Part 4

Vaan nyt ensikerran oli paha henki hänen vietellyt -- ei paha henki -- uudet toverit -- ei uudet toverit -- malja ja viini -- ei, hän itse oli vietellyt itseänsä panemaan rahansa onnen pöydälle. Hän oli hukannut.

Kuinka hän kehtaisi katsoa Maria silmiin? Ja äitiänsä? Ja isäänsä?

Viimeinen seikka oli miltei kaikkein katkerin. Sillä Severin oli itseviisaudessaan ja itserakkaudessaan pitänyt itseänsä monessa suhteessa isäänsä parempana.

Ja nyt! Kuinka korkea hänen isänsä oli hänen rinnallansa!

Hän itse oli tuhlaaja poika, joka ei ollut verrattava hänen isänsä alhaisimpiin palvelioihin.

Severin puki päällensä. Sillä tehtävät olivat tehtävät vaikka kuolema pakoitti sydämmessä. Hän meni talliin katsomaan Orkkoa.

Orkko hirnui ja hörähti häntä vastaan. Se oli kaivannut häntä ehtoolla ja pannut levolle ilman pahnoja ja juomata. Mutta sitä oli aina ennen hyvin hoidettu, niin että, vaikka se nyt olisi toivonut samaa hoitoa, se ei ollut aivan pahoillansa siitä että hoitoa kerran puuttui. Se oli pikemmin ikävillänsä, kun ei se nähnyt isäntäänsä ja tuttavaansa.

Sen vuoksi se nyt hirnui pikemmin ilosta, kuin puutteen tähden, kuullessaan isäntänsä avaavan tallin ovea.

Severin tunsi aivan hyvin sen äänen ja tajusi Orkon mielen. Mutta se lisäsi hänen alakuloisuuttansa.

Ja ehdottomasti muistui hänen mieleensä kansan laulu:

"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan!"

Sillä, jollei Orkkoa olisi ollut, niin ei hän olisi joutunut kiusaukseen.

Jos hän olisi ollut rajumielinen pohjalainen, niin hän ehkä synkkämielisyydessään olisi pistänyt puukon Orkon kurkkuun ja siten tehnyt lopun kaikesta ystävyydestä. Nyt hän vain hyväili hevostansa -- ja lausui vielä kerran:

"Voi sinua, voi minua, voi ettei olis kumpaakaan."

Mutta eihän se Orkon syy ollut, että Severin joutui pelurien pariin. Oma se hänen syynsä oli. Sen hän itse tunnusti ja rupesi Orkkoa valjastamaan. Sillä pois oli täältä lähteminen, vaikka sitte mentäisiin mailman toiseen päähän.

Severin istui rekeen, samaan rekeen, jossa hän oli istunut eilispäivänä ja ajanut radalla ja voittanut. Ja sama hevonen oli hänen edessänsä.

Mutta mikä eroitus!

Severin ajoi ulos kadulle. Se oli vielä ihan tyhjä ihmisistä. Hän ei sen enempää ohjannut Orkkoa. Mutta Orkko tiesi, missä päin koto oli. Se lähti sinnepäin.

Ja Severinin mielestä se juoksi liian virmasti. Hän olisi tahtonut viipyä kotimatkalla ikänsä loppuun eikä sinne koskaan saapua.

Aurinko nousi kirkkaana, mutta se oli outo aurinko Severinin mielestä. Puut olivat kuurassa edellisen yön pakkasesta.

Ne välkkyivät auringon säteissä, niinkuin monivärisillä jalokivillä koristettut.

Mutta ne häikäsivät Severinin silmiä. Sillä kaikki, mikä eniten oli häntä huvittanut, tuotti nyt hänelle pelkkää ikävyyttä. Yksin varpusetkin, jotka kylän räystäillä tirskuivat päivän paisteessa, julistivat hänelle alakuloisuutta.

Hän muisti Liisaa, joka vankeudessa istui ja jota hän oli kieltänyt Marin ottamasta palvelukseensa. Kuinka Severin oli ollut itserakas! Ja nyt ei hän ollut rahtuakaan parempi.

Tosin oli Liisa vihan vimmassa tehnyt pahaa muille, ja hän, Severin, ainoastaan itsellensä; mutta hän oli koettanut pelissä voittaa ja saattaa toiselle sitä tappiota, joka oli langennut hänelle itsellensä.

Entä jos hän olisi voittanut pelissä sen rahasumman, minkä hän itse oli hukannut? Se tosin olisi ollut kahta vertaa katkerampi.

Sillä olisiko hän todellakin ollut niin halpa-mielinen, että hän olisi juljennut ne rahat pitää? Kuka tiesi mihin viettelyksiin hän olisi joutunut, jos hän vielä kaiken kurjuuden päätteeksi olisi voittanut.

Näissä synkissä ajatuksissaan kulki matka yhä edelleen ja tie lyheni.

Kuinka hän kohtaisi Maria ja vanhempiansa? Sen kysymyksen teki hän itselleen ehtimiseen. Tietysti tuli hänen ensin kohdata nuoren vaimonsa, joka häntä kotona odotti -- ei voittajana, arvattavasti, vaan ei niin häpiällisesti voitettunakaan.

Hevonen päristeli useat kerrat, juostessaan tietä. Se todisti että isäntää kotona odotettiin ikävöiden. Mutta kuinka kehnona hän saapui kotiin ja kuinka vähän hän ansaitsi olla tervetullut!

Viimein alkoi kotiseutu lähestyä. Orkko hörähti ilosta. Ensimmäinen, joka kuuli heidän tulonsa, oli tietysti talon tarkkakuuloinen koira Sutki. Se haukahti muutaman kerran ja lähti vastaan otolle.

Severin näki sen jo kaukana tulevan liehakoiden. Se oli uusi pistos hänen mielessänsä niistä monesta samanlaisesta, jotka hän oli tänäpänä tuntenut. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Sutki oli iloinen hänen kotiin tulostansa, hän kun oli niin sortuneena.

Kun Mari kuuli kulkuset, riensi hän ulos Severiniä tervehtämään ja vastaan ottamaan.

Mutta hän näki kohta hänen muodostansa, että jotain synkkää oli tapahtunut. Ja hänenkin mielensä synkeni, niin ettei hän iloisesti ja leikkipuheella tervehtänyt Severiniä, niinkuin hänen aikomuksensa oli ollut, vaan kysyi vaikiasti:

"Severin, oletko sairas?"

"Sairas kyllä minä olen," vastasi Severin, alhaisella äänellä ja alkoi hevostansa riisua. Mari näki ettei tässä ollut siaa kysymyksille ja tutkimuksille. Hän rupesi sen vuoksi auttamaan Severiniä hevosen riisumisessa ja lausui vain:

"Mene sisälle, kyllä minä tämän hoidan."

Severin totteli ikäänkuin käskyä. Hänessä ei ollut tällä hetkellä ruumiin eikä hengen voimaa, niin että hän olisi edes kyennyt vastaan sanomaan vaimoansa. Hän siis meni sanaakan lausumata huoneesen ja, kun hän oli saanut päällysvaatteensa yltänsä, paiskasi hän itsensä suulleen sohvalle ja painoi kasvonsa syvään pään aluseen.

Mari oli jäntevä ja voimakas vaimo. Ja vaikka hän huomasi, että jotain pahaa oli Severin'ille tapahtunut, ei hän kuitenkaan säikähtynyt eikä luullut vahingon olevan auttamattomissa.

Hän talutti Orkon talliin, peitti sen loimella ja viskasi sille heiniä, joita Orkko rupesi ahneesti syömään. Siitä hän näki, ettei kumminkaan sille ollut mitään pahaa tapahtununna.

Tämän jälkeen meni hän sisälle ja näki Severin makaavan sohvalla, kasvot pään-aluseen kaivettuina.

"Severin," sanoi Mari, "minä näen, että sinun tuntosi on sairaampi kuin ruumiisi. Sinulle on jotain tapahtunut. Sinä olet velvollinen sanomaan sen kaunistelemata -- sitä velvollisempi, jota pahempi tapahtuma on, niinkuin minä olen velvollinen kantamaan osan sinun kuormastasi."

"Se kuorma on minun yksin kannettavani," vastasi Severin, "se ei ensinkään sovi sinulle."

"Saatpa nähdä, että sopii, kun vain puhut ja puhut totta."

Severin oli ääneti,

"No sitte minä rupean juttelemaan sinun edestäs," sanoi Mari. "Kuule nyt!"

Ja hän laski kätensä Severinin pään päälle. Se tuntui niin virkistävältä Severinille.

"Sinä tulit kilpa-radalle. Sinä ajoit ensimmäisen kerran radan umpeen -- -- --"

Severin oli yhä ääneti.

"Ja toisen ja kolmannen kerran," jatkoi Mari. "Ja kaikki kävi hyvin."

"Kaikki kävi hyvin," vastasi Sevevin.

"Mutta siellä oli kolme, neljä parempaa hevosta kuin Orkko. Ne juoksivat nopeammin -- ja voittivat -- ja saivat palkinnot."

"Jospa olisivatkin voittaneet ja saaneet palkinnot," huoahti Severin ja nousi istualleen sohvalle."

"No sitte voitti Orkko ja sinä sait palkinnon, niinkö?"

"Niin, Orkko voitti ja minä sain palkinnon."

Ja Severin kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, teeskentelemätä ja kaunistelemata.

Ja kun se oli tehty tunsi hän kohta melkoisen helpoituksen sille hirmuiselle tunnon vaivalle, joka häntä oli painanut.

Mari istui hänen vieressänsä sohvalla. Severin ei koko aikana, kun hän jutteli, rohjennut katsoa Maria kohden; vaan nyt hän vilkasemalla rohkeni.

Marin katsanto oli surullinen, eikä hän alussa lausunut mitään. Vaan hetken aikaa oltuansa ääneti, sanoi hän:

"Se oli ikävä tapaus, ja se todistaa, ettei sinua ole määrätty kilpa-ajajaksi."

"Lieneekö minua määrätty juuri muuksikaan," virkkoi Severin, "minä tunnen itseni tällä hetkellä sangen kehnoksi."

"Se on hyvä, ettäs tunnet; pahempi olisi, jollet tuntisi; sitte ei olisi toivoa parannuksesta."

"Te vaimot olette onnellisia; te ette joudu senlaisiin kiusauksiin."

"Kylläpä niitä on meilläkin kiusauksia," sanoi Mari. "Muista esimerkiksi Liisaa."

"Minä muistin hänen jo tiellä ja ajattelin, etten minä ole häntä yhtään parempi, pikemmin huonompi."

"Senpä vuoksi on hyvä aina pitää muistossa sitä lausetta, joka sanoo: 'hän, joka seisoo, katsokoon ettet hän lankea'."

"Minä en pyydä olla vastaan, jos tahdot ottaa Liisan palvelukseesi."

"Se on hyvä. Minä annan kohta siitä tiedon unilukkarille."

"Ja tiedätkös vielä mitä, Mari. Nyt on käräjät kirkonkylässä. Minä aivon mennä sinne ja ilmoittaa etten minä kykene talouttani hoitamaan, vaan pyydän, että oikeus määrää sinun hoitajakseni."

"Nyt puhut leikkiä, Severin. Sitä et millään tavalla saa tehdä," sanoi Mari. "Minä luulen ja tiedän, että sinusta tämän tapauksen perästä tulet ehkä vielä parempi talouden hoitaja kuin tätä ennen."

Severin syleili vaimoansa. Marin lempeys ylensi häntä monta vertaa enemmän kuin torat olisivat tehneet: ja hän teki ikuisen päätöksen, ettei hän enää koskaan sanoisi vaimoansa vastaan eikä ryhtyisi mihinkään puuhaan, jota Mari ei hyväksyisi. Hän myönsi nyt itsellensä, että jos hän ei olisi mennyt kilpa-ajoihin, niin ei tämä ikävä tapaus olisi kohdannut.

"Minä en ikänä mene kilpa-ajoihin," lausui Severin hetken perästä.

"Se onkin paras niin."

"Ja paras on, että myymme Orkon," jatkoi Severin. "Mitä me niin kalliilla hevosella teemme. Minulle tarjottiin siitä jo hyvät hinnat."

"Mutta ikävä on antaa sitä kilpa-ajajillekin," sanoi Mari. "Ei kaikki pitele hevostansa niin kauniisti kuin sinä."

"Meidän ei tarvitsekaan myydä sitä kilpa-ajajille. Kauppaneuvos K. ostaa sen itsellensä ajohevoseksi. Ja hänellä Orkko saa yhtä hyvät päivät kuin meillä."

"Tietysti on meidän kuitenkin pyydettävä lupa sen myymiseen isältäsi."

"Tietysti. Ja sinun täytyy se lupa hankkia. Ja sinun tulee myöskin kertoa isälleni, mitä tyhmyyksiä minä kaupungissa tein. Hänellä on oikeus saada siitä tieto."

"Eikö olisi parempi, ettäs itse puhuisit?"

"Minä pyydän, että sinä sen teet, Mari," sanoi Severin. "Niin tarpeellista kuin minä luulen olevankin, että isä ja äiti sen saavat tietää, sillä en minä tahdo pahantekoani heiltä salata, niin vaikeata ja miltei mahdotonta on minun itse sitä jutella. Mutta sinä Mari osaat sen tehdä mukavasti."

Vaikka se Marille oli ikävää, ei hän kuitenkaan raskinnut kieltää, joten hevonen valjastettiin, ja Mari lähti ajamaan appelaan.

Siellä hän kertoi molempain sekä apen että anopin kuullen, mitä oli tapahtunut.

Anoppi puhkesi itkuun ja apen muoto synkistyi.

"Vai niin, vai niin," päivitteli Siuron isäntä, "joko hänestä nyt on tullut juomari ja peluri."

"Minä toivon," sanoi Mari, "ettei hänestä ole tullut kumpaakan. Ja paras todistus siitä on, että hän tuntee vikansa syvästi, ja sekin, ettei hän ole tahtonut sitä salata teiltä -- eikä minulta."

Anoppi pyykäsi pois kyyneleensä.

"Mahdat nyt ennustaa totta, rakas Mari," lausui hän. "Ja hyvä on, että edes sinulla on toivo."

Ukko ei virkkanut mitään, mutta uudisti muistossaan entiset ajatuksensa, että jos Severinistä tulisi miestä, olisi se Marin ansio.

Sitte tuli puhe Orkon myymisestä, jonka hinnasta ja ostajasta Mari kertoi, mitä Severin oli sanonut.

"Severin tahtoo myydä hevosen, saadaksensa hukata vielä nekin rahat korttipelissä," sanoi hänen isänsä.

"Sitä hän ei tee, appi hyvä."

"Takaatkos?"

"Takaan."

"Mihin sitte aivotte panna rahat?"

"Karjaamme on tarve lisätä, ja mitä ylitse jää, viedään pankkiin."

"Se on sinun tuumasi?"

"Niin, ja Severinin."

Siuron isäntä suostui siihen, että Orkko myytäisiin.

Ja jo parin päivän perästä läksivät Severin ja Mari sillä kaupunkiin.

Mari ei olisi huolinut mennä mukaan ja tahtoi sillä näyttää, ettei hän epäillyt Severinin oikein asioimisesta; mutta Severin vaatei häntä, eikä luvannut mennä yksin. Sentähden he läksivät molemmin.

Kauppa-neuvos K. oli hyvin iloissaan, kun he tulivat tarjoamaan hänelle hevosta. Hän maksoi tinkimätä hinnan, mitä vaadittiin.

* * * * *

Astumme ajatuksissamme aikaa vähäisen, vuosia vaihettelevia muutamia.

Severin ja Mari, taikka oikeimmin Mari ja Severin olivat onnella ja menestyksellä hoitaneet talouttansa Tuominiemellä.

Sanoimme Mari ja Severin, sillä jälkimmäinen, vaikka ulkoa nähden isäntä talossa ja väkensä komentaja, noudatti kuitenkin emäntänsä tahtoa.

Hänen itseviisautensa ja itserakkautensa oli saanut semmoisen tärähdyksen, että vaikka hän siitä muuten virkeni, ei hän enää koskaan luottanut tuumiinsa, jos Mari jollain tavalla ei niihin mieltynyt.

Ja sen vuoksi vallitsi talossa hyvä sopu, kauniinta laatua.

Korpimaat laajenivat laajenemistaan viljelykselle ja kasvattivat runsaat laihot heinää, kauraa, ruista.

Karjapiha laajeni myöskin ja maitokamari -- ja kanain ja hanhien luku.

Mari oli saanut uskollisen ja uutteran apulaisen Liisasta, johon hän sai luottaa askareissa ja taloudessa, kun ei hän itse lapsiltaan aina niihin kerinnyt.

Ne lapsetpa viettelivät apen ja anopinkin useimmin Tuominiemelle, kuin he siellä muuten olisivat käyneet.

Iso-isä kutsui niitä ulpukoiksi ja piti heitä sangen rakkaana. Ja ulpukoita ne olivatkin; niillä oli vaaleat hiukset, niinkuin heidän äidillänsä, ja ruskeat silmät.

Ivar kävi niinikään usein sisartansa ja Severiniä tervehtämässä. Mutta hän oli harvapuheinen kuin ennenkin. Enimmästään tapahtui hänen käyntinsä pyhä päivinä kirkkomatkoilta, sillä arkipäivinä ei hän kerinnyt töiltänsä.

Mari huomasi kuitenkin, ettei Ivarin matkat olleet niin paljon häntä ja Severiniä varten, kuin pikemmin Liisaa.

Mutta hiljainen kuin Ivar oli, ei hän ryhtynyt Liisan kanssakaan puheisin.

Sen vuoksi päätti Mari kerran itse puhutella Liisaa siitä asiasta. Vaan tämä kielsi kohta ja sanoi että entuudet olivat tehneet tulevaisuuden hänelle mahdottomaksi. Hän ei tahtonut saattaa häpiää kunniallisille perheille, tunkeumalla heidän sukuunsa. Hän oli kiitollinen, kun hän sai heitä palvellakin.

Eikä siinä auttaneet mitkään vastaväitteet Marin puolelta.

Mari puhui siitä asiasta Severinille ja anopille ja apellensa, eikä kellään ollut sitä vastaan. Sillä he olivat kaikki nähneet, mikä kelpo ihminen Liisasta oli tullut. Vaan Liisa itse pysyi järkähtämättömänä. Ja ainoastaan aika voisi ehkä parantaa hänen mielensä syviä haavoja.

Mutta Siuron isäntä ja emäntä olivat tulleet vanhoiksi. Erittäin rasitti talouden hoito emäntää, joka olisi tarvinnut nuoren apulaisen taikka kokonaan päästä kaikesta.

Ja isäntä huomasi, että Severin oli häntä monta vertaa toimeliaampi, Hänenkin mielensä teki päästä jo kaikista huolista ja vaivoista.

Mutta pää-asiassa teki molempain mieli saada läheisyyteensä lapset ja lasten lapset. Heille tuli raskaaksi elää käyden kahtauttaan suuressa varakkaassa talossa, kun heidän oli mahdollinen saada niin suloista väkeä jokapäiväisiksi elinkumppaniksensa kuin Mari ja hänen lapsensa olivat.

He keskustelivat asiasta niin, että Siuron rustholli kokonaisuudessaan annettaisiin Severinille ja Marille, ja vanhukset eläisivät yhdessä heidän kanssansa.

Tätä tulivat vanhukset yhtenä päivänä ehdottelemaan nuorille.

Tosi kyllä että Tuominiemi oli tullut Severinille ja Marille rakkaaksi, koska he siellä olivat avioelämänsä alkaneet ja taloutensa siellä ruvennut hyvin menestymään, mutta vanhusten mieltä ei ollut pahoittaminen.

Kuitenkin oli päätettävä, ettei noita inhoittavia eläke-ehtoja, jotka olivat niin tavallisia, kun vanhat luovuttavat lapsilleen talonsa, saisi tulla kysymykseen. Heidän taloutensa olisi pysyvä yhteisenä, niin kauvan kuin yksikin eläisi, paitsi mitä lapsiin tuli.

Severin ei kammonut ryhtymästä isänsä taloa hoitamaan, kun hänellä oli niin soma apulainen kuin Mari oli, josta hänen isänsä piti yhtä paljon kuin silmä-terästänsä.

Severin oli tullut siihen havaintoon, että mitä erimielisyyksiä ikinä oli ollut syntymäisillään, Mari ne aina oli saanut tasoitetuksi. Ja Mari ne edelleenkin olisi tasoittava, jos niitä ilmaantuisi.

Siis sovittiin niin, että Ivar ottaisi haltuunsa Tuominiemen ja muuttaisi sinne vanhempainsa kanssa.

Mari ei kuitenkaan tahtonut, että Puolamäki, hänen syntymäkotinsa, joutuisi vieraille.

Sen vuoksi päätettiin ottaa Puolamäki kartanon haltuun. Ja Mari piti jo ennakolta juhla-hetkinänsä, jolloin hän saisi Severinin kanssa käydä vanhassa kodissansa, sen taloutta ohjaamassa.

Yksi ainoa seikka jäi järjestämätä. Tuominiemeen saatiin kyllä tukeva isäntä Ivarista, vaikka siellä ei ollut emäntää.

Vaan koska nyky-ajan romanit tavallisesti päättyvät sillä, että jätetään jotain lukiain arvattavaksi ja tulevaisuuden suhteen kuviteltavaksi, niin jätämme mekin ja sanomme:

_Jälkimmäisen osan loppu_.

End of Project Gutenberg's Torpan tyttö II, by Anton Wilhelm Lindgren