viime varakseni nälkää vastaan! Nyt huomaan, miksi levätä mun täytyy. Tää salaliitto on, sä olet päämies. Jott' ei vaan kypsyis runoelmani, jott' ei vaan leviäisi maineeni, jott' tuhat vikaa keksis kateus, jott' unhoon lopulta mä jäisin aivan, siks työttömyyteen tottua mun täytyy, siks säästää itseäni, aistejani.

Oi kallis huoli, kelpo ystävyys! Ma inhoittavaks uskoin salaliiton, mi ympärillein näkymättömänä ja väsymättä kietoi verkkojaan, vaan vielä katalammin käy se ilmi.

Ja sireeni! Sä houkuttajani niin hentoinen, niin taivaallinen, nyt yht'äkkiä sun tunnen. Miks, oi Luoja, niin myöhään!

Vaan niin valmiit pettämään olemme itseämme, kunniaa hylyille suomaan vasta-kunniasta. Ei toistaan tunne ihminen. Ei muut kuin kaleeriorjat, jotka läähöttää lähekkäin kytkettyinä samaan penkkiin; ne tuntee toisensa, joist' yksikään ei voi mitään vaatia, ei menettää; joist' itsekukin veijarista käy ja vertaisensa veijariksi arvaa. Sensijaan kohteliaina toisiamme me väärin arvioimme, jotta myös he puolestaan meit' arvioisi väärin.

Kuin kauan pyhä kuvas estikään mua näkemästä naista keimailevaa, jok' arvottomin juonin vehkeilee! Putosi naamio, Armidan nään nyt, on poissa sulo kaikki--niin, sä oot se! Sinusta aavistava laulu lauloi!

Ja liukas, pikku välittäjätär! Kuin syvälle hän alentui! Nyt kuulen ne hiiviskelyt hiljaiset, nyt tunnen sen piirin, jota kaarrellen hän hiipi. Mä teidät kaikki tunnen! Riittää mulle! Ja minulta jos kaikki riisti kurjuus, mä sitä kiitän: totuuden se näyttää!

ANTONIO. Sua, Tasso, hämmästyen kuuntelen, jos hyvin tunnenkin, kuin herkkä henkes äärestä toiseen häilymään on nopsa. Tajuusi tule! Raivos hillitse! Sä herjaat, syydät sanan sanan jälkeen, jotk' anteeks antaa voi sun tuskillesi, vaan niit' et itsellesi koskaan sinä.

TASSO. Noin lempein kielin älä mulle puhu, sanoiltas viisailta sä säästä minut! Suo mulle onni hämärä, ett' ensin en tulis järkiini, ja järjiltäni senjälkeen joutuisi. Ma ruhjotuksi ytimiin saakka tunnen itseni, ja elän vain sen tunteakseni. Mua epätoivon raivo kouristaa, ja hornantuskassa, mi minut tuhoo, on herjaus vain heikko tuskanääni. Ma tahdon pois! Jos rehellinen liet, se näytä, päästä minut täältä heti!

ANTONIO. Mä täss' en hädässäsi heitä sua; jos mielenmaltti täysin loppuu sulta, ei lopu multa kärsivällisyys.

TASSO. Mun vangikses siis täytyy antautua? Ma antaudun, ja niin se tehty on; en vastusta, niin minulle on paras-- ja tuskassani sitten toistella suo minun, kuinka kaunist' olikaan, min itse itseltäni hävitin. He menevät--Oi Jumala, näen tuolla jo pölyn, jonka vaunut nostavat-- On eellä ratsastajat--Pois he menee, tuoll' ajaa he!--Sielt' enkö myös mä tullut? Poiss' ovat, poissa, minuun suuttuneina. Oi, kättä herrani jos suudella, oi, hyvästellä vain jos saisin vielä! Vain kerran pyytää viel': oi, anteeksi! Vain kuulla vielä: mene, anteeks saat! Vaan sit' en kuule, enää koskaan kuule-- pois aionhan! Mun hyvästellä suokaa, vain hyvästellä. Suokaa, sallikaa vain hetkinen mun heitä nähdä taas! Viel' ehkä paranen. Ei, hyljätty mä olen, karkoitettu, itseni oon itse karkoittanut, hänen ääntään en koskaan kuule enää, kohtaa koskaan, en koskaan katsettaan--

ANTONIO. Suo miehen, jok' ei seiso kylmin mielin sun vierelläs, sua muistuttaa: et ole niin kurja, kuin sä luulet! Miehistäy! Jo liioin annat valtaa tuskallesi.

TASSO. Ja olenko niin kurja siis, kuin näytän? Niin heikko, kuin mun näet edessäsi? Siis mennyttä kaikk' onko? Onko tuska maanjäristyksen lailla raivonnut, niin ett' on edessäni rakennus vain tuhkaa kasa kaamea? Kaikk' onko kyvyt menneet, jotk' ois saaneet tukea, viihdyttää mua tuhatverroin? Pois sammunutko voima, joka muinoin mun eli rinnassani? Rauennutko oon tyhjiin, aivan tyhjiin? Ei, kaikki vielä on, mut min' en mitään; mä itselleni vieras oon, hän mulle!

ANTONIO. Ja häipyväs jos luulet itseltäsi, niin havahdu ja muista, mitä olet!

TASSO. Niin, aikaan oikeaan mua muistutat!-- Jo onko turhat aikain esimerkit? Eteeni eikö nouse yksikään mies jalo, syvemmältä kärsinyt kuin minä kärsin, jotta rohkaistuisin mä häneen itseäni verraten? Ei, poiss' on kaikki! Yksi jääpi vain: on luonto meille suonut kyyneleet ja tuskanhuudon, kun jo menehtyy mies lopulta.--Ja mulle yli kaiken se tuskaan soinnut, sanat antoi, hädän syvintä valtaa valittaakseni: ja ihmissuun kun vaiva sulkee, Luoja soi mulle lahjan laulaa, kuinka kärsin.

ANTONIO (_astuu hänen luokseen ja ottaa häntä kädestä)_.

TASSO. Oi jalo mies! Sä olet luja, vakaa, ja minä aalto vain, jot' ajaa myrsky. Vaan mieti kuitenkin ja voimastas äl' ylvästele! Luonto mahtava, mi laski juuret tämän kallion, myös aallon liikkuvaiseksi se loi. Se myrskyn tuo, ja aalto pakenee ja häilyy, paisuu, murtuu vaahtoharjoin. Niin ihanasti päivä kuvastui tään aallon helmaan, tähdet uinuivat sen povella, mi hiljaa nousi, laski. On poissa välke, rauha paennut.-- En vaarass' enää itseäni tunne, enk' enää sitä häpee tunnustaa. On rikki peräsin, ja laiva ruskaa jo joka puolelta. Pois repee pohja mun jalkojeni alta! Sinuun tartun ma käsin molemmin! Niin kallioon, tuhoutuessa purren, puristautuu lujasti vielä viimein laivamies.

SELITYKSIÄ.

Siv. 3. _Vergiliusta_ pidettiin Tasson esikuvana. " 6. _Esten Herkules_ (Ercole d'Este) oli herttua Alfonso II:n isä. " " _Esten Hippolytos_ (Ippolito d'Este), edellisen veli. " 9. _Myrtti_ oli Venukselle pyhitetty. " 12. _Platoa_ tutkittiin siihen aikaan paljon myös Ferraran hovissa. " 13. _Alfonso II_ oli Ferraran herttuana vv. 1559--97. Torquato Tasso tuli hänen palvelukseensa v. 1572. Tasso valmisti "_Vapautetun Jerusaleminsa_" vv. 1565-75. " 17. _Antonio Montecatino_ oli ensin filosofian professori, sitten, v:sta 1575, herttuan valtiosihteeri. " 20. _Torquato Tasson isä Bernardo_ ajettiin maanpakoon Napolista v. 1550. " 29. _Gregorius XIII_ tuli paaviksi v. 1572. Ferrara oli paavillinen läänitys. " 38. _V.1565_, jolloin Tasso ensi kerran tuli Ferraraan, oli herttualla toiset häänsä, joiden juhlallisuuksia Tasso kuvailee. " 52. "_Mä sivellintä, runohenkeä_, _mi jumal-juoman parhaan suloudesta_ _sai nuoren voiman, toivoisin_..." Taru kertoo mehiläisten kantaneen nuoren, nukkuvan Pindaroksen huulille hunajaa. " 80. _Prinsessan äiti_ oli v:sta 1535 kalviinilainen, minkävuoksi hän ei senjälkeen saanut ottaa osaa lasten kasvatukseen. Alfonso II ajoi samasta syystä äitinsä maanpakoon Ranskaan.

Siv. 100. "_Nuo linnut kaameat, kaksmieliset_..." Vanhimman jumaluuden, Yön, tyttäriä. Erinyeitä sekä raskasmielisyyden ja mielipuolisuuden henkiä, verrataan yölintuihin; lähinnä kai ajatellaan lepakoita. " 108. "_Mi ruhtinas_..." Francesco I Medici, Toskanan suurherttua v. 1574. " 119. _Gonsaga, dè Nobili, da Barga, Antoniano, Speroni_,-- Tasson ystäviä, pappismiehiä, oppineita, kirjailijoita ja kirjallisuuden tutkijoita. " 141. _Sorrentossa_, Napolin lähellä, Tasson synnyinseudulla asui hänen sisarensa Cornelia leskenä; hänen luokseen Tasso meni ensimäisellä pakoretkellään v. 1577.

End of Project Gutenberg's Torquato Tasso, by Johan Wolfgang von Goethe