Part 3

Mutta rakkaus mieheensä esti hänen antamasta sille tunteelle sitä siaa, jonka se ansaitsi.

Kuitenkin se vaikutti hiljaisesti hänen mielessänsä, niin että hän hartaammin kuin ennen rupesi toivomaan ettei Severin olisi niin ahkera noissa kilpa-ajoharjoituksissaan.

Päivällisen jälkeen he puhuivat niitä, näitä, kunnes kahvi tuli. Silloin muisti taas unilukkari asiansa ja lausui:

"Mainitsin jo tullessani, että minulla oli isännälle ja emännälle asiaa. Se on kuitenkin sitä laatua, että sen parhaiten saatte selville tästä kirjeestä."

Unilukkari otti kirjeen povitaskustansa ja antoi sen Marille.

"Pyydän siis," jatkoi hän, "että jonain joutohetkenä luet sen ja keskustelet asiasta miehesi kanssa. Saamme sitte joskus kuulla, mitä päätätte."

Päivä rupesi jo hämyttämään, niin ettei enää kelvolla käynyt lukeminen kirjoitusta, joten Marikin pisti sen taskuunsa, vaan päätti kuitenkin heti valoa sytytettyänsä lukea se.

Unilukkari sanoi nyt jäähyväiset, ja Severin seurasi häntä ulos. Mutta havaittuansa, että unilukkari oli tullut jalkasin, pisti hän yhtäkkiä hevosen valjaisiin ja saatti hänen kylään.

Mari sytytti sillaikaa lampun ja päätti lukea tuon hänelle annetun kirjeen.

Se oli kirjoitettu unilukkarille ja Liisan nimi oli sen alla, hänen, joka paraikaa istui vankiudessa murha-poltosta.

Hän ei valittanut nykyisiä kohtaloansa. Hän kärsei mitä hän oli hurjuudellansa ansainnut. Eikä hänen kärsimisensä olleet ankarat.

Mutta häntä kauhistutti se kohtalo, mikä hänen osaksensa tulisi, kun hän kuukauden, parin päästä laskettaisiin vapauteen.

Hänen ei käynyt lähteä mailmaa vaeltamaan, jos hänen parannuksestansa, minkä hän vankiudessa oli alottanut, tulisi mitään hedelmää.

Ei hänen myöskään käynyt elää ja asua yksinänsä äidin kolkossa kodissa -- sillä äidin vankius kestäisi vielä vuosia. Ja heidän yhdessä elämänsäkin tulisi olemaan kolkkoa. Se muistuttaisi alati heidän yhdenkaltaista rikostansa.

Äiti oli tosin, jonkinlaisesta rakkaudesta tytärtänsä kohtaan, tehnyt samanlaisen rikoksen, kuin tytärkin, ja lain silmissä vielä raskaamman.

Mutta epäiltävä oli, tulisiko se rakkauden side heitä yhdistämään vielä niinkin, että he yhdessä parannusta tekisivät.

Kaikessa tapauksessa kestäisi vielä vuosia, miten sanottu, ennenkuin äiti pääsisi vankiudestansa.

Ja niinä vuosina toivoisi hän, Liisa, saavansa elää kunniallisten ihmisten parissa -- jollei kunnialliset ihmiset häntä niin halveksi ja kamoksu etteivät ota häntä halvimmaksi palveliaksensa.

Hän oli kääntynyt unilukkarin puoleen, koska unilukkari oli ollut hänenkin opettajansa, kun hän, Liisa, vielä lapsena ja viattomana oli.

Siis pyysi hän, että unilukkari, joka kovan kuoren alla oli hellä-sydäminen mies, astuisi hänen välittäjäksensä.

Ja Liisa ei itse tietänyt, kenen palvelukseen hän mieluummin pyrkisi. Hän jätti sen asian unilukkarin huoleksi, joka paraiten tunsi pitäjäläiset, sekä hyvät että pahat.

Mutta hän oli kuullut, että Mari oli emäntä Tuominiemellä. Ja jos hän halusta toivoi kenenkään palvelukseen pääsevänsä, oli se Marin.

Tämän kaltainen oli se kirje, jonka Mari oli saanut unilukkarilta lukeaksensa.

Ja luettuansa sen, vaipui hän syviin ajatuksiin.

Hänen oli aina tullut sääli Liisan kohtaloa. Se oli tosin itse ansaittua. Mutta hän oli tehnyt rikoksensa vihan pikaisuudessa ja sitte kuin hänen tunteensa olivat tulleet kipeästi loukatuiksi.

Ja Mari ymmärsi, että Liisan kohtalo, niinkuin hän itsekin kirjoitti, tulisi vielä raskaammaksi, jollei häntä joku ottaisi turviinsa.

Kristillinen rakkaus vaatei häntä ottamaan Liisan taloonsa. Vaan mitä sanoisi siitä muut palkolliset -- ja mitä sanoisi Severin?

Palkollisia tiesi hän kyllä saavansa; mutta pahin seikka oli se, ettei hänen miehensä ehkä siihen suostuisi.

Hän päätti heti siinä asiassa kysyä Severinin mieltä, Ja hän tuli levottomaksi, kun ei Severin jo palannut saatolta.

Vasta pimiän tullessa saapui hän. Ja Mari käski hänen lukemaan unilukkarin antaman kirjeen.

Mutta Severin oli tuskin ehtinyt silmäillä sen läpi, ennenkuin hän kiivaasti lausui:

"Se villikissa."

"Mutta hänen kirjeensä osoittaa, että hänessä on tapahtunut suuri mielen muutos", sanoi Mari, "ja paitsi siksi en minä koskaan ole luullut häntä niin pahaksi kuin miksi hänen rikoksensa on hänen mailman silmissä tehnyt."

"Sinä olet hyvä sydämminen tyttö," sanoi Severin nuorelle vaimollensa, "ja se olkoon sinulle kunniaksi, mutta käytännöllisessä elämässä ei hyvä-sydämmellisyys aina ole paikallansa. Minä en tahtoisi vastaan sanoa sinua missään. Mutta tässä asiassa minun täytyy. Minä en tahdo sitä ihmistä talooni."

Mari ei tahtonut pahoittaa Severinin mieltä muistuttamalla hänelle, että hän jo toisessakin asiassa oli ollut muusta mielestä kuin hänen vaimonsa. Se oli tuossa kilpa-ajo-puuhassa. Mari lausui ainoastaan:

"Minä luulen ettei tässä ole kysymys pelkästä hyvä-sydämmellisyydestä, vaan kristillisestä rakkaudesta, joka samassa on velvollisuus."

"Sen velvollisuuden saa jokainen muu pitäjäläinen ottaa päällensä."

"Mutta jollei kukaan ota?"

"Niin ei ole missään laissa sanottu, että meidän tulee ottaa."

"Siis joutuu tuo eksynyt ihmis-raukka hukka-tielle sentähden ettei kukaan pitäjäläinen katso velvollisuudeksensa enemmän kuin toinenkaan häntä turvata."

"Miksi juuri meidän pitäisi häntä turvaaman?"

"Sentähden ennen kaikkea, että hän on laskenut toivonsa juuri meihin."

"Niin, hän on laskenut toivonsa sinuun, mutta ei minuun."

"Ethän siitä liene pahoillasi. Hänen ei sopinut kääntyä sinun puoleesi muuta kuin minun kauttani, senhän ymmärrät."

"Olkoonpa niinkin. Mutta kaikessa tapauksessa en minä suostu siihen, että hän otetaan meille."

"Minä pelkään, että me tavalla tai toisella saamme katua sitä."

"Pelkäätkös, että hän tulee polttamaan meidänkin talomme."

"En. Sitä en pelkää. Mutta kipinä saattaa tulla muualta ja polttaa meidän onnemme tuhaksi,"

"Sinä olet aika lailla taikauskoinen, Mari," sanoi Severin naurahtaen ja syleili vaimoansa.

"Sanotte taika-uskoksi sitä, kun omatuntomme vaatii meitä täyttämään velvollisuuksiamme?"

"No, myönnän ettei se ole taika-uskoa, vaan liian arkaa omaa tuntoa."

"Severin, Severin, minä toivoisin, ettei sinun tarvitsisi tulla havaitsemaan, ettei omatunto ole koskaan liian arka."

Mari jätti tässä miehensä ja meni ilta-askareihinsa. Hänen mielensä ei kuitenkaan ollut keveä. Mutta talouden toimet saivat hänen kuitenkin hetkeksi unhottamaan raskaat tunteensa.

Severin ei myöskään ollut aivan tyytyväinen.

Mutta hän luuli kuitenkin täyttäneensä kaikki velvollisuudet omaa talouttansa kohtaan, kun hän oli jäykästi asettunut vaimonsa liiallista hellä-tuntoisuutta vastaan. Hän ei huomannut että se hänen puolestansa oli pelkkää itsekkäisyyttä.

* * * * *

Kilpa-ajot olivat tulossa.

Se tuotti kaupungissa kaikenmoista puuhaamista. Työmiehet, joilta talvella puuttuu ansiota, saivat nyt viikkokausiksi tekemistä. Rata oli avattava jäällä. Telineet olivat rakennettavat, samoin lehteri katselioille ja kiikaritorni kilpa-tuomareille.

Toivoivatpa muutkin kaupunkilaiset yhtä ja toista tuloa ja voittoa. Sillä kilpa-ajot ovat ikäänkuin pienet markkinat. Ne tuottavat tavallista enemmän liikettä.

Moniaat kaupunkilaiset saivat kortteeri-rahaa talleistansa ja asunnoistansa.

Enin voitto lankesi kuitenkin kaupungin ravintoloille sekä kortteereista että muusta liikkeestä. Sillä kilpa-ajoniekat olivat enimmästään varakasta väkeä. Ja vaikka ei kaikki olleetkaan varallisia, tahtoivat he kumminkin siltä näyttää. Useimmat heistä asuivat sen vuoksi ravintoloissa.

Ja ravintolat olivat hyvillä mielin noista kilpa-ajoista. Sillä ne tulot, joista he tavallisina aikoina olivat puutteessa, vuotivat heidän laatikkoonsa sitä runsaammin kilpa-ajopäivinä.

Ja niitä päiviä kesti, niinkuin markkinoitakin, aaton aatot ja runnun runnut. Sillä vaikkei itse kilpa-ajoja ollut muuta kuin kaksi päivää, nimittäin koetuspäivä ja ajopäivä, niin alkoivat valmistukset jo päiviä ennen, ja lopetukset loppuivat päiviä myöhemmin.

Jo aaton aattona siis näkyi kaupungissa noita pieniä "kappi-rekiä," ja niissä istui kussakin enemmän tai vähemmän majavannahkoihin puettu mies.

Reen edessä taas oli enemmän tai vähemmän kilpa-ajoihin luonteva hevonen. Kuitenkin näkyi usein tämä seikka jo ajokaluistakin. Sillä vaikka reki olikin "myötä menevä," oli kuitenkin siloissa taikka aisoissa jotain puuttuvaista. Välin oli toinen aisa maalattu, toinen taas valkonen, metsästä tähän tarpeesen kyhätty.

Se todisti, että jo kotoa oli lähdetty puolivälisillä toimilla, taikka oli tiellä ajettu aisa rikki johonkin kujaan tai portin pieleen.

Hevosen suhteen ei kuitenkaan ollut karvaan katsomista. Sillä kuka tiesi, mitä jalopeuroja ne saattoivat olla koetuspäivänä radalla.

Usein tapahtui kuitenkin, että tämmöiset aisapuolet reet hyljättiin hevosineen.

Ne täyttivät sitte kilpa-ajossa väkilukua, vaikkei niitä radalle päästetty. Ja kaupungin kaduilla he sitten ajelivat ahkerasti, kiihottaen isvosikoita kanssansa kilpailemaan.

Varsinaiset kilpa-ajajat saapuivat vasta koetokseen. Heillä oli rekensä, aisansa, silansa ja hevosensa kelpaavassa kunnossa. Ja itse miehetkin. Tavallisesti he olivat sitä laatua, että useimmat heistä hyväksyttiin kilpailemaan.

Semmoinen ajaja oli myöskin Tuominiemen haltia, Severin. Hän oli itse muodoltansa muhkea, hänen hevosensa uljas ja hänen ajokalunsa siistit.

Koetoksessa oli Orkko verrattava parhaimpiin. Sen juoksu oli kaunista. Ei se kertaakaan rikkonut eikä liioin varastanut.

Ja kuitenkin se joutui ratamatkan etevimpäin rinnalla.

Tosin ei se ollut kaikkein paras.

Mutta Severin ei sitä ensinkään kiihoittanutkaan. Hän tiesi, että se sillä juoksulla hyvin tekisi matkansa määrätyssä ajassa, niin että se hyväksyttäisiin kilpailiaksi.

Toisena päivänä se vasta saisi koettaa ja näyttää, mihin se kelpaisi.

Mutta se herätti jo katseliain huomiota tässä ensimmäisessä juoksussa. Tosin ei siitä lyöty vetoa, niinkuin on tapana Englandissa. Mutta rikkaat hevosmiehet ja herrat tulivat sitä jo ostelemaan. Ja he tarjoilivat mikä mitäkin. Vaan Severin vastasi ettei hän millään hinnalla luopuisi hevosestaan.

Tulipa niitäkin, jotka tarjousivat sitä kilpailussa ajamaan. He väittivät ettei Severin osannut itse ajaa, että semmoinen hevonen voittaisi ensimmäisen palkinnon, jos sillä olisi taitavampi mies ohjissa.

Useat näistä "tarjokkaista" olivat noita aisa-puolia, joilla ei ollut toivoa päästä ajolle omilla virkuillaan, koska he olivat hylätyt.

Severin ei kuitenkaan huolinut heidän tarjouksistansa. Hän tunsi itse paremmin hevosensa ja tiesi mihinkä määrään hän sen saisi juoksemaan.

Mutta "tarjokkaat" eivät tahtoneet päästää häntä vähällä. He surisivat hänen ympärillänsä kuin kärpäset, niin että hän ärttyi ja läksi ajamaan pois radalta.

Hänen mielestänsä oli koko se huvi, minkä hän kilpa-ajoissa oli itselleen toivonut, pilattu. Ja äkeissänsä ajoi hän korttieriinsa, lukitsi Orkon talliin, sittenkuin hän oli sen kuivannut, juottanut ja opettanut. Itse asunnossaankin oli hän vielä niin varovainen, että hän kätki rahansa, mitkä hän oli ottanut mukaansa, lukon taka.

Seuraavana päivänä oli itse pää-kilpa-ajot, palkinnon saamista varten. Se oli kaunis talvi-päivä, maaliskuun alussa. Aurinko loisti kirkkaasti ja sulatti lunta, vaan ei tehnyt mitään vahinkoa radalle, siksi oli kumminkin ilma kylmää.

Severin oli viettänyt yönsä kortteerissaan. Hän oli siis raittiimpi radalla kuin moni muu, joka oli pitänyt yötä ravintolassa.

Varhain aamulla valjasti hän Orkkonsa ja ajoi sillä kerran pari radan umpeen. Se näytti olevan raitis ruumiiltaan ja jäsenniltään sekin ja juoksi matkan hyvin.

Hän vei sen uudestaan korttieriin ja riisui sen. Sitte hän läksi kaupunkia kävelemään, sillä hän oli levoton; kilpa-ajot alkaisivat vasta kello 11, eikä aika tahtonut kulua.

Viimein se kuitenkin alkoi lähetä määrä-tuntia, joten Severin nouti hevosensa ja ajoi taas radalle.

Sinne oli nyt kokoutunut paljon väkeä, sekä ajajia että katselioita.

Severin ei kuitenkaan jälkimmäisistä lukua pitänyt. Hän asettui ajajain riviin, odottamaan kunnes hänen nimensä huudettaisiin.

Hän päätti olla paljoa tarkempi kuin edellisenä päivänä. Sillä nyt riippui palkinnon voitto hänen ajamisestaan.

Sittenkuin viisi tai kuusi hevosta oli ajanut, tuli hänen vuoronsa. Hän oli kuullut huudettavan heidän minuti- ja sekunti-lukunsa; mutta ei ne olleet ylen lähellä sitä aikaa, jonka hän koto-jäällä oli voittanut.

Hänellä oli siis vielä hyvä toivo.

Hänen nimensä huudettiin ja hän laski Orkkonsa menemään.

Orkko ei viivytellyt. Se ikäänkuin tiesi, että sen nyt tuli tehdä työnsä puhtaasti.

Severin ei huudellut, eikä ärjynyt ja karjunut sille. Ei hän myöskään nykinyt sitä toisesta taikka toisesta suitsesta, niin kuin monen tapa on, ei hän liion peljätellyt sitä rautaisella marhaminnalla, vaan kehoitti sitä hiljaisella puhuttelemisella yhä parantamaan juoksuansa.

Ja kaukaa katseliatkin näkivät että se yhä paransi, vaikkei se vähintäkään siinä kadottanut uljasta ryhtiään.

Kelloa soitettiin palkintotuomarien telineiltä. Minuti oli ajettu. Severin luuli olevansa radan puolivälillä taikka kumminkin lähellä sitä. Hän puhutteli hevostansa.

"Nyt Orkko," sanoi hän, "on meidän koettaminen, kuka täällä tänäpänä on radan herra, mekö vai muut."

Ja hän kiristi hiukan suitsista.

Orkko kuuli puheen ja tunsi suupielissään kiristyksen. Hän harppasi vielä pitempiä askeleita ja otti niitä taajemmin.

Se oli hänestä huvityötä, koska hän kerran oli luotu juoksiaksi.

Asian ymmärtäväiset katseliain joukossa ja kilpatuomarit näkivät jo arviolta, että tuo juoksia tulee olemaan päivän sankari.

He pelkäsivät vain, että se tulisi tekemään jonkun pila-työn, rikkoisi taikka rupeisi varastamaan.

Vaan Orkko ei tehnyt kumpaakan. Se olisi hävennyt silmänsä sokeiksi, jos joku olisi siitä sanonut, että siinä oli jonkinlaista vilppiä.

Luontokappaleet tulevat usein isäntiinsä. Ne perivät taikka saavat tavalla jollain heidän omituisuuksiansa.

Erittäin nähdään se koirissa. Jos isäntä on rehellinen, niin on koira samoin. Vaan salapurian koiran isäntään ei ole luottamista.

Severin ei ollut vilpistelevä mies ja sen vuoksi oli hänen hevosensakin kaikkia vilppiä vailla. Ja kun Severin ei myöskään ollut liian tulinen, niin ei ollut pelkäämistä, että hevonenkaan rupeisi radalla hätiköimään ja rikkomaan.

Ensimmäinen ratakerta oli loppumaisillaan. Samassa kolkkasi kello toisteen. Kohta sen jälkeen saapui Severin lähtöpaikalle ja jatkoi matkaansa uudelleen. Orkon silmät välkkyivät siinä kun se lensi katseliain ohitse.

Kauppaneuvos K., joka istui katseliain joukossa, lausui, että jos tuo hevonen on ostettavissa, niin hän sen ostaa.

"Aiotteko tekin kilpa-ajolle?" kysyi joku hänen tuttavistansa.

"En; mutta minä tahtoisin kerran hevosen, jolla olisi hauska ajaa."

"Onhan teillä kyllä hyvät hevoset."

"On niin, mutta ne ovat työhevosia ja kuormahevosia. Minun tekisi jo mieleni saada hevosen omankin rekeni eteen."

Pian oli rata toisteen juostu ja katseliain ohitse menty, ennenkuin kelloa soitettiin. Orkko oli siis toisella ratakerralla melkoisesti parantanut juoksuansa.

Kolmannella kerralla soitettiin kelloa juuri kuin Orkko saapui katseliain kohdalle.

Joku luuli huomaamansa, ettei sen silmät enää välkkyneet niin kirkkaasti. Se oli erittäin naisväen ja neitosien havainto. He ovat enemmän kuin miehet tunteitten vallassa ja langettavat tuomionsa sen jälkeen.

Siis ei pitäisi heidän tuomionsa mukaan hevosta juoksutettaman peräksyttäin kolmea rataa. Kahdessa olisi kylliksi, niinkuin maakylien kilpa-ajoissa on tavallista.

Mutta kun tiedemiehet ovat vakuuttaneet, että hevonen, jos se joltinenkin on, juoksee kolme virstaa siinä kuin kaksikin, niin on se valtion kilpa-ajoissa tullut säännöiksi. Emmekä me pyydä sitä sääntöä muuttaa, koska Orkkokin sen matkan juoksi, hengästymätä tai nikahtumata.

Ja kun se kolmannen kerran lensi katseliain ohitse, huudettiin "eläköön," vaikka "eläköön" on jokseenkin pitkäpiimäinen sana tuon kosmopolitisen hurrahuudon asemasta, joka paljon pikaisemmin sanoo mitä se tarkoittaa.

Sentähden ehti Severin ajaa, kun eläkööntä veisattiin, pois radalta ja oli jo hyvän matkaa kaupunkia kohden ennenkuin viimeinen kadensi tuosta mainiosta kansallishuudosta oli vaiennut.

Hän hillitsi hevoisensa käymään ja kävelytti sitä jonkun puolen tuntia, kunnes se lakkasi höyryämästä, ja vei sen sitte korttieriin, jossa hän tapansa mukaan kuivaili ja pyhkieli sitä.

Saatuansa sen aivan kuivaksi, peitti hän sen loimella, pani apetta sen eteen ja meni kuulustelemaan, kuinka muiden oli käynyt.

Kauppaneuvos K., joka oli uhannut ostaa Severinin hevosen, sai hänen silmiinsä väkijoukossa ja tuli häntä asiasta puhuttelemaan.

Mutta Severin vastasi, niinkuin ennenkin, ettei hän ollut aikonunna sitä myydä.

"Mutta jos myytte", sanoi kauppaneuvos, "niin älkää sitä muille myykö. Minä maksan sen mitä muutkin tarjoavat."

Severin antoi vaaditun lupauksen.

Kilpa-ajo lähestyi loppuansa. Severin sai kuulla, ettei yhdenkään hevonen ollut juosnunna määrän matkaa niin pikaisesti kuin hänen ja että hänellä oli siis toivo ensimmäisestä palkinnosta.

Eikö niistä hevosista, jotka sittemmin vielä juoksivat, yksikään ollut sanottavasti etevä?

Useat herrat ja hevosmiehet tulivat nyt Severinin hevosta ostelemaan. Hän ei enää aivan jyrkästi kieltäynyt sitä myymästä. Kumminkin tahtoi hän kuulla, minkä arvon hinnasta antaisivat hänen hevosellensa.

Se on vasta näiden päiväin tapauksia, että Suomen hevosesta kilpa-ajoradalla maksetaan 6,000 markkaa.

Severin ei tiennyt vaatia niin suurta hintaa, ei puoltakaan siitä. Kuitenkin päätti hän pyytää niin paljon ettei hän luullut kenenkään sitä maksavan.

Hänelle tarjottiin puolentoista tuhatta, joka on korkeimpia hintoja hyvästä hevosesta. Mutta asia jäi pelkkiin tarjouksiin. Kuitenkin sai kauppaneuvos K. kuulla tarjoukset.

Kun kilpa-ajot olivat päättyneet, mentiin yhteisille päivällisille. Severin olisi mielellään jäänyt niistä pois. Mutta kun hän ei tietänyt, milloinka palkintotuomarit julistaisivat päätöksensä, päätti hän seurata heitä ja muita hevos-ystäviä.

Päivälliset olivat komeat, niinkuin semmoisissa juhlallisuuksissa ainakin. Se ei vaikuttanut mitään, että ravintoa oli yleensä vähän ja että vadit loistivat tyhjyydestä, ennenkuin ne vierasten päähän pääsivät. Saivat he edes toisista jollei toisista ruokalajeista.

Ja sillä välin pidettiin puheita ja juotiin maljoja. Jokainen maistoi sen verran kuin luuli varainsa kestävän.

Koska seurassa enimmästä päästä oli pelkkiä hevos-ystäviä, niin oli ymmärrettävä, että puheetkin koskivat heidän ammattiansa.

Ja jos niihin puheisin oli luottamista, niin olivat hevosystävät isänmaallisempia kuin muut. Sillä koska hevonen on jaloin luontokappaleista, niin olivat hevosten jalostuttajat jaloimpia kaikista.

Jota edemmäksi ehdittiin päivällisateriassa, sitä innostuneemmaksi tulivat puheet. Ja niitä jatkettiin vielä päivällisten jälkeenkin, sittenkuin palkintotuomarit olivat siirtyneet erilleen, tutkimaan, kutka päivän voitosta olisivat osallisiksi julistettavat.

Istuivatpa muutamat runojakin sepittämään päivän ja hevosten kunniaksi. Niitä runojansa he sitte lauselmoivat seuran ja iltapuolen iloksi.

Mitä Severiniin tulee, niin ei hän alusta maistellut paljon maljoja, sillä hän oli päättänyt olla varovainen. Mutta ajan mittaan tuli hänkin innostuneeksi. Puheita pitämään ei hän kuitenkaan rohjennut.

Vaan nyt tuli se juhlallinen hetki, jolloin palkinto-tuomarit astuivat ulos juttu-kamaristansa ja julistivat korkean tuomionsa, jonka mukaan Severin tuli saamaan ensimmäisen palkinnon.

Hän ajatteli nyt voitollisella mielellä Maria, joka ei ollut ollunna hyvillään hänen lähdöstänsä kotoa. Se muisto oli koko ajan painanut hänen mieltänsä ja tehnyt hänen olonsa kilpa-ajoissa ikäväksi.

Vaan nyt, kun hän tulisi voittajana kotiin ja lisäksi melkoisella raha-summalla, taipuisi epäilemätä Marinkin mieli kilpa-ajojen puolelle.

Saatuansa rahat ja niitä seuraavan voitto todistuksen, oli Severinin aikomus heti lähteä pois ja läpi yön ajaa kotiinsa. Mutta ne muut palkinnon voittajat kuiskasivat hänelle, ettei ollut soveliasta lähteä niin kiittämättöminä. Heidän oli muistaminen hevois-ystäviä ja toimimiehiä maljalla, jonka he yhteisesti tilaisivat.

Severin ei siis kehdannut olla kiittämätöin hänkään. Malja tilattiin, ja Severinin, joka ensimmäisen palkinnon oli saanut, tuli pitää puheenkin. Hän ei ollutkaan siinä kohden aivan taitamaton ja suoritti tehtävänsä jotenkin hyvin.

Mutta se malja oli hänelle vahingoksi, sillä hän unhotti aikomuksensa lähteä heti kotimatkalle.

Hän tuli vielä viivähtäneeksi ja solmisi tuttavuuksia ja ystävyyksiä. Niitä oli ehkä joukossa semmoisiakin, jotka aisa-puolina olivat hylätyt kilpa-ajoista, vaan joita ei täällä yleisissä ravintoloissa käynyt hylkääminen.

Tietämätänsä ja ymmärtämätänsä joutui Severin semmoisten pariin.

* * * * *

Severin heräsi korttierissaan. Se oli jotenkin varhain aamulla. Hän tunsi pistoksen sydämmessään. Jotain kauheata, hirmuista oli tapahtunut. Hän nousi istualleen vuoteellansa.

Pää tuntui raskaalta. Mutta se ei ollut mitään hänen mielensä raskauden suhteen.

"Mari, Mari!" huudahti hän tuskissaan.

Vaan Mari oli hänestä kaukana. Ja hän oli vielä kauempana Marista.

Hän koetti koota muistojansa. Kuinka oli hän unohtanut lähtemästä ajamaan kotiinsa läpi-yön, niinkuin hän oli päättänyt? Se oli se malja, joka oli juotu hevos-ystäväin kunniaksi.

Hän oli saanut uusia tuttavia, joiden nimeä hän ei kuitenkaan tiennyt ja joiden kanssa hän oli lähtenyt kulkemaan.

Hän hyppäsi vuoteeltansa ja juoksi koettamaan taskujansa. Revolveria ei ollut niissä. Mari oli saanut estetyksi hänen ottamasta revolveria mukaansa. Rosvoista hän pääsisi yhdellä ruoskan siimauksella heidän korviensa ympäri; samoin susista -- semmoisella hevosella. Koko susi-laumakaan ei sitä voittaisi juoksussa.

Severin muisti Marin silmäyksen sinä hetkenä. Se ei ollut iloinen, niinkuin tavallisesti. Pikemmin siinä oli koko joukon surua, miltei moittimista, kun Severin läksi kilpa-ajomatkalle.

Ja nyt!

Hän koetti uudestaan taskujansa ja sai käsiinsä voitto-todistuksen kilpa-ajoista ja rahakukkaron. Mutta se oli likimain tyhjä. Hän oli voittanut ja samassa kadottanut. Uudet ystävät olivat hänen viekotelleet peli-huoneesen, jossa hän hämärästi muisti nähneensä kaikenlaisia haamuja, herroja, puoliherroja ja pettureita.

Hän muisti myöskin himmeästi että siellä oli vielä maistettu jonkunmoista viiniä, joka hänen oli yhä enemmän hurmannut ja saattanut panemaan pelipöytään voittorahojansa. Alussa se oli tapahtunut pilan vuoksi, vaan sitte kiihossa. Hän oli toivonut saavansa rahat takaisin kahdenkertaisesti. Mutta ne olivat menneet.

Se ei häntä niin suuresti rasittanut kuin se häpiä että hän, Severin, joka oli ylöspäin pyrkivä mies, oli vaipunut alemmaksi.

Kuinka hän enää kehtaisi näkyä kunniallisten kuntalaisten keskuudessa, joka niin syvään oli langennut.

Mutta sanokaamme hänen kunniaksensa, ettei sekään hänen mieltänsä niin paljon painanut, kuin se todellisuus, että hän, vaikkei kukaan sitä tietäisikään, oli langennut. Itse lankeemus oli se, joka häntä vaivutti niin, ettei hän rohjennut silmiänsä nostaa yhä leviävää aamuruskoa kohden, joka akkunasta alkoi loistaa sisälle.

Aamurusko oli aina ennen ollut hänen ihastuksensa. Nyt se oli hänen mielestänsä kolkompi kuin synkemmät myrskypilvet. Ja nekin olisivat olleet liian kauniit. Ainoastaan maanjäristys tai mailman loppu olisi häntä tällä kertaa tydyttänyt. Ne olisivat kerrassaan haudanneet hänen ja hänen häpiänsä.

Se oli jumalaton ajatus. Mutta hän oli itse ollut niin jumalaton, ettei hän tietänyt edessänsä olevan muuta kuin perikadon. Ja hän olisi suonut sen tulevan jota pikemmin sitä parempi.

Mutta päivä valkeni valkenemistaan. Ja Severinin mieli synkeni synkenemistään. Vaan tätä kurjaa elämää oli kuitenkin jatkettava.

Severin oli hamasta lapsuudestaan kammonut kortteja. Usein oli hän nähnyt toisten poikain niitä pitelevän, mutta hän oli aina ylpeästi siirtynyt heidän paristansa.