Part 2

He päättivät mennä kotiin ja palata aamulla ennen auringon nousua verkkojansa kokemaan.

He soutivat rannalle. Siellä istui Sutki uskollisesti odottamassa, ja hänen jalkainsa edessä makasi mirre.

Näiden kahden kesken oli rauha tehty.

Ja rauha ja hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Ainoastaan lehtikertun laulua kuului viidasta ja ruisrääkän huutoa vainiolta.

Ennen auringon nousua oli Severin ja Mari taas rannalla ja veneessä.

Nyt oli kokeminen, miten lahnat olivat kesytetyt. Pian jouduttin paikalle.

Mari oli taaskin soutimilla. Mutta tällä kertaa oli huovattava, sillä venettä oli vietävä perää myöden, verkkojen nostamista varten. Mari oli hyvin taitava huopaamisessakin.

Severin tarttui puikkariin ja nostatti vähän verkkoa.

"Tämä painaa," lausui hän riemahtaen. Nyt ei ollut syytä olla niin äänetönnä kuin ehtoolla, verkkojen laskiessa.

"Ehkä painaa vettymisestä," sanoi Mari.

"Ei. Se nykäsee. Siellä on koko lahnaparvi verkossa.

"Mistäs sen tiedät?"

"Siitä kun yksi menee, menevät kaikki. He noudattavat kaiken-yhteisyyden aatetta."

Severin nousi seisoalleen. Verkko oli raskas, täynnä kaloja. Mutta ne eivät välkkyneet, niinkuin särjet, tai salakat. Ne olivat kaikki kapaloitiuna niinkuin Severin oli ehtoolla ennustanut.

Työ oli mitä raskaimpaa. Kolmen neljän, viiden naulan painavia lahnoja oli niin paljon kuin verkkoon oli mahtunut. Kappaleen eräästään oli Severinin pakko nostaa siitä veneesen.

Alituinen liikunto verkossa näytti, että saalis oli elävää, vaikka kapaloittua.

Aikaa kului tähän kokemiseen. Mutta ennen päivän nousua olivat verkot kuitenkin veneessä. Sitte soudettin joutuen rannalle.

"Mitäs tällä kalan paljoudella teemme?" kysyi Severin.

"Menet heti kaupunkiin myymään," vastasi Mari. "Maanviljeliän tulee muuttaa rahoiksi kaikki mitä hän taloudestansa irti saa."

"Se on minunkin ajatukseni. -- Vilja ei yksin tuota korkoja ja velan kuoletusta."

Severin juoksi taloon hakemaan väkeä avuksi verkkoja tyhjentämään.

Siinä olikin suuri työ, saalis kun oli runsas ja työ joutuen tehtävä.

Severin valjasti hevosen ja läksi kaupunkiin, korvollinen kaloja rattailla.

Tori-aika oli jo ohitse, kun hän sinne saapui. Mutta hän seisahti kuitenkin tyhjälle torille, päättäen lähteä kulkemaan talosta taloon tavaransa kaupalle, jollei muu auttaisi.

Mutta pian saapui hyvälle tavaralle ostajia, ensiksi kaikista taloista torin varrella ja sitten etäämmällä olevista. Sillä sanoma levisi pian. Eikä aikaakan niin pohja näkyi Severinin korvossa, ja hän oli ansainnut melkoisen rahasumman.

Osa saaliista oli kuitenkin jätetty kotitarpeeksi.

Ja emäntä palkkatyttöinensä ryhtyi ahkeraan työhön niitä perkaamaan ja suolaamaan.

Heidän sitä tehdessään saapui Siuron isäntä ja emäntä taloon.

"Kas niin, kiltti väki, varhain liikkeellä, näemmä," huudahti ukko jo kaukaa.

"Tervetultua, appi ja anoppi taloon," vastasi miniä iloisesti ja meni vieraita vastaan ottamaan.

Sittenkuin tavalliset pysähdys-toimet olivat tehdyt ja hevonen riisuttu ja saatu talliin, tahtoi Mari viedä vieraansa sisälle. Mutta Siuron isäntä lausui:

"Olisinpa utelias tietämään, mitä te täällä askaroitsette."

Ja hän johti askeleensa toiselle puolen pihaa, jossa palkka-tytöt kalveessa perkasivat kaloja.

"Mitä katalan kaikkea minä näen," huudahti ukko, "mistä mailmasta tuommoisen kala-parven olette tavanneet?"

"Omasta lahdesta viime yönä," vastasi Mari. "Niitä oli kahta vertaa enämpi. Mutta Severin lennätti toisen osan kaupunkiin."

"Minä en ole vielä eläissäni noinkaan suurta saalista nähnyt saati kahta sen vertaa. Kuka sen jaksoi nostaa vedestäkään?"

"Severin nosti ja minä soudin."

"No toden totta, se olikin sinun onnellasi," riemasi appi.

"Mutta kuinka tiesitte niitä mennä lahdesta pyytämään, vai onko teillä aina pyydykset ulkona?"

"Severin ja minä läksimme eilen iltasella rantaan, huviksemme vain, sittenkuin töistä oli päästy. Siellä luuli Severin näkevänsä jotain liikuntoa lahdessa. Hän päätti aivan oikein, että se oli lahna-parvi. Me verkot veneesen ja laskemaan ne lahden suulle. Ennen päivän nousua me taas mentiin kokemaan ja saalista tuomaan."

"Kas se onni oli," sanoi tähän kummastellen Siuron emäntä.

"Vaan nyt minulla on kaksi kiirutta, joka harvoin tapahtuu," muisti Mari. "Lehmät odottavat lypsäjäänsä karja-pihassa. Ja tämä työ on kai katkaistava."

Marilla oli totuus. Lehmät alkoivat mylviä levottomana tästä tavattomasta odotuksesta.

Hän siis kiiruhti niiden hoidolle palkkatyttöjen kanssa, mutta lähetti yhden heistä vieraille kahvia keittämään.

Siuron isäntä ja emäntä tulivat myöskin karja-pihaan, katsomaan kuinka menestyneitä Marin elukat olivat. Ja heidän täytyi myöntää, että ne olivat hyvässä ruokossa.

"Teillä mahtanee olla aimo syöttömaat," sanoi Marin anoppi, "koska luontokappaleet noin kiiltävät."

"Meillä on sekä kelpo hakamaat että kylvöheinälohkoja semmoisia, jotka pian tulevat rikottaviksi uudelle kylvölle."

"Teidän kävisi pitää ehkä enemmänkin karjaa."

"Epäilemätä tulemme pitämäänkin, kumminkin suvella sillä laitumet menisivät muuten hukkaan. Kuinka heinän sato onnistuu, sen mukaan kai jo lisäämme karjaa talveksi."

"Sehän näyttää lupaavalta."

"Olisimme jo hankkineet jonkun naudan lisäksi. Mutta minun teki mieleni koota kokemusta tänä suvena. Jos laidunta rasittaa aivan suuri karjakin, niin lehmät ehtyvät. Nyt ne antavat runsaan maidon."

Mari oli tätä puhuessansa lypsänyt ahkerasti kello-kaula lehmää. Hän nousi nyt ja näytti kuinka paljo se oli herunut yökaudessa.

"Kas vaan," ihmetteli hänen anoppinsa. "Siinä on todistus hyvästä laitumesta."

"Ja ehkä todistus siitäkin, ettei laidunta saa liiaksi rasittaa," sanoi hänen nuori miniänsä. "Minä lypsän mieluummin paljon yhdestä lehmästä kuin vähän kahdesta."

"Te tulitte liian varhain, hyvä appi ja anoppi," jatkoi Mari, "niin tervetulleita kuin olettekin. Talon emännällä on näin aamuulla niin monta askaretta, ettei hän kerkiä tavalliseen kohteliaisuuteen."

"Sen vuoksi me tulimmekin näin aikasin," vastasi tähän anoppi. "Me tahdoimme nähdä sinua askareissasi, emmekä pyydä sinulta enempää kohteliaisuutta, kuin että saamme nähdä sinun niissä."

"Paljon on toimia, joita emännän täytyy uskoa palkollisille," jatkoi Mari. "Mutta maitokamariani en minä usko kellekään."

"Se on oikein," myönsi anoppi; "mutta niitä tulee joskus aikoja, jolloin et aina itse pääse askareihin -- tulet joskus sairaaksi taikka olet matkalla. Sillä ethän aivo alituisesti pysyä kotosella, Mari?"

"No, tietysti en, vaikkenma tähän saakka vielä ole käynyt kotoa poissa muualla kuin kirkossa."

He menivät nyt Marin maitokamariin. Siuron ukko seurasi, mitään puhumata. Hän jätti ne seikat emäntäin keskusteltavaksi, ikäänkuin ei ne olisi kuuluneet hänen käsitysalaansa.

Maitokamari oli siisti, puhdas ja raitis, niinkuin sen jo eilis-illalla näimme, ja veti hyvinkin vertoja Siuron emännän maitokamarille.

Mari avasi akkunat ja sovitti taas verhot päivää vasten.

"Tämä keino ei ole oikein hyvä," sanoi Mari. "Ilmatorvet seinissä ovat ajanmukaisemmat. Severin lupasi tuoda semmoiset kaupungista."

"Ne lienevät todellakin mukavammat," sanoi Siuron emäntä. "Niitä käy pitäminen auki yöt ja päivät. Eikä niistä pääse sisälle pikku-varkaatkaan, ei edes talitintit, kun ne sulkee rautaverkolla, joka päästää ilman kulkemaan."

Heidän näitä haastellessaan, täytti Mari tyttöjen avulla tyhjät ja puhtaat kehlot aamumaidolla.

Sittekuin tytöt olivat menneet, jatkoi Mari.

"Ja mitä siihen tulee, että minä vain itse tahtoisin askareeni toimittaa, niin olisi se aivan mahdotonta. Sillä ainahan estettä sattuu. Tytöt, jotka minun kanssani askaroitsevat, näkevät kuinka minä ne teen ja oppivat tekemään samalla tavoin. Ja minä aivon sovittaa niin, että kun minulle joskus este tulee, joku heistä on luotettava minun työni toimittamaan."

"Aivan oikein," myönsi anoppi.

"Ja taas, kun ei minulla ole estettä, ryhdyn minä itse toimiin ja korjaan, mitä on korjattavaa."

Näitä kaikkia puheltaessa oli aamuaskareet toimitettu, karja hoidettu, porsaat ruokitut ja vasikat viety hakaan.

Nyt vasta luuli emäntä hänellänsä olevan aikaa vieraitansa kestitsemään.

Kahvi oli valmis. Mutta koska vieraat olivat jo varhain olleet ylhäällä ja taloon kerinneet eikä Mari itsekään ollut einettä vielä tänäpänä maistanut, toi hän pöytään voita ja juustoa ja aamu-maitoa.

Muuta ei talossa vielä ollutkaan omasta kohden, ei edes leipää. Sillä uusi isäntä-väki oli vasta keväällä muuttanut taloon eikä vielä mitään saanunna korjata muuta kuin karjan antia ja mitä järvestä oli saatu. Edellinen oli runsasta, niinkuin itse Siuron emäntäkin oli sitä kiittänyt. Ja jälkimmäinen oli vielä runsaampaa, niinkuin viime yöllisestä saaliista olemme nähneet.

Vasta syksyllä oli toivo saada koota varsinaiset tuotteet sekä maasta, että eläinkunnasta. Ja olemme nähneet että alku oli hyvä jälkimmäisessä.

Tänäpänä, kun appi ja anoppi olivat, niin sanoakseni talon katsojaisilla, saamme ehkä nähdä, mitä edellisestä on toivottavaa.

Palajamme kahvi pöytään. Että siinä oli leipääkin, oli ymmärrettävä. Mutta jyvät olivat ostettavat, kunnes ensimmäiseen riiheen päästäisiin.

Ihka-valkoinen liina oli levitetty pöydälle. Kupit ja lautaset ja veitset kiilsivät kirkkaudesta ja itse kahvipannukin.

Se kuului Marin ominaisuuksiin että kaikki mitä hän piteli, oli puhtaudesta hohtavaa.

Itse nuoren emännän pukukin eli kirkas ja siisti.

Näyttipä ikäänkuin ei häneen tarttuisikaan mikään sovaistus töistään ja toimistaan.

Mari ja hänen vieraansa aterioitsivat pöydän herkuista ja joivat kahvia päälle.

"No miltä tuntuu, Mari, jalka oman pöydän alla?" kysyi appi.

"Aina se on arveluttavaa, näin alusta kumminkin," vastasi Mari; "eipä tiedä kukaan, kuinka lopussa käy."

"Onhan meillä jokaisella taivaallinen Isä, johon saamme luottaa," muistutti anoppi.

"Häneen minäkin turvaan," sanoi Mari, "ja mieleni pysyy siis levollisena."

"Näyttäähän tässä talossa kaikki lupaavalta," lausui Siuron isäntä, "vaikken ole vielä nähnyt teidän vainioitanne ja vuoroviljelystänne."

"Pahaksi onneksi on Severin poissa. Mutta kyllä minäkin ne tunnen ja osaan teille näyttää. Vaan ehkei anoppi jaksa kävellä?"

"Jaksan kyllä, kun hiljaa käydään," sanoi anoppi.

Aamu aterian päätettyä läksivät kävelemään, sittekuin Mari oli antanut palkollisillensa tarpeellisia määräyksiä.

Niinkuin olemme mainineet, oli Tuominiemen maat pantu vuoroviljelykseen.

Niitä lohkoja käytiin nyt siis tarkastamaan. Suvi viljat ottivat niissä enimmän tilan, Ruista kasvoi ainoastaan kahdessa lohossa. Sitä oli siis apen mielestä vähän, vaikka laiho oli jotenkin hyvää.

"Eihän tuosta tule niinkään paljon, että puustellin arenti saadaan maksetuksi," sanoi Siuron isäntä.

"Ei meidän olekaan pakko maksaa koko arentia rukiissa," vastasi Mari. "Me saamme suorittaa muissakin viljoissa. Ja kauraa on paljon kylvettynä."

"Onko muuta kuin vuoroviljelyksen lohkomaat."

"On suuri korpi, johon edellinen haltia oli aikonut kylvää ruista, vaan ei jaksanut. Severin kylvi sen keväällä kauralla, ja siinä on aimo oras."

"No se nyt on jotakin."

"Ja yhtä suuri korpimaa on valmiina ruiskylvölle. Se poltettiin suurimmaksi osaksi eilen."

* * * * *

Jätimme miniän appensa ja anoppinsa kanssa vuoroviljelyksiä tutkimaan.

Tietysti he ilman meidän johdatustamme löysivät tiensä sieltä takasin taloon.

Sillä luottamuksella astumme ajassa pitkän askeleen eteenpäin.

Nyt on ihan toisenlainen vuoden aika kuin mitä edellisissä kohtauksissa olemme kuvailleet. Lunta on maassa ja järvi on jäässä. Paitsi sitä on järvellä oiva reki-keli.

Joulu on vietetty ja Loppiainen. Ja mikä vielä parempi on, verot ovat maksetut kruunun makasiiniin. Ja hinkaloisss on vielä jäljellä jyviä -- liikeneepä ehkä myytäväksikin.

Sillä Tuominiemi sai hyvän vuoden tulon. Ja korpi tuli kelpo kylvöön syksyllä -- ja vahvaan oraasenkin, samoin vuoroviljelyksen lohkomaat.

Nuori emäntä järjesti villa-kehruuta. Suveksi oli taas kangastuolit pantavat käymään. Sillä tähän taloon ei ostettu aivinaista eikä sarkaa. Sitä kudottiin kotona.

Nämät työt olivat palkka tyttöjen tehtävät, askareitten välillä. Emäntä ei itse niihin kerinnyt, hän ainoastaan järjesti ja sovitti työt.

Talossa oli paljon neulottavaakin. Ja Mari oli saanut Severiniltä jouluksi neulomuskoneen. Sitä hän nyt halusta pyöritti, tehden vaatteita itsellensä ja Severinille niistä aivinaisista ja villa kankaista, joita edellisenä suvena oli kudottu.

Sillä siitä ajasta keväällä, kun karja päästetään laitumelle, aina heinä- ja elon-aikaan saakka, on naisväki joutilaana kutomaan kangasta.

Ja sitä työtä tehdäänkin vielä monessa kohden Hämeessä.

Tosin houkuttelevat hyvät pellavan hinnat monenkin myymään varastonsa liian niukalle. Mutta harva ostanee kuitenkaan valmista kangasta tehtaista, vaikka sitä halvallakin saadaan. Useimmat kutonevat yhä vieläkin kangastarpeensa kotona.

Ainoastaan kirkkovaatteisin ostetaan tehtaitten ja ulkomaiden teoksia.

Ja se on ylellisyyttä, jota ei kukaan kadehtine niiltä, joilla ylellisyyteen varoja on.

Mutta yhteinen kansa maalla käy vielä kotokutomissa vaatteissa kirkossakin. Ja toivottava olisi, että he edelleenkin pysyisivät siinä tavassa.

Mari oli leikannut paksusta aivinaispakasta tusinan paitoja Severinille. Niitä hän nyt alkoi neuloa uudella koneellansa.

Hän tarttui työhön miltei tulisesti. Hänen muotonsa kuvasti -- ensi kerran -- jotain huolellista, levotonta. Hän ei ollut tytyväinen.

Severin oli lähtenyt ajamaan jäälle, samalla oriilla, jonka seurassa hänen ensikerran tapasimme. Se oli hyvä juoksia, ja hän tahtoi opettaa sitä vielä paremmaksi. Hän oli päättänyt lähteä kaupunkiin kilpa-ajolle. Ja sentähden hän sitä harjoitti joka päivä.

Se tietysti on paras keino, jos palkintoa voittaa mieli. Ja palkintoa Severin toivoi, osittain rahain osittain kunnian vuoksi.

Sillä sanomalehdissä mainitaan niiden nimet, jotka voittavat, eikä ainoastaan heidän, vaan hevosenkin nimi, muoto, ikä, koko j.n.e., jotka tietysti aina on jotain viehettävää.

Mari oli Severinin kanssa ollut useat kerrat ajelemassa. Mari istui silloin aina "kappi-reessä" ja Severin oli takana.

Mutta kun tuli kysymys kilpa-ajoista, niin ei Mari enää tahtonut olla muassa. Silla kahden hengen painoa ei kelpo juoksia sietänyt Marin mielestä.

Severin oli kyllä kehoittanut häntä nytkin tulemaan. Sillä sitä paremmin Orkko sitten kiitäisi radalla, kun Severin yksin olisi reessä. Vaan Mari oli hiljaisesti ilmoittanut mielipiteensä, ettei hän puolestansa hyväksynyt noita Severin kilpa-ajo tuumia.

Silloin oli Severin, tapansa mukaan, siepannut Marin syliinsä ja tanssinut hänen kanssaan pitkin laattiaa. Mutta hän oli kuitenkin, huolimata Marin mielipiteistä, mennyt ajamaan.

Se ei ollut vielä pilvi, mutta se uhkasi tulla ensimmäiseksi pilveksi heidän avioliittonsa taivaalla.

Se oli se, joka nyt huoletti Maria siinä kun hän istui neulomakoneen ääressä.

Severin oli hyvä ja rakastavainen aviomies. Ja Mari piti hänestä ehkä hellemmin kuin ennen.

Mutta heillä oli talous perustettava ja velka maksettava, eikä Marin päähän mahtunut se ajatus että kilpa-ajovoitoilla velkoja maksettaisiin.

Hän ei kuitenkaan hennonut siitä laveammin puhua Severinin kanssa. Sillä hän olisi suonut miehellensä kaikkia mahdollisia huvituksia, koska Severin, paitsi muuta, oli kaikin tavoin kelpo talon mies.

Mutta hän kamoksui kilpa-ajoja. Niissä oli hänen mielestänsä jotain rajua uhkapelin muotoista, jota hän ei itsekään saanut ajatuksissaan oikein selville.

Kaikessa tapauksessa olivat kilpa-ajot hänen mielestänsä ainoastaan rikasten ja joutilaitten työtä, eikä vasta-alkavien, joilla maatilansa oli ainoastaan arennilla.

Pyörittäessänsä neulomakonetta ei Mari kuullut että joku tuli porstuaan.

Ovi aukeni ja sisään astui vanha tuttavamme unilukkari.

"Hyvää päivää, nuori emäntä," tervehti vieras, "niin ahkera ja uskollinen."

Marin kasvot kävivät iloisiksi. Hän nousi työltään ja otti vieraan vastaan ystävällisesti.

Sillä unilukkari oli kaikkien nuorten pitäjäläisten tuttu heidän lapsuudestansa ja kunnioitettu vieras, mihin taloon hän vain meni.

"Niin yksin ja niin uuttera," lausui unilukkari. "Missä Severin on?"

"Hän on ajelemassa."

"Ajelemassa? Yksinkö; ettekö käy molemmin ajelemassa?"

Kysymys oli arka, mutta unilukkari oli suoraluontoinen mies, joka heti sanoi mitä hän ajatteli, milloin hän ajatuksensa lausui.

Hänestä oli kummaa, että nuori aviomies oli yksin lähtenyt huvia ajelemaan ja jättänyt nuoren vaimonsa kotiin.

Mutta Mari riensi selittämään asian oikean laidan.

"Severin vaatei kyllä minua kanssansa tälläkin kertaa," sanoi hän, "niinkuin minä aina ennenkin olen ollut hänen kanssansa ajelemassa; mutta minä ajattelin, että koska Severin opettaa hevostansa kilpa-juoksuun, niin on kaksi henkeä reessä liikaa."

"Aikooko Severin mennä kilpa-ajoihin?"

"Onhan hänellä niitä tuumia ollut."

"Vaan ethän sinä häntä niihin tuumiin kehoita Mari?"

Taas huomasi unilukkari, että hän liian läheltä oli tarttunut toisten asioihin, jotka oikeutta myöden eivät häneen koskeneet. Mutta sana oli sanottu.

Ja se kajosi hiukan kipeästi Marin mieleen, koska Mari salaisesti oli siitä ajatuksesta, ettei Severinin paikka ollut kilpa-ajoradalla.

"Minä en ole häntä juuri kieltänyt enkä käskenyt," vastasi hän lyhyesti.

"Vaan sinun pitäisi kieltämän, luulenma." sanoi unilukkari.

"Pitäisikö hänen minua tottelemankin. Eikö miehellä saa olla omaa tahtoansa?"

"Hänen pitää aina totteleman järjellistä neuvoa."

"Vaan enhän minä tiedä olisiko se neuvo niin järjellinen," sanoi Mari. "Kaikki ihmisethän nyt puuhaavat kilpa-ajoissa, yksin naisetkin."

"Olkoonpa niiksi, vaan minä puolestani en pidä kilpa-ajoja semmoisesta arvosta."

"Kuinka niin?" kysyi Mari, vaikka hän, niinkuin jo sanoimme, oli salaisesti samasta mielestä kuin unilukkarikin.

"Ensiksi kuluu niihin paljon aikaa," sanoi unilukkari, "niin että ainoastaan joutilaitten käy niihin ryhtyminen. Ja heille se huvi olkoon myönnetty, koska ei heiltä muutakaan hyödyllistä saa odottaa."

"Ja toiseksi?" tutkasi Mari.

"Toiseksi on kilpa-ajoissa viisi, kuusikymmentä ajajaa, joista toiset puolet jo tavallisesti hylätään ensi koetuksessa, niin etteivät pääse kilpailemaankan. He ovat siis tehneet hukka-matkan. Eikä ainoastaan sen, vaan paljon hukkatyötä, harjoitellessaan semmoisia konia, jotka eivät kilpa-juoksuun kelpaa."

"Entäs ne toista kolmekymmentä, eihän nekään kaikki palkinnoita voita, vaikka he kilpailemaan pääsevätkin?"

"Ei, niin. Ei niistä voita muut kuin viisi, kuusi, korkeintain kymmenen. He kulkevat sitte kilpa-ajoista kilpa-ajoihin ja voittavat. Ne kaksikymmentä ovat tehneet hukkatyön, niinkuin nuo kolmekymmentä edellistäkin. Ja heille olisi parempi ollut, kun olisivat pysyneet kotona."

"Ehkä teillä on vielä muitakin moitteen syitä kilpa-ajojen suhteen?" kysyi Mari.

"On vielä kumminkin yksi ja se on minun mielestäni kaikkein tärkein," sanoi unilukkari. "Nuot ensiksi mainitut kolmekymmentä ovat epäilemätä kaikki koettaneet väkisin herättää juhdissansa juoksia-kykyä. Se synnyttää kaikkein ilkeintä hevosen rääkkäystä."

"Siinä minä puolustan Severiniä," lausui tähän Mari, "ettei hän rääkkäämällä pakoita hevostansa juoksiaksi. Se osaa mennä niin paljon kuin se tahtoo ilman lyömätä. Ja senkin minä itse olen nähnyt kello kädessäni, että se toisena päivänä on juossut nopeammin kuin edellisenä. Se tulee kai harjoittamisesta."

"Nytpä kuulen, että sinä, Mari, itse olet kiivas kilvan-ajaja."

"En aivan niin kuin ehkä puheestani luulette. Minusta on hauskaa kun hevonen halusta juoksee ja hyvin juoksee. Mutta nuot kilpa-ajo juhlat eivät minua sen vuoksi huvita. Ja myönnän mahdolliseksi senkin, että moni rääkkää hevostansa, saadaksensa siitä juoksian."

"Ja minä puolestani myönnän, että niitä on järjellisiä hevosmiehiäkin, jotka taidolla osaavat opettaa hyvän hevosen juoksemaan. Ja semmoinen, kuulemma on sinun Severisi," sanoi unilukkari naurahtaen.

"Uskottehan minun puheeni?"

^Myönsinhän minä sen. Vaan en minä tänne tullut oikeastaan puhumaan hevosmiehistä ja kilpa-ajoista. Minulla oli muuta asiaa."

"Olkaa nyt meillä päivällisillä. Severin tulee kohta kotiin, arvaten, niin saamme sitte keskustella teidän asiastanne."

"Niin minun asiani koskeekin teitä molempia."

Samassa kuului kulkusten kilinää. Mari vilkasi ulos akkunasta.

"Tuossa Severin nyt tulee. Katsokaapas kuinka uljas hevonen hänellä on."

"On kyllä," myönsi unilukkari.

"Eikä ensinkään rasitettu."

"Eipä tuo siltä näytä."

Severin katsahti ylös reestänsä ja näki Marin akkunassa. Hän nosti lakkiansa ja kumarsi uljaasti. Hän tervehti myöskin unilukkaria, jonka hän näki akkunassa ja tunsi.

"Nyt on kai Orkko juossut monta virstaa nopeammin entistä," sanoi unilukkari, "koska Severin näyttää niin mieltyneeltä."

"Surullinen ei kuin juuri koskaan ole," lausui tähän Mari. "Mutta arvattavasti onkin hevonen kuljettanut yhtä henkeä paremmin kuin kahta."

Hyvät aikoja kesti vielä, ennenkuin Severin kerkisi sisälle. Sillä hän oli tarkka hevosmies ja hoiti ja kuivaili virkkuansa huolellisesti, ennenkuin hän sen peitti ja lähti tallista.

Severin tuli sisälle iloisen näköisenä.

Hän tervehti vierasta ja sanoi sitte vaimollensa:

"Kas niin Mari. Sinulla oli totuus. Orkko voitti radalla puolen minutia, kun ei sillä ollut reessä muuta kuin yksi henki."

"Kyliähän minä sen arvasin."

"Mutta eikös kahden olisi hauskempi ajaa?" kysyi tähän unilukkari. "Mitä hyvää siitä on, jos hevonen hyvin juoksee, kun ei siitä muille ole huvia kuin ajajalle."

"Kun hevosta opetetaan voittajaksi, niin ei se ole huvin ajoa," lausui lyhyesti Severin. Hän tahtoi sillä ikäänkuin katkaista kaikki ne väitteet kilpa-ajoja vastaan, joilla hän tiesi unilukkarin olevan varustettuna.

Unilukkari ymmärsi myöskin, ettei tässä kinaaminen mitään hyödyttäisi. Sentähden hänkin jätti laveammat puheet siitä asiasta.

Mari ilmoitti, että päivällinen oli pöydässä ja he kävivät kaikin kolmen aterialle.

Unilukkari aikoi nyt tuoda esille asiansa, mutta kun hän havaitsi, että hän jo muutenkin oli koskenut arkoja paikkoja, päätti hän vielä viipyä.

Puhe kääntyi siis tavallisiin ja jokapäiväisiin asioihin. Haasteltiin kelistä, ilmasta, tavarain hinnoista kaupungissa j.n.e.

Mutta Severin, jonka mieli yhä liikkui hevosessaan ei malttanut olla siitä puhumata ja sen juoksua kehumata.

"Saanko luvan kysyä," lausui nyt sen johdosta unilukkari, "paljonko vaatisit virkustasi, jos sen myisit -- vaikka en minä sitä osta," lisäsi hän varovasti.

"En todellakaan tiedä," vastasi Severin. "En ole koskaan ajatellut sitä myydäkseni, kun olen sen kotoa saanut, ikäänkuin perintönä."

^Mutta ajatellaanpas, että se olisi sinulle taloutesi haitaksi taikka suoraan vahingoksi, etkös sittenkään luulisi olevan sinulla oikeutta myydä?"

"Minun täytyisi kuitenkin siinä tapauksessa kysyä lupaa isältäni. Sillä häneltä minä sen sain varsana. Ja hän sen kasvatti minulle täysi-hevoseksi, kun minä olin kotoa poissa."

"Siinä tietysti ajattelet aivan oikein. Mutta jos kysyisit ja saisit luvan, paljonko vaatisit?"

"Minun olisi ehkä ensin kuuleminen, mitä suuret hevosmiehet semmoisesta luontokappaleesta tarjoavat. Vaan tässä pyydän kysyä, millä tavoin te ajattelette, että se hevonen saattaisi tulla minun taloudelleni haitaksi taikka vahingoksi."

"Se on helppo sanoa minun kannaltani. Sen hoito ja ruokko maksaa tietysti enemmän kuin kahden hyvän lypsylehmän, ja hyöty on vähempi."

"Mutta jos minä voitan sillä esim. ensimmäisen palkinnon kilpa-ajoissa, niin minä niillä rahoilla sekä ostan että ruokin kaksi lypsy lehmää."

"Onnen kauppa on -- onnen kauppaa," sanoi unilukkari -- eikä hän sen enempä huolinut siitä asiasta pakinoida, koska hän jo oli selittänyt mielipiteensä Marille.

Severin ei kuitenkaan menettänyt näistä unilukkarin vastaväitteistä sitä hyvää mielen tuulta, minkä hän äskeisessä ajossa oli saavuttanut.

"Joka ei onnea tavoita, se ei onnea voita," oli vain hänen yhtä lyhyt vastauksensa.

Mari ei sekaantunut tähän keskusteluun.

Hänessä oli salainen tunne, joka vakuutti hänelle, että unilukkarissa oli totuus.