# Torquato Tasso

## Part 4

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/torquato-tasso-13328/index.md

PRINSESSA. Niin kaunishan on maailma! Niin paljon sen ääriin mahtuu hyvää elämään. Ah, aina sentään askelehen päähän se meistä näyttää karkaavan ja vetää kautt' elämämme askel askeleelta ain' asti hautaan aran kaipuumme! Niin harvoin, harvoin löytää ihminen sen, mikä näytti hälle määrätyltä, niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran jo tavoittamaan käsi onnistui! Pois riistäytyy se, mikä ensin meille ol' antaunut, ja itse laskemme sen pois, mit' innokkaasti tapailimme. Kyll' onni on, mut emme tunne sitä; tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.

KOLMAS KOHTAUS.

LEONORA (_yksin_). Kuin säälittää tuo jalo sydän mua! Kuin murheellinen onkaan osansa! Ah, tappion hän kärsii,--voittaako sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän, jott' yksin saisit haltuus sydämen ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko se rehellistä? Mitä puuttuu sulta? On puoliso ja poika, omaisuutta ja arvoa ja kauneutta sulla, hänetkin tahtoisitko lisäksi? Sa rakastatko häntä? Miksi muuten et enää ilman häntä olla vois? Sen saat sa itsellesi tunnustaa.-- Mi riemu saada kuvastimekseen tuo kaunis sielu! Eikö onni ole kaht' ihanampi, kun hän laulullaan kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa? Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin, ett' olet, omistat, mit' toivoo moni; sen myöskin kukin tietää omakses! Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo, se onhan kaiken onnen ylin huippu. Vain Lauran mainettako laulaa saisi kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö Petrarca outoa oi' ihanaistaan siis oikeutettu julki jumaloimaan? Ken miehistä mun ystävälleni vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika, niin tulevakin häntä kunnioittaa. Kuink' ihanaa, kun elon loistoa saa vierellänsä nauttia ja käydä päin vastaisuutta kevein askelin! Ei enää aika, vanhuus, inha maine, min oikku menestyksen aallot nousuun ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi: mi katoovaist' on, laulussa se säilyy. Viel' olet kaunis, vielä onnellinen, vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä sun riistänyt jo kaiken kiertokulku. Sun on hän oleva, sa prinsessaa et silti köyhdytä: on samanlaista tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä. Kuin hento valo kuun, ne niukasti valaisee öisen vaeltajan tietä; ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku ne ympärilleen. Tasson onnesta hän erossakin samoin iloitsee kuin milloin joka päivä hänet näki. Ja enhän ystäväni kanssa sentään maanpakoon täältä aio kaikota: mä vielä palaan, tuonpa hänetkin. Niin käyköön!--Tuoll' on jäykkä ystävä; saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.

NELJÄS KOHTAUS.

LEONORA. ANTONIO.

LEONORA. Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin leiristä tulisit tai taistelusta, miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta, et Roomasta, min pyhä viisaus kätensä nostaa siunaavan ja näkee maailman kuuliaisen jalkains' eessä.

ANTONIO. Saan kestää moittees, kaunis ystävätär, mut anteeks-antokin lie likellä. On vaarallista, liian kauan jos kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy. Sivulla väijyy paha haltia ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii. Sen sille valitettavasti kannoin täll' erää ystäväini vahingoksi.

LEONORA. Niin kauan vierahista ihmisistä näit vaivaa, katsoit heidän mieliään: nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä et tunne, kohtelet kuin vieraita.

ANTONIO. Siin' onkin vaara, armas ystävätär! Varoen käyt sä vierahien kesken ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit päämäärääs, siten heistä hyötyen. Mut ystävien luona vapaudesta ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit myös oikun itselles, ja intohimo taas rajumpana ottaa valtansa. Niin ensiksi me niitä loukkaamme, joit' armahimmin rakastamme.

LEONORA. Sinut näen ilokseni, kallis ystäväni, taas tyynten sanais takaa kokonaan.

ANTONIO. Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään mä ylenmäärin maltin unhoitin. Mut työstä kiusallisesta kun palaa mies rehellinen kuumin ohimoin ja kaipaa iltamyöhän viileyteen taas uutta vaivaa varten levätäkseen, mut huomaa, ett' on varjoon joutilas leveän sijan ottanut,--kai hyvin voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?

LEONORA. Jos oikein ymmärtää hän, mielellään tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa, mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle työn huojentaa ja levon sulostuttaa. Puu leveän luo varjon, ystäväni, ja sopu molemmille tilaa suo.

ANTONIO. On turhaa horjuvaisin vertauksin, Eleonora, meidän leikitellä. Maailman hyvyydestä paljonkin osaksi toisen mielellään voi suoda. Yks aarre sentään on, min sois vain sille, jok' erityisesti sen ansaitsee; ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin jakaisi ansiollisimman kanssa--; ne aarteet mainitakin sulle voin: yks seppele, naissuosio on toinen.

LEONORA. Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät, vakaata miestä onko loukanneet? Mut ethän hänen runotyöllensä ees itse palkkaa vaatimattomampaa ois voinut keksiä. Sill' ansio, mi yli aikain käy, mi ilmana vain kuultaa, sielussamme säveleinä, kuvina herkkinä vain keijuilee, se myöskin palkita vain kaunein kuvin, vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein vain vaivoin hänen päänsä ylettää. Vain hedelmätön oksa on se lahja, min uhraa hedelmätön ihailija, niin helpoimmasti päältään velvoituksen pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit pään kaljun ympäriltä kultakehää kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan näet laaker-seppeleen, se enemmän on varmaan merkki tuskien kuin onnen.

ANTONIO. Mua armas suusko tahtois opettaa maailmaa turhamaista halveksimaan?

LEONORA. Sua minun ei lie tarvis opettaa jok' ansiolle suomaan arvonsa. Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille, on joskus tarpeen, että avunsa valossa oikeassa nähdä saa hän. Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua voi suosion ja maineen harhakuvaan. Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees, joll' itsees ystäväsi yhdistät, se vaikuttaa, se elää--palkkakin siis olkoon todellinen, elävä. Työs seppel on sun herras luottamus, se hartioilles mieluinen on taakka ja helposti sen kannat; maineesi on, että sinuun kaikki luottavat.

ANTONIO. Vaan naisten suosiost' et mitään virka, --et sitä sentään multa evänne?

LEONORA. Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä, ja ilman sitäkin sun helpompi ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon. Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois sinusta huolta pitää naisen tavoin, sinusta tointa tekis itselleen. Olentos varmuutta on, järjestystä, sä pidät huolen itsestäs ja muista. Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso meit' askarruttaa omall' alallamme. Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita halulla nainen hankkii. Liinavaatteet parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään voi sietää, jok' on palvelijan merkki. Kaikk' olla pitää hälle hienoa ja hyvää, kaunista ja ylhäistä. Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito tuot' itsellensä hankkia, tai pitää, kun saanut on: ei ole koskaan rahaa, ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne hän jotain jättää, milloin tänne taas. Ei koskaan matkalta hän palaja, ettei ois kolmasosa tavaroistaan pois huvennut. Myös palvelijat usein varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin täys huoli vuodet umpeen hänestä.

ANTONIO. Ja yhä rakkaammaks se huolenpito saa hänet. Onnen poika, jolle vain avuiksi puutoksetkin lasketaan, ja joka poikasta voi näytellä mies-iässäkin vielä, kuunianaan saa pitää heikkoutensa hempeän. Saat anteeks suoda, armas ystävätär, jos taaskin olen hiukan katkera. Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän, ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan. Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu, hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin, ja tempuin sellaisin hän sellaiset sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!

LEONORA. Niin aivan! Tämähän jo todistaa, ett' ystävyys vain innostuttaa meitä. Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin, tuo kaunis sydän palkittaisko liioin, jok' itsens' unohtaen ystävilleen vain elää unelmissa lempeissä?

ANTONIO. Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa, pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet on teille uskolliset ystävät; veroa ylpeälle omin ehdoin vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen te kaunis piiri tyyten rikkokaa!

LEONORA. Meit' uskot liian puolueellisiksi; me usein varoitamme ystäväämme, me häntä muovaella tahdomme, ett' itsestään hän nauttis enemmän ja muille suuremman sois nautinnon. Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.

ANTONIO. Ja sentään moni moitittava seikka saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten jo tunsin--hän on helppo tuntea: on ylpeä, ei salaa itseään. Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis maailma täysi hällä povessaan, hän tarpeeks itsellensä maailmassaan, ja kaikki ympäröivä hukkuu pois. Hän antaa mennä sen ja kadota, pois työntää sen ja lepää itsessään-- mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen saa pieni syttymään, hän ystävyyteen tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää: hän silloin kaikki vaatii käsiinsä, mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon; vilauksessa silloin syntyköön, mi vuodet pitkät valmistusta vaatis, vilauksessa nouskoon aarre, jonka sais irti tuskin vuosikautten vaiva: hän mahdotonta vaatii itseltään, sit' toisiltakin sitten vaatiakseen. Ain' ilmiöitten viime syihin saakka hän tahtoo päästä hengenvoimallaan; yhdelle miljoonista onnistua se tuskin voi, eik' ole hän se mies: itseensä aina lopulta hän vaipuu, eik' entisestään koskaan parane.

LEONORA. Hän vahingoittaa itseään, ei muita.

ANTONIO. Ja silti liiaksikin loukkaa muita. Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan hän äkkipuuskaisessa herttuaa tai prinsessaakin, ketä tahansa, haikaile häväistä ja soimata. Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään se hetki palaa taas: ei hallitse hän suutaan enemmän kuin sisuaan.

LEONORA. Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä pois lähtis, hyötyä niin hänelle kuin muillekin ois siitä luullakseni.

ANTONIO. Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa sit' älköön ajateltako. En näet sälyttää mieli syytä päälleni; vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön hoviimme rauhassa mun puolestani; ja sopia jos tahtoo kanssani ja jos hän noudattaa voi neuvoani, niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.

LEONORA. Nyt itse toivot, että vaikuttaa voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli jo kadotettu mielestäsi.

ANTONIO. Aina me toivomme, ja aina parempi on toivoa kuin toivo kadottaa. Ken näet arvaa mahdollisen rajat? Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä on hänen sijansa. Ja joskin turhaan me häntä muovaella koemme, niin siedämmehän muitakin kuin häntä.

LEONORA. Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.

ANTONIO. Yks avu sentään iäll' olla täytyy: jos ei se erehdystä vältäkään, se sentään kohta voikoon tyyntyä. Sä ensin koit mua saada sovintoon kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se! Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas. Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta, ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot, ett' enää läsnäoloni ei pahaa voi enentää. Vaan mitä teet, se tee myös hetkessä,--Alfonso palaa näet tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!

VIIDES KOHTAUS.

LEONORA (_yksin_). Nyt, ystävä, me emme yhtä vedä: mun etuni ja sun täll' erää ei käy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää, koen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!

NELJÄS NÄYTÖS.

(_Huone_.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TASSO (_yksin_). Oliko unta vain se, hyljännytkö on sinut kaunis houre äkisti? Sun uni vanginnutko korkeimman on riemus päivänä, ja painaa nyt ja sortaa raskain kahlein sieluasi? Niin, valveillas ja unelmissas oot sa. Miss' ovat hetket, jotka seppelein pääs ympärillä äsken karkeloivat? Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho luo ehti taivaan äärten siintäväin? Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet sä itseäs,--et tiedä, elätkö. Syy minun liekö, liekö jonkun toisen ett' täällä rangaistusta kärsin nyt? Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy? Vikani eikö ole avu vain? Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto ja toiveherkkyys sai mun yltymään: on muka ihminen, kell' ihmisen on ulkonäkö. Syli avoinna mä häntä vastaan kävin, mutta lukot ja salvat tunsin vain, en sydäntä. Oi, viisaastihan olin ajatellut, kuin vastaanottaisin mä miehen sen, jot' ennakolta epäluuloin katsoin! Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan, niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy: oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi! Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma. Tuo katse, ääni, sanat lempeät, mun on ne iäti, ei niitä ryöstää voi aika, sallimus, ei onnen oikut! Jos saikin silloin liian nopsan lennon mun sieluni, jos liioin yltyä soin povessani liekin, mi nyt kalvaa mua itseän', ei kaduttaa mua voi se, eloni ikimennyttä jos oiskin. Mä hälle vihin itseni ja riemuin sit' tottelin ma viittausta, mi vei mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni oon sentään todistanut luottamuksen tuon kalliin, joka mua virkistää, nyt vielä virkistää, kun eteeni jo kaameana pitkän murhe-ajan yösynkkä portti aukee.--Tehty on se! Äkisti päivä parhaan suosion nyt laskee eessäni, mun ruhtinaani pois kääntää katseensa,--mä yksinäni tiell' ahtahalla, tummalla nyt seison. Nuo linnut kaameat, kaksmieliset, yön vanhan seuralaiset ilkeät, taas viuhuu esiin, ympärillä liehuu. Ma minne, minne ohjaan askeleni, jott' inho ahdistava minut jättäis, jott' ei mua nielis syvyys uhkaava?

TOINEN KOHTAUS.

LEONORA. TASSO.

LEONORA. Mit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso, niin kiihkos, epäluulos sokaisiko? Kuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme me kaikki. Ja sun luontos lempeä, sun suopeutesi, ja sun nopsa katsees, sun älys oikea, mi kullekin suo oman osansa, sun tasamieles, mi kestää, mitä tyynnä kestämään pian oppii jalo, harvoin turhamainen, sun viisautes, mi kieltäs hallitsi? sua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.

TASSO. Ja jos tuo kaikki nyt ois kadonnut? Jos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit, näetkin kerjäläiseks äkkiä? Oot oikeassa, itseni mä enää en ole, ja se sentään yhtähyvin mä olen nyt kuin olin ennenkin. Ei arvoitus tää ole, niinkuin näyttää. Kuu hiljainen, mi yötäs virkistää ja valollansa tenhoten sun silmäs ja mieles vangitsee, se päivin häilyy kuin hattara vain hento, kalpea. Sai päivä sammumaan mun valoni, te minut tunnette, en itse enää.

LEONORA. En ymmärrä sua, ystäväni, noin kun puhut. Itses mulle selitä! Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun niin koski, että itseäs ja meitä käsität väärin. Mulle mieles avaa.

TASSO. Mua loukattu ei ole, näethän mun rangaistuna, koska loukkasin. Sanojen solmut vaivatta ja pian saa auki kalpa, vaan ma olen vanki. Sa tuskin tiedät--hento ystävä, tät' älä säikähdä--: sä ystäväsi nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas mua niinkuin koulupoikaa kurittaa. En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.

LEONORA. Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.

TASSO. Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet mun, että runnella vois tällainen tapaus minut? Se, mi tapahtui, niin syvään ei mua loukkaa, mutta se mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle. Kadehtijani, vihamieheni vain vallitkoot! On selvä taistotanner!

LEONORA. Sa aivan väärin monta epäilet, siit' itse olen varmuutehen päässyt. Ei vihaa sinua Antoniokaan, kuin väität. Tänäinenkin selkkaus--

TASSO. Sen jätän täysin syrjään, muistan vain Antonion, millainen hän oli ja on edelleen. Mua tuskastutti aina tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen hän mestaria näytteli. Sensijaan, ett' tutkis, eikö äly kuulijan käy oikeata suuntaa itsestäänkin, hän sulle paljon opettaa, min tunsit sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa sun sanomaasi hän ei kuulekaan, hän aina sinut väärinymmärtää. Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu vain hymyin ylpein, ylimielisin! Niin vanha viel' en ole enkä viisas, ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet välimme jäädä, meidän kerran ois ne ollut rikottava kuitenkin. Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi. Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta saan ravintoni, häntä mielelläni ma seuraan, muit' en mestareita pyydä. Mies vapaa tahdon aatoksissa olla ja runoilussa; toiminnassa meitä maailma yllin kyllin rajoittaa.

LEONORA. Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.

TASSO. Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi. Se juuri suututtaa mua; osaahan niin laskein sanansa hän sovittaa, ett' ylistyksensä on parhain moite ja ettei mikään enemmän sua loukkaa, ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.

LEONORA. Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui hän usein sinusta ja kyvystäs, min luonto hyvyydessään ennen muita soi sulle. Mitä olet, omistat, hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.

TASSO. Oi, usko mua, itsekäs ei mieli voi välttää kateuden ahdistusta. Mies sellainen suo anteeks toiselle kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen, näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot, jos kestät vielä, jos sua onni suosii. Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei voi koskaan mikään tahdonponnistus tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta, ei miekka eikä äly, kestävyys voi vallata, sit' ei hän anteeks anna. Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli, jok' uskoo runotarten suosion uhalla saavansa, ja kootessaan mont' eri runoilijain ajatusta jo luulee runoilijaks itseään? Hän mulle ruhtinaankin suosion sois paljon ennen--vaikka halukkaasti sen pitäis yksinkin,--kuin lahjan, minkä nuo taivaiset soi orvon osaksi.

LEONORA. Oi jospa katsees kirkas ois kuin mun! Sä erehdyt, ei sellainen hän ole.

TASSO. Jos erehdyn, sen mielelläni teen! Hän pahin vihamies on silmissäni, ja oisin lohduton, jos lievemmin mun häntä ajatella pitäisi. On mieletöntä olla kohtuullinen jok' asiassa; oman itses sillä vain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset myös onko kohtuulliset? Ei, ah ei! On ihmiselle ahdasrajaiselle molemmat tarpeen: rakkaus ja viha. Yö eikö hälle niinkuin päiväkin lie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo? Ei, vihata mun täytyy syvimmin täst' alkain tuota miestä mielessäni; ei mikään riistää voi mun haluani hänt' yhä huonommaksi ajatella.

LEONORA. Jos miielialaas, kallis ystävä, et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka voit vielä hoviin jäädä olemaan. Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.

TASSO. Oi, hyvin tiedän, armas ystävä, kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.

LEONORA. Et ole, etkä koskaan olla voi! Päinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää mielellään ruhtinas ja prinsessa. Ja jos Urbinon herttuatar saapuu, sun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin kuin sisarensa. Kaikki sinusta he hyvää ajattelee, samaan tapaan, ja kaikki sinuun täysin luottavat.

TASSO. Oi Leonora, kuinka luottavat? Hän onko koskaan sanaa vakavaa mun kanssain valtiostaan vaihtanut? Jos tuli esiin seikka, josta kysyi hän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten, jos olin läsnä, sit' ei koskaan multa hän kysynyt. Sai silloin kuulla vain: Antonio saapuu! Kirjoitettakoon Antoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!

LEONORA. Vain valitat, et kiitä ensinkään. Kun sulle suo hän täyden vapautes, sua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.

TASSO. Hän minut rauhaan jättää, mielestään kun olen hyödytön.

LEONORA. Sa juuri siksi oot hyödyllinen, että rauhaan jäät. Povellas murhetta ja mielipahaa, kuin lasta armasta, jo kauan kannoit. Näin usein mietin, mietin vieläkin: maaperällä sä tällä kauniilla, min onni näytti kasvinpaikaksesi jo antaneen, et menesty. Oi Tasso! Tään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni nyt puhua?--Sun täält' ois lähdettävä!

TASSO. Pois sääliväisyys, armas lääkäri! Suo lääke sairaalles, äl' ajattele, se onko katkeraa.--Hän vieläkö voi parantua, sitä tarkoin tutki, oi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken mä itse nään, se mennyttä jo on! Voin hälle anteeks suoda, hän ei mulle; ja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä. Ja hän on viisas, vaan en, koito, minä. Hän vaikuttaa mun vahingokseni, ma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan. Mun ystäväni ovat alallaan, he toisin katsoo asiaa, ei torju he pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava. On erottava, luulet, mun; ma samoin-- Siis jääkää hyvästi!--Mä kestän senkin. Te minust' erositte, suotakoon myös mulle rohkeutta, voimaa eroon!

LEONORA. Ah, kaukaa katsoin selvempää on kaikki, mi lähellä vain meitä hämmentää. Viel' ehkä huomaat, mikä rakkaus sua kaikkialta ympäröi, mi onni on tosi, uskollinen ystävyys, jot' aarteet maailman ei korvaa sulle.

TASSO. Sen saamme kokea.--Jo nuoruudesta maailman tunnenhan--kuin helposti se meidät avuttomiks, yksin jättää ja tietään käy kuin aurinko ja kuu ja kaikki taivaiset.

LEONORA. Jos mua kuulet, ei koskaan toiste varro, ystävä, sua tämä surullinen kokemus. Jos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet Firenzeen, siellä eräs ystävätär sinusta pitää alttiin huolen. Heitä kaikk' epäilyt, se olen minä itse. Koht'ikään sinne puolisoni luo ma lähden, enkä iloa vois hälle enk' itselleni tuottaa parempaa kuin jos ma sinut saatan keskuuteemme. En virka sanaakaan, sen itse tiedät, mi ruhtinas sun läheisyyteensä siell' ottaa, mitä hoivaa miehiä ja naisia se kaunis kaupunki. Oot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!

TASSO. Mua viehättää sun puhees, tarkalleen sen mukainen, mit' itse salaa toivoin. Vaan liian uutta on se; mietintään suo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.

LEONORA. Pois lähden, toivoin kaikkein kauneinta sun osakses ja mun ja tämän talon. Sä mieti vain ja oikein mietittyäs parempaa tuskin löydät aatosta.

TASSO. Viel' armas ystävä, yks kysymys: mua kohtaan mik' on mieli prinsessan? Hän suuttunutko oli? Minusta puhuiko moittien? Se suoraan sano!

LEONORA. Hän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.

TASSO. Imartelutta sano: silmissään mun onko alentunut arvoni?

LEONORA. Ei naisen suosio niin äkin katoo.

TASSO. Pois päästääkö hän minut mielellään?

LEONORA. Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.

TASSO. Mua yhä suosineeko ruhtinas?

LEONORA. Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.

TASSO. Ja prinsessanko yksin jätämme? Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole, jotakin sentään, tiedän, hälle olin.

LEONORA. Jos kaukanakin, seura armas meille on ystävämme, onnen saavuttanut. Ja hyvin käy: sun näen onnellisna, et täältä lähde mielin karvahin. Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion, jok' itse moittii omaa katkeruuttaan, mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.

TASSO. Voin joka hetki häntä vastaan käydä.

LEONORA. Ja taivas suokoon, rakas ystävä, ett' avaan silmäs täällä ollessasi: ei kukaan koko isänmaassasi sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa! Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin loit runos muiden iloksi, nyt sentään luot kumman kudoksen, ja itseäs vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki sen hävittääkseni, jott' iloiten ja vapaana voit käydä elon tietä. Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.

KOLMAS KOHTAUS.

TASSO (_yksin_). Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi ja kaikki salajuonten kudokset on omain aivojeni kuvitusta! Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä, mi täysin tuopi päivän valkeuteen mun oikeuteni sekä muiden vilpin! Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin avoimin mulle tarjoo suosionsa mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle hän antaa, vaikka liian heikkona mun vihaajaini silmäns' soentaa ja kahlehtia kätensä hän sallii!

--Hän petetyks ei itseään voi nähdä, mä heit' en pettureiksi todistaa; ja jotta rauhass' itseään hän pettäis, he häntä mukavimmin pettää vois --vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!

--Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen vain parastani vilpittömin mielin? Lenora, niin, Lenora Sanvitale, tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen! Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa. Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan hän mulle suosiotaan tuhlannut ja hellyyttänsä sanoin hempein! Ei, petollinen sydän hällä on ja siksi jää se, suosiohon pyrkii hän viekkain, äänettömin askelin.

--Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni olenkaan pettänyt, myös häneen nähden! Ja sentään itse asiassa mua on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä! Mä hänet tuntein liehin itseäni: »Noin muita kohtelee hän», ajattelin, »sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin». Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain: ma olin suosittu--hän painautui niin hellänä mua, onnenlasta, liki. Nyt kaadun minä--onnen mukana hän selin minuun kääntyy.