Part 5

Luokseni nyt vihaajani aseena hän saapuu, matavi esiin, kuiskii liukkain kielin, tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan. Noin armas onko ollut konsaan hän! Kuin sujui hänen suustaan joka sana! Mut imartelu multa salata ei kauan voinut petollista mieltä: sanainsa vastakohdan otsahansa näin liian selvään kirjoitettuna. Mä hyvin tunnen, milloin etsitään mun sydämeeni tietä vilppimielin. Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö mun tieni kohta ensi tilassa? Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä Medicien uus suku vallitsee, ei tosin sodassa Ferraran kanssa, mut sentään jalot mielet erilleen vie salakateuden tyly käsi. Jos noilta yleviltä ruhtinailta saan merkit suosion ma korkeat, kuin saatan odottaa, koht' epäluulon, ett' olen uskoton ja kiittämätön, herättäis helposti tuo hovimies.

--Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli; pois, mutta kauemmas kuin luulette. Mä mitä täällä? Ken mua pidättää? Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin Lenoran suusta, kaikki ymmärrän! Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli-- niin, niin, on sekin totta, älä lankee nyt epätoivoon! »Minut menemään hän laskee, kosk' on parasta se mulle.» Oi, jospa sydämessään tuntisi hän intohimon, joka syöksis minut ja minun onnenikin perikatoon! Mä ennen kättä kuolon tervehdin kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin voi minut päästää.--Täältä lähden mä!-- Nyt varo, itseäs äl' anna pettää hyvyyden, ystävyyden varjon minkään! Ei kukaan sua petä, ellet itse.

NELJÄS KOHTAUS.

ANTONIO. TASSO.

ANTONIO. Ma sulle, Tasso, sanan sanoisin, jos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.

TASSO. Mult' onhan toimiminen kielletty, vain odottaa ja kuunnella mun sopii.

ANTONIO. Sun tapaan rauhallisna, kuten toivoin, ja mieleni ois avoimesti haastaa sun kanssas. Siteen heikon ensiksi, mi muka kahlees oli, avajan nimessä ruhtinaamme.

TASSO. Minut päästää nyt mielivalta, niinkuin sitoikin. Mä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.

ANTONIO. Ja itsestäni sanon: näyttää siltä, kuin oisin sanoillani loukannut sua syvemmin, kuin, monen intohimon mua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan. Vaan mikään parjaus ei lähtenyt mun huuliltani kevytmielisesti; ei aatelisna sulia syytä kostoon ja ihmisenä anteeks antanet.

TASSO. Mi koskee kipeämmin: loukkaus vai parjaus, en tahdo tutkia. Ain' ytimihin viiltää edellinen, ihoa jälkimäinen raapaisee. Saa häväistyksen nuolen itseensä mies, joka aikoi sillä haavoittaa; mies, hyvin sotinut, saa hyvityksen myös eessä julkisuuden helposti,--vaan sydän haavoitettu vitkaan toipuu.

ANTONIO. Sua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää: pois älä käänny, täytä toivo minun ja ruhtinaan, mun lähettäjäni!

TASSO. Mä tiedän velvoitukseni ja taivun. Kaikk' olkoon sovittu, jos olla voi! On keihäs moinen, kertoo runoniekat, mi iskemänsä haavan parantaa voi kosketuksell' ystävällisellä. On ihmiskielelle se voima suotu; en vihoin tahdo sitä vastustaa.

ANTONIO. Sua kiitän, toivoin, että ystävänä mua kohta koetella haluat ja tahtoani, sulle altista. Sua voinko, kuten soisin, hyödyttää?

TASSO. Sa tarjoot, mitä toivoa vain voin. Toit jälleen vapauteni mulle, nyt sua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!

ANTONIO. Mit' aiot mielessäsi? Selvään sano!

TASSO. Kuin tiedät, päättänyt oon runoni; vaan sangen puuttuvainen on se vielä. Sen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin esittää saavani myös erään pyynnön. Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt mont' ystävääni; yksityisesti he kirjeissä on mielens' ilmaisseet. jo moneen kohtaan nähden; paljon olen mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii vakaata harkintaa; ja muuttamatta mä eräät paikat jättää tahtoisin, jos paremmin kuin tähän saakka mua ei vakuuteta. Kirjetietä ei käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen vois pian kaikki solmut selvitellä. Siks ruhtinaalle pyynnön esittää mä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut. En yrittää voi enää,--toivon siis tään suostumuksen saavani sun kauttas.

ANTONIO. Ei mielestäni ole edullista poislähtö juuri nyt, kun valmis työsi tien sulle valmistanut suosioon on ruhtinaan ja ruhtinattaren. On päivä suosion kuin elonaika: käy toimeen kohta, kun on vilja kypsä! Pois siirtyen et mitään voita, voittos ehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo on jumalatar mahtava. Sen voima sa opi tuntemaan ja tänne jää!

TASSO. Ei syytä pelkoon mulla: aina on Alfonso jalo ollut mua kohtaan, ja toiveitteni täytännästä kiittää ma tahdon hänen sydäntänsä vain, en liehitellen päästä armoihin; en mitään tahdo hältä ottaa vastaan, min antamista katua hän vois.

ANTONIO. Siis älä vaadi, että pois sun nyt hän päästäis; mielellään hän sit' ei tee, ja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.

TASSO. Hän tekee sen, kun oikein pyydetään, ja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.

ANTONIO. Vaan mitä perusteita esitän?

TASSO. Suo puhua mun joka säkeeni! Mun pyrintöni kiitost' ansaitsee, jos voimat olivatkin liian heikot. Ei uurautta multa puuttunut. Niin monet vilppaat päivät vierivät, yöt monet kului hiljaa--kaikki ne tään hartaan laulun valmistukseen vihin. Mull' oli kaino toivo lähestyä esiaikain mestareita suuria, ja rohkeana töihin jaloihin pitkästä unestansa aikalaiset taas herättää, senjälkeen ottaakseni ehk' osaa pyhän sodan kunniaan ja vaaraan jalon ristijoukon kanssa. Ja parhaat miehet herättääkseen täytyy parhainten arvoinen myös laulun olla. Mit' aikaan sain, on ansio Alfonson; myös viimeistelyyn toivon suosionsa.

ANTONIO. Ja juuri hän on täällä, samoin muita, jotk' yhtähyvin ohjata sua voivat kuin Rooman miehet. Täällä runoelmas sä täydennä, on paikka siihen täällä, ja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!

TASSO. Alfonso innosti mua ensimäisnä, lie varmaan viimeinen mua opettamaan. Sun neuvoas, ja muiden älykästen tään hovin miesten, hyvin kunnioitan. Te saatte ratkaista, jos Roomassa ei ystäväni vakuuta mua täysin. Vaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga on koonnut lautakunnan, jonka eteen oon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa. Flaminio de' Nobili, Augelio da Barga, Antoniano ja Speron Speroni! Kai tunnet heidät?--Mitä nimiä! Ne luottamusta sekä murhetta yht' aikaa vuodattavat sieluuni, mi altis alistumaan on.

ANTONIO. Sa muistat vain itseäsi etkä ruhtinastas. Ma sulle sanon: sua ei pois hän päästä; ja jos sen tekee, mielellään ei tee. Sä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän suo sulle mielellään. Ja pitäiskö nyt edistää mun, mit' en hyväks luule?

TASSO. Ens avun kiellätkö, kun koetella ma tahdon tarjottua ystävyyttä?

ANTONIO. Ajallaan kieltäytäkin oikeaa on ystävyyttä, usein rakkaus saa aikaan vahinkoa, palvellen miel'alaa vaatijansa enemmän kuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni nyt hyväks arvioit sen, mitä toivot sä kiihkeästi, sekä tahdot nyt vain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa sen intoilulla, mitä voimista ja totuudesta puuttuu häneltä. Mun velvoitus on tyyntää, minkä voin sun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.

TASSO. Jo kauan ystävyyden orjuutuksen oon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota voin sietää vähemmän kuin mitään muuta. Sa toisin ajattelet vain, ja luulet siks ajattelevasi myöskin oikein. Mä mielelläni tunnustan: sa tahdot mun parastani, mutta älä vaadi mua sitä etsimään vain sinun tieltäs.

ANTONIO. Siis kylmin mielin, täysin tietoisena sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?

TASSO. Sen huolen tahdon säästää sinulta. Nuo sanasi mua eivät pidätä! Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi, mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle. Valita sinun annan. Toinen meistä! Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään saa hukata. Tee pian valintasi Kuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.

ANTONIO. Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta, ja paluuta vain varro ruhtinaan! Mut tältä päivältä se jätä!

TASSO. En, en tältä hetkeltä, jos mahdollista! Tää marmorinen permanto jo polttaa mun jalkapohjiani; mieleni ei ennen rauhaa saa kuin riennostani tien vapaan tomu ilmaan kohoaa. Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton ma valtiaani kanssa puhumaan olisin tällä hetkellä; sä nääthän--salata sit' en tahdo--: itseäni en tällä hetkellä voi ohjata, ei mikään muukaan mahti sitä voi. Vain kahleet mua voivat pidättää! Alfonso tyranni ei ole, minut hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin ma noudatinkaan hänen sanaansa! En voi ma tänään totella. Vain tänään vapaus suokaa mulle, jotta taas mun selkeneisi sieluni! Ma pian luo velvoitusteni taas palajan.

ANTONIO. Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä? Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.

TASSO. Jos mun sua uskottava on, jos suot sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa se mitä toivon mä, min sinä voit! Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään en suosiostaan silloin kadota. Sua siitä mielelläni kiittäisin. Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi, jos pois mun tahdot ajaa hovista, jos väärään suuntaan iäks ohjata mun kohtaloni tahdot, avutonna maailmaan avaraan mun karkoittaa, --jää mielipiteesees ja estä mua!

ANTONIO. Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy sua vahingoittaa, niinpä valitsen sun valitsemas tien. Ken erehtyy, sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit! Tään sanon edeltä: oot tuskin selin sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii taas tänne sydämes, mut eteenpäin sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo sua Roomassa, ja hätä, masennus, et pääse määrääs siellä etkä täällä. Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo; vain sanon ennakolta, kuinka käy, ja samoin ennakolta kehoitan sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy. Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.

VIIDES KOHTAUS.

TASSO (_yksin_). Niin, mene vain ja mene varmana, ett' osaat taivuttaa mun puheellasi! Mä teeskentelyn opin, suuri oothan sa mestari, ja minä oppivainen. Niin elon pakko meidät noiksi pukee ja noiksi tekeekin, joit' ylpeästi me halveksia voisimme. Nyt selvä on mulle koko hovijuonen kudos. Antonio pois häätää tahtoo minut, vaan häätäjält' ei näyttää. Puhu säälin ja viisauden suull', ett' oikein nähtäis, kuin sairas, kuinka mahdoton ma olen! Hän holhoojaksi ryhtyy, alentaakseen niin minut lapseksi, kun pakoittaa ei voinut orjaks. Siten ruhtinaan ja prinsessan hän katseet sumentaa.

--On minut säilytettävä, hän tuumii, minulle soihan luonto kalliin lahjan; vahinko vain: se jaloon lahjaansa myös monta pahaa heikkoutta liitti, --niin rajun ylpeyden ja synkän mielen ja liiallisen tunneherkkyyden. Mut olkoon niin, kun miehen sellaiseksi on kerran muovaellut kohtalo; nyt sellaisenaan hänet ottaa täytyy, suvaita, sietää; hyvän päivän tullen viel' ehkä ilon hedelmän hän antaa, viel' ehkä palkan, vastoin odotusta; ja muutoin, sellaisna kuin syntyi hän, on hänen sallittava elää, kuolla.

--Alfonson luonteen enää tunnenko, mi vihamiestä uhmaa lujana, uskollisesti suojaa ystävää? Mä hänet sellaisena tunnenko, kuin nyt hän mulle esiintyy? Niin, nyt mä tunnen koko nurjan kohtaloni! Mun osani on, että ainoastaan mua kohtaan muuttuu jokainen, ken muille jää uskolliseks,--muuttuu helposti, vain hetkinen, vain henkäys sen tekee.

--Tuon miehen tulo yksin eikö kumoon mun elämääni syössyt tuokiossa? Hän eikö peruksia myöten maahan musertanut mun onnenmajaani? Oi, tänäänkö mun kokea se täytyy! Niin, kuten kaikki tulvi luokseni, nyt kaikki minut jättää; niinkuin kukin mun riistää tahtoi itseens' sitoakseen, nyt pois mun työntää kaikki, vieroo mua. Ja miksi niin? Hän enemmänkö painaa kuin arvoni ja kaikki rakkaus, jot' ennen omistin niin runsaat aarteet? Niin, kaikki jättää mun. Myös sinä, sinä! Pois väistyt multa, armas ruhtinatar! Ei ole näinä murheen hetkinä minulle suosionsa merkkiä hän suonut ainoaa. Tään ansaitsinko mä hältä?--Sydänparka, jolle oli hiin luonnollista häntä jumaloida! Kun kuulin äänensä, kuin tunkikaan lävitse rinnan tunne sanomaton! Kun hänet näin, niin päivän kirkas valo jäi sumeaksi; väkevästi veti mua luokseen silmäns', suunsa; polvet tuskin mua kantoi; kaiken tahdonvoimani sain jännittää, jott' en jo jalkoihinsa ois syöksynyt; mä tuskin sain selkenemään huumauksen tuon. Nyt sydän, taltu! Älä selkeytes nyt anna, mieli, sumuun peittyä! Niin, hänkin! Sanoa sen saanko? Sitä voin vaivoin uskoa; tai uskon kyllä, mut itseltäni salata sen tahdon. Niin hänkin! Hänkin! Kaikki anteeks hälle, vaan itsellesi myönnä: hänkin, hänkin!

--Oi sana tää, jot' epäillä mun pitäis, niin kauan kuin ees uskon värekään minussa elää vielä,--niin tää sana kuin päätös kohtalon vie? lopuksi se rautareunaan tuskieni taulun, jo täyteen kirjoitetun, uurtuvi. Nyt vasta vahvat vihaajani ovat, nyt minä iäks olen voimaton. Kuin voin ma taistella, kun joukossa on vihollisten hän! Kuin odottaa mun pitäis kärsivällisnä, kun hän ei mulle kaukaa kättään ojenna? Kun rukoilevaa katseensa ei kohtaa? Sen ajatella uskalsit, sen lausuit, ja totta on se, ennenkuin sit' edes voit peljätä! Ja ennenkuin nyt mieles jo epätoivo rautakynsin repii, niin valita vain osas katkeruutta ja yhäti vain toista: _hänkin! hänkin!_

VIIDES NÄYTÖS.

_Puisto_.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

ALFONSO. ANTONIO.

ANTONIO. Sun vihjees vuoksi toisen kerran menin luo Tasson; hänen luotaan palaan nyt. Oon häntä kehoittanut, vaatinutkin; mut hän ei muuta mieltänsä, vaan pyytää sua hartahasti, että Roomaan soisit vähäksi aikaa hänen matkustaa.

ALFONSO. Oon harmissani, tunnustan sen sulle, ja mieluummin sen sulle ilmaisen kuin salaamalla sitä lisään vielä. Pois haluaa hän; hyvä! Min' en estä. Hän tahtoo Roomaan; sinne pääsköhön! Kun ei vaan multa Scipio Gonzaga, Medici viisas, häntä viettele! Se suureks on Italian tehnyt, että on kilpailussa kanssa naapurinsa jokainen, parhaat miehet omistaakseen ja heitä käyttääkseen. Se ruhtinas, jok' ympärilleen kykyjä ei liitä, päämies on armeijaton mielestäni; ja ken ei runouden ääntä kuule, on raakalainen, kuka olkoonkin. Tään miehen löysin mä ja valitsin, oon ylpeä, kun palvelee hän mua, ja koska hyväkseen jo tein niin paljon, en suotta mielis häntä kadottaa.

ANTONIO. Oon hämilläni--oonhan syypää eessäs mä siihen, mitä tänään tapahtui; myös mielelläni myönnän vikani, sun armoosi sen anteeksanto jää. Mut uskoa jos saatat, etten tehnyt ma parastani, lepyttääksein häntä, ma olen vallan lohduton! Oi, mulle puhua katseesi suo lempeän, jott' itseni taas tasapainoon saisin, taas itseluottamuksen voittaisin.

ALFONSO. Ei, rauhoitu, Antonio! Sinua, mä siitä millään tavalla en syytä; sen miehen mielen liian hyvin tunnen ja tiedän liian tarkoin tekoni, kuin paljon häntä säästin, kuinka tyyten ma unohdin, ett' oikeastaan hältä mull' oisi velottavaa. Ihminen valtansa alle alistaa voi paljon, vaan hänen mieltään tuskin taipumaan voi saada hätä tahi pitkä aika.

ANTONIO. Kun hyväks yhden toiset paljon tekee, on kohtuullista, että puolestaan hän myöskin aina muistaa muiden edun. Ken henkeään niin paljon kehitti, ken itarasti yhteen joka tieteen ja joka tiedon raapi, mikä meidän on suotu tavoittaa, sit' ankarammin hän eikö velvollinen itseään ois hillitsemään? Muistaako hän sitä?

ALFONSO. Vaan lepoon emme me saa jättäytyä! Kun nauttimahan valmistaumme, silloin juur' annetahan meille vihamies, jott' urhoutta harjoittaisimme, ja ystävä, jott' tilaisuutta meillä ois pitkämielisyyttä harjoittaa.

ANTONIO. Hän täyttääkö ees ensi velvoituksen, mi ihmisell' on: ruoka valita ja juoma, kosk' ei luonto rajoittanut hänt' yhtä ahtaalle kuin eläintä? Hänt' eikö ennemminkin houkuta, kuin lasta, kaikki suuhun sulava? Hän milloin viiniins' sekoittikaan vettä? Hän hätiköiden ahmii yhteen menoon makeiset, höysteet, juomat väkevät, ja sitten valittaa hän synkkää mieltään ja vertaan kuumaa, tuliluonnettaan, ja soimaa luontoa ja sallimusta. Kuin katkerasti, ilman mieltä vallan, mä lääkärinsä kanssa kiistelevän oon usein hänen nähnytkään; jos jotain vois nauraa, mikä tuska jonkun on ja muiden kiusa, sit' ois melkein voinut.

--Tään taudin tunnen, peloissaan hän sanoo ja harmissaan:--Mit' auttaa taitonne? Mua parantakaa!--Hyvä! sanoo toinen, siis siitä sekä siitä luopukaa!

--En voi!--Siis tämä juoma nauttikaa!

--Oh en, se kamalalta maistuu, sitä ei ota vastaan minun luontoni!

--Siis juokaa vettä!--Vettä? Ei, en koskaan. Sit' inhoon niinkuin vesikauhuinen.

--Niinollen teit' ei auttaa voi.--Ja miksi?

--Uus paha pahaan liittyy joka hetki, ja joskaan ei voi tappaa, kuitenkin se lisää joka päivä tuskaanne.

--Se oivaa! Miksi lääkäri siis ootte? Te tunnettehan vaivani, ois teidän myös lääke tunnettava, maukkaaksi se tehtävä, jott' ei mun oisi pakko, pois tuskistani päästäkseni, kestää vain yhä suurempia tuskia.-- Sä myöskin hymyilet, mut totta on se; omasta suustaan liet sen hältä kuullut?

ALFONSO. Useinkin kuullut sekä anteeks suonut.

ANTONIO. On varmaa, että elo hillitön, niinkuin se unelmat suo raskaat, hurjat, saa viimein päivälläkin uneksimaan. Unt' eikö vain tuo luulevaisuus ole? Hän minne käykin, vihamiehiä hän pälyy ympärillään. Kukaan ei näet ilman kateutta huomata voi muka hänen lahjojaan, ei kukaan voi häntä kadehtia vihaamatta ja katkerasti vainoomatta häntä. Hän valituksillaanhan useinkin sua vaivaa: lukot murretut ja kirjeet pois siepatut, ja myrkyt, tikarit! Mit' eessään näkeekään hän kaikkea! Oot tutkittanut, itse tutkinut, ja mitä löytyi? Tuskin varjon vertaa. Ei tyynny turviin minkään ruhtinaan, ei viihdy povell' ystävän hän minkään; ja sellaiselle onneako luulet ja rauhaa voivas hankkia ja hältä taas iloako varrot itselles?

ALFONSO. Sa oisit oikeassa, hänestä jos lähint' etuani etsisin. On etuni jo tosin, etten varro mä hyötyä koht'ikään, suoraa kättä. Kaikk' eri tavoin meitä hyödyttää; ken paljon käyttää tahtoo, käyttäköön jok' asiaa sen oman laadun mukaan! Niin parhaat palvelukset saapi hän. Medicit meille opettivat sen, sen itse paavit meille näyttivät. Mi huolenpito, mikä ylhäinen ja tyyni kärsivällisyys heill' oli, kun monta suurta kykyä he turvas, jotk' eivät tarvitsevan näyttäneet sit' oisi runsast' armoa ja sentään sen tarvitsivat!

ANTONIO. Ruhtinaani, kenpä ei sitä tienne! Elon vaivat neuvoo meit' elon antimille arvon suomaan. Niin nuorena jo saavuttanut on hän liian paljon, jotta siitä voisi nyt tyytyväisenä hän nauttia. Josp' oisi hänen hankittava vasta, mit' auliin käsin tarjotaan nyt hälle, voimansa jännittäis hän miehekkäästi ja edistyissään tyydytyksen tuntis. On köyhän aatelisen paras toivo jo toteutunut, seuralaisekseen jos hänet ottaa jalo ruhtinas hoviinsa, köyhyydestä koroittaa kädellä lempeällä. Lisäksi jos luottamuksensa ja suosionsa hän lahjoittaa ja tahtoo rinnalleen hänt' ennen muita ylentää niin sodan kun rauhan töissä, seuraelämässä, niin, luulen, voispa hiljaisesti kiittäin mies kaino arvon antaa onnelleen. Ja Tassolla tään kaiken lisäks on viel' onni nuorukaisen ihanin: jo isänmaansa hänet tuntevi ja häneen toivonsa on kiinnittänyt. Mua usko, onnen patjall' oivasti lepäävät oikut nuo ja pahat tuulet. Hän tulee, päästä hänet armossasi, suo hälle aikaa, jotta Roomasta ja Napolista, mistä tahtoo, sitä hän etsis, mitä täällä kaipaa hän ja mitä täältä vain hän jälleen löytää.

ALFONSO. Ferraraanko hän palais ensiksi?

ANTONIO. Hän Belriguardoon jäädä tahtoisi ja matkatarpeet välttämättömät kautt' erään ystävänsä lähetyttäis.

ALFONSO. Mä tyydyn siihen. Sisareni palaa pian takaisin kanss' ystävättärensä, mä ennen heitä ratsain kiiruhdan. Kun Tassosta oot huolehtinut, kohta sa seuraat meitä. Linnanhoitajalle myös anna tarpeelliset käskyt, jotta niin kauan viipyä hän täällä voi kuin tahtoo, siksi kunnes ystävänsä on hälle lähettäneet kapineet ja kunnes kirjeet, jotka Roomaan tahdon mä hänen mukanansa toimittaa, hän saanut on. Hän tulee! Hyvin voi!

TOINEN KOHTAUS.

ALFONSO. TASSO.

TASSO (_hillitysti_). Sun armos, jota mulle osoittanut oot usein, tänään loistaa kirkkainnaan. Soit anteeksi, mit' ajattelematta sun edessäs mä rikoin uhkamielin; sait sovintoon sa vastustajani, mun sallit jonkun aikaa poissa olla sun luotasi, ja lupaat suosiosi viel' ylevästi mulle säilyttää. Nyt täysin luottavaisna lähden täältä ja hiljaa toivon, että lomahetket mun näistä vaivoistani kirvoittavat. On uunna ylentyvä henkeni ja tiellä, jolle katsees tukemana ma astuin iloiten ja rohkeasti, taas sinun suosiosi ansaitseva.

ALFONSO. Ma toivon matkallesi onnea, ett' iloiten ja täysin paranneena tykömme palaisit. Sa silloin meille hetkestä annat jokaisesta, jonka nyt otat, voiton kaksinkertaisen. Saat ystävilleni ja miehilleni kirjeitä viedä Roomaan. Luottavana sun toivon kaikkialla kääntyvän mun läheisteni puoleen, joihin luen myös sinut, vaikka poissa oletkin.

TASSO. Oi ruhtinas, sen yli annos tulvii, jok' arvoton on siihen mielestään ja täll' ei hetkellä voi kiittää edes. Sijasta kiitoksen on pyyntö mulla: runoni lähinnä on sydäntäni. Oon paljon tehnyt, lainkaan uutteruutta tai vaivaa säästämättä; kuitenkin on vielä paljon tehtävää. Mun mieli ois sinne, missä suurten miesten henki viel' elää, vaikuttaen elää, kouluun siell' uudelleen mä käydä tahtoisin. Niin arvokkaammin sinun suosiosi ansaitsis lauluni.--Oi, takaisin suo mulle lehdet, joiden olevan sun hallussas vain häveten nyt tiedän.

ALFONSO. Et tänään multa ottaa tahtone, mit' antaa tuskin ehtinyt oot tänään. Välittäjäksi suo mun käydä itses ja runoelmas väliin: varo, ettei sun uuras ankaruutes loukkaa luonnon suloa, joka soinnuissasi elää. Ja joka taholta äl' ohjeit' ota! Tuhannet mietteet eri ihmisten, joit' elämä ja aatteet ristiriitaan saa keskenään, kaikk' yhteen runoilija ne kokoo viisahasti, eikä pelkää pahoittaa monen mieltä, jotta taas sen enemmän vois monta miellyttää. En sano silti, ettei siellä täällä sun oisi silailtava varovasti. Ma lupaan sulle vielä: runostas saat pian jäljennöksen. Itse runo sun kädestäsi jää mun käsiini, jott' ensin sisarteni kanssa voisin siit' oikein iloita. Jos sitten tuot sen valmiimpana takaisin, me siitä nautimme ylevämmin, ystävinä vain siellä täällä sua varoittaen.

TASSO. Vain häpeillen mä toistan pyyntöni: mun pian salli saada jäljennös! Vain teos tää nyt mielessä on mulla. Nyt siitä tulkoon, mikä tulla voi.

ALFONSO. Sun intosi, sun rientos hyväksyn! Mut, Tasso rakas, jos vain mahdollista, sun ensin vähän aikaa huvikses vapaata maailmaa ois nautittava ja veres virkistettävä. Kas silloin vironneen mielen kaunis sopusointu sinulle kaikki soisi, mitä turhaan nyt synkeällä kiihkolla sä etsit.

TASSO. Niin, ruhtinaani, siltä näyttää kyllä; mut terve olen ma, kun työhöni voin antautua, ja niin parantaa taas työni minut. Nähnyt olethan jo kauan: vapaa ylellisyys mulle ei hyvää tee. Saan juuri levossa lepoa vähimmän. Mä surukseni nyt tunnen, että luonto säätänyt ei tätä mieltä riemuin liukumaan yl' leikkiväisten päiväin aaltoilun ulappaa, aikain aavaa merta kohti.

ALFONSO. Sua kaikki mieles miete, pyrkimys syvälle johtaa sinuun itseesi. On meidät ympäröinyt kohtalo niin monin syväntein; vaan kaikkein syvin on täällä rinnassamme--siihen meidän niin onkin houkuttavaa syöksyä. Mä pyydän: irti riistäy itsestäsi! Min runoilija menettää, sen voittaa taas ihminen.

TASSO. Tät' intoani turhaan ma suistan, rinnass' aina aaltoovaista. Jos miettiä tai runoilla en saa, elämä mulle elämää ei ole. Sä kiellä silkkimato kehräämästä: vaikk' omaa kuoloaan se kehrääkin, niin sisimmästään kalliin kudoksen se esiin kehittää, ei lakkaa ennen kuin ruumiskirstuunsa on sulkeunut. Oi, jospa kerran hyvä jumala myös meille silkkimadon kohtalon sois kadehdittavan, ja siipemme uudessa päivänlaaksoss' iloiten sois meidän nopeasti levittää!

ALFONSO. Mua kuule! Kaksin verroin elämästä niin monen saatat nauttimaan; sua pyydän: elämän arvo opi tuntemaan, elämän, jonka rikkaus viel' omaas on kymmenkertaisena. Hyvin voi! Mit' aikaisemmin palaat luoksemme, sen herttaisemmin olet tervetullut.

KOLMAS KOHTAUS.

TASSO (_yksin_). Niin, sydän, kestä lujana! Niin, oikein! Käy vaikeaks se sulle. Ensi kerran näin saat ja saatat teeskellä. Sen kuulit: ei hänen oma mielensä se ollut, ne eivät hänen omat sanansa, --Antonion ääni eikö kaikunut? Oi, varasi vain pidä! Kuulla saat sen pian joka taholta. Vain lujana! On vielä hetkisestä kysymys. Ken myöhään elämässään oppinut on teeskentelyn, häll' on suojanaan rehellisyyden varjo! Hyvin käy se, vain heidän kanssaan siihen harjaannu. (_Hetken vaitioltuaan_.) Riemuitset liian varhain! Tuoll' on hän, hän, armas ruhtinatar, saapuu tuolla! Oi, mikä tunne! Tuskaks epäluulo ja suuttumus mun rinnassani sulaa.

NELJÄS KOHTAUS.

PRINSESSA. TASSO. (_Kohtauksen loppupuolella muutkin_.)