Part 5

"Mikä siitäkin lopuksi tulee?" lausui Siuron emäntä. "Tietysti ei asia siihen jää, vaan nousee siitä vielä käräjän käynnit ja muut."

"Luultavasti", arveli Severikin, "vaan nyt minä sanon teille hyvää yötä, äiti ja Mari, sillä aika on jo lopettaa tämä pitkä päivä."

"Hyvää yötä, vaan sanos, Severin, etkös nähnyt Ivaria siellä kylässä?" kysyi Mari.

"En nähnyt; mutta jos minä Ivarin oikein tunnen, niin ei hän kylään eksy. Luultavasti on hän jo täällä etsinyt leposiansa."

"Kylläpä minäkin niin luulen," sanoi Mari, "hyvää yötä."

Severin läksi ulos. Hän päätti vielä hakea selville Ivarinkin, ennenkuin hän itse menisi maata. Hän kävi siis väen tupaan, joka oli aivan pimeä. Mutta Severillä oli tikkuja taskussaan, joilla hän veti valkean, vaan ei hän löytänyt kynttilää eikä päreitä. Tikku sammui pian, eikä hän sillä kauvas nähnyt. Hän otti uusia tikkuja usiampia ja sytytti niillä valkean loisteen.

Nyt hän näki Ivarin pitkänään penkillä, katsellen avonaisilla silmillä tuvan lakea kohden.

"Sinuahan minä juuri etsin, mies", huudahti Severin, "jos luulet olevasikin tähtien tutkia, niin et niitä katon läpitse näe."

"Hm."

"Niin, hm, tule ehtoolliselle ja maata."

"Minua ei maita."

"Mikä ei maita, ruokako vai uni?"

"Ei kumpikaan."

"Oletko tanssinut itsesi niin perin väsyksiin?"

"En ole tanssinut ensinkään."

"No mitäs siellä teit?"

"En mitään."

Se oli vähän.

"Näitkös tulipaloa?"

"Näinpä niinkin."

"Ja kuulitko, ketä he siitä syyttivät?"

"Kuulin senkin."

"Se on ikävä juttu. Se tyttö ei enää tän erän perästä saa tanssia moneen aikaan."

"Parempi olisi ollut, ettei hän nytkään eikä koskaan olisi tanssinut."

"Parempi kyllä. Mutta mitä sen nuoruuden ja hurjuuden tekee. Liisa ei olisi ollut Liisa, jollei hän olisi tanssinut."

"Hm."

Nyt alkoi tuvan varsinaisia asujamia saapua. Hekin olivat olleet kylässä, näkemässä ja kuulemassa, mitä siellä oli tapahtunut. Ja heillä oli yhtä ja toista vielä lisäämistä tuohon Liisan juttuun.

Mutta Severin vaatei Ivaria pois yölevolle. Ja tämä, joka muuten ehkä vielä olisi oikoillut, oli nyt hyvinkin nopea lähtemään pois tuvasta, ikään kuin ei hän olisi tahtonut kuulla, mitä väki Liisasta puhui.

Kun Mari ja emäntä olivat saaneet kuulla, että Ivar oli löytyvissä, menivät he levolle. Ja jälkimmäinen nukkui pian. Sillä ei mikään häirinnyt hänen mieltänsä. Kaikki, mitä oli ollut toimitettavaa, oli toimitettu. Ja huomiset surut saisivat jäädä huomiseksi.

Ei niin Mari. Hänen mieltänsä oli monet seikat olleet häiritsemässä. Päivän vaihtelevat kuvat tulivat uudestansa hänen eteensä. Ja hänen ajatuksensa seisahtuivat siihen, mitä he viimeksi olivat puhuneet Severin kanssa rannalla. Se ei ollut sitä laatua, että se tuottaisi rauhaa sydämeen ja levollisuutta mieleen.

Severin oli puhunut hänelle sanoja, jotka olisivat saattaneet hänessä herättää suurinta riemua. Sillä mikä tyttö ei mielellään kuule uljaan nuorukaisen puhuvan hänelle rakkaudesta. Ja minkä tytön sydän ei itse syttyisi rakkauteen semmoista nuorukaista kohtaan.

Mutta Marista olisi ollut parempi, ettei Severin olisi ensinkään puhunut siitä asiasta. Sillä mitä se nyt autti. Heistä ei kumminkaan tässä mailmassa saattaisi tulla pariskuntaa, niin yhteen luodut kun he olivatkin luonteensa puolesta.

Ja Severin oli itse sen sanonut. Se sotei niitä tapoja vastaan, jotka etseivät yhtäläisyyttä tavarainkin puolesta.

Severin isä oli tunnettu kovaluontoiseksi mieheksi. Hän ei milloinkaan sallisi siitä puhuttavankaan, saati siihen suostuisi.

Liiallista uhkamielisyyttä ja itseensä luottamista oli siis Marin mielestä, kun Severin oli sitä ruvennut ajattelemaankin.

Ja vielä vähemmin olisi hänen siitä pitänyt puhuman.

Sillä nyt täytyi Marin elää lopun ikäänsä siinä tiedossa, että Severin häntä rakasti eikä kuitenkaan häntä saisi. Sen hän oli jo sanonutkin.

Näitä nyt Mari ajatteli vuoteellansa. Ja ne olivat kylläkin surettavia ajatuksia. Mutta ne olivat toiselta puolen myöskin suloisia. Eikä paljon puuttunut ettei ne uudet tunteet, jotka Severin sanoista olivat tunkeneet tytön mieleen, poistaneet kaikkea sitä katkeruutta, minkä itse asian mahdottomuus tuotti.

Nuoruus ei lakkaa toivomasta, vaikka seikat kylläkin epätoivoisilta näyttävät. Ja kaikessa tapauksessa, ei mikään voisi estää Maria rakastamasta Severiniä, vaikkeivät toinen toistansa saisikaan.

Hän tahtoi kätkeä nuorukaisen kuvan sydämeensä ja säilyttää sitä siellä, käyköön kuinka hyvänsä.

Nämät surun suloiset ajatukset tuottivat kyyneleet hänen silmiinsä, ja niissä ajatuksissa hän viimein nukkui.

Muuten ei Marin ja Severin tuttavuus ollut vasta tämän päivän synnyttämä. Sitä oli kestänyt lapsuudesta. Mutta vaikka Mari piti itsensä kaikissa muissa suhteissa Severinin vertaisena, niin oli kuitenkin tuo yksi puute heitä jo alussa eroittamassa -- hänen mielestänsä. Hän ei siis koskaan tullut ajatelleeksikaan, että Severin joskus tekisi hänelle semmoisen tunnustuksen kuin hän tänäpänä oli lausunut.

Siitäpä se, niin sanoaksemme, eriskummallinen rohkeus, millä Mari viihtyi Severin seurassa. Hänellä ei mielestänsä ollut syytä suotta ujostella, koska Severin käytös, puhe ja luonne häntä mielyttivät. Heidän keskuutensa oli -- Marin puolelta katsoen -- niinkuin veljen ja sisaren. Ja se seikka, että Severin äiti piti Maria rakkaana, antoi tälle kanssakäymiselle tukea.

Mutta siitä tuli myöskin, että Mari oli niin heti valmis antamaan kieltävän vastauksen Severinin tunnustukseen. Joku toinen hänen siassansa ehkei olisi ollut yhtä hyvässä mielen varustuksessa.

Severin ja Ivar -- kun jälkimmäinen oli tointunut tähti tutkinnostaan -- menivät talliin. Severin tahtoi hoitaa orittansa, joka hänelle oli kasvatettu kotivarsasta ja jolla hän aamulla oli ratsastanut Puolamäelle.

Mutta siellä oli ennen heitä käynyt joku, varustamassa hevosta kaikella, mitä se yöksi tarvitsi. Kuitenkin Virkku hörähti vielä, kun he lyhdyllä tulivat.

Se makasi pitkänään yöpahnoillansa eikä näkynyt kaipaavan mitään. Severin kulki sen ympäri, tarkastellen, ja taputteli sen kaulaa ja lautasia. Virkun silmät ainoastaan välkkyivät lyhdyn valossa. Se osoitti sillä kiitollisuuttansa.

Sitte miehetkin menivät yösialleen. Ivar muisteli vielä kauvan aikaa illan tapauksia. Hänen edessänsä kuvasti Liisa, iloisena, vallattomana; sitte Ruikan emännän jylhä muoto, ja Liisa pihalla itkien; sitte Liisan ylpeä vastaus hänelle, Ivarille, ja sitte tytön tuima käynti, pitkin kylän raittia; sitte tulipalo. Emme tiedä nukkuiko Ivar koko yönä.

Sillä hänen levollinen luontonsa oli liikahtanut tasapainostaan, ja semmoista luontoa ei saada helposti tasapainoon jälleen.

Mitä Severinin tulee, luotti hän reippaasti tulevaisuuten. Hän tunsi tykönänsä voimaa taistella vaikka koko mailmaa vastaan. Mutta pitikö hänen nouseman taistelemaan isäänsäkin vastaan. Se ajatus väristytti häntä. Hän ei sitä asiaa ollut tullunna miettineeksi, ennenkuin Mari oli avannut hänen silmänsä.

Mutta sen kautta tuli Mari hänelle vielä rakkaammaksi.

* * * * *

Yksi on vielä, jonka sunnuntai vietosta emme ole mitään maininneet, vaikka hän on tämän jutelman päähenkilöitä.

Se on itse Siuron rusthollari.

Hänen oli tapa liikkua yksinänsä eikä kukaan uskaltanut häntä siinä häiritä.

Aamupäivällä oli hänkin kirkossa, vaan jälkeen puolenpäivän kuljeskeli hän vainiolla, tuumaillen huomista leikkuuta, mistä se oli aljettava ja mihin suuntaan johdettava.

Ehtoopuolen hän sitte vietti kotosella ja kävi muun ohessa oritta hoitamassa yölevolle.

Pimeän tullessa hän käveli rannalle ja istui sille penkille, jonka hän sitä varten itse oli tehnyt.

Oliko ukko runomielinen, koska hän kuuvalolla istuskeli järven pintaa katselemassa? Jos hän oli, niin se kuitenkin häneltä itseltäänkin oli tietämätöntä.

Hän tahtoi olla yksinään ja mietiskellä. Hänen ajatuksensa eivät laadultaan olleet runolliset. Mutta hän tahtoi niitä ajatuksiansa ajatella semmoisessa paikassa, joka häntä miellytti.

Vaan ne joutuivat kummalliseen häirintöön, kun Severin ja Mari myöskin saapuivat rannalle.

Heidän oli mahdoton pimeässä nähdä ukkoa, siinä kuin tämä istui puiden varjossa, jotka sillä kohtaa olivat tiheässä. Ainoastaan rantaa kohden oli aukea. Mutta he olivat sivulla päin siitä, missä ukko istui.

Hän kuuli joka ainoan sanan, mitä he puhuivat. Hänellä ei ollut tapana hiipiä kuultelemaan toisten salaisuuksia. Mutta tässä ne tulivat hänen kuuloonsa ilman hänen tointansa ja vastoin hänen tahtoansakin. Ja mikä vielä tärkeämpi oli, puhe koski osaksi häntä itseäkin. Hän aikoi alussa yskäsemällä taikka muulla tavoin ilmoittaa läsnä olonsa. Mutta puhe jonka hän kuuli, alkoi häntä miellyttää.

"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monissa kohden," kuuli hän Severinin lausuvan.

"Aha, piltti, joko olet kasvanut täysisiipiseksi?" mutisi ukko itsekseen. "Mutta sen minä sanon, että minun tahtoni se vieläkin on, jota tässä kuullaan."

"Ethän millään muotoa saakkaan olla isällesi tottelematon," kuuli hän Marin varoittavan.

"Kas vaan; olisinpa luullut hentun yllyttävän poikaa uppiniskaiseksi. Mutta ehkä muuttaa mielensä kun kuulee enemmän."

Vaan eipä tyttö muuttanutkaan mieltänsä.

Ukkoa huvitti suuresti se kun Mari kahdella sanalla kuvasi hänen luonteensa, mainiten sitä käskeväksi ja komentavaksi. Semmoisena hän oli aina tahtonut ollakin tunnettu.

"Semmoista luontoa totellaan paremmin kuin lempeätä ja rakastavaista", mutisi hän itsellen.

Vaan nytpä alkoi nuorten kanssapuhe käydä ukolle kiihoittavaksi. Severin puhui naimisesta ja rikasten tavasta. Tyttö kielsi tapaa rikkomasta.

"Sepä kumma", lausui rusthollari. "Olisipa luullut tytön kehoittavan poikaa rikkomaan niin tyhmän tavan ja suorastaan ottamaan häntä avioksensa. Sehän nyt olisi koko sankarin työ."

Mutta hänen kummastuksensa muuttui ihmettelemiseksi, miltei kunnioittamiseksi, kun Mari suorastansa kieltäysi vastaan ottamasta sitä rakkautta, minkä Severin hänelle tarjosi.

"Toden totta, minä naisin hänen itse", lausui rusthollari hiljaa, "jos minä olisin naimaton ja naimisen ijässä. Mutta koska hän on niin 'jäykkä' ja 'käskevä', niin minä näytän että hänen pitää tuleman Severinin emännäksi, vaikka minä itse rupeisin puhemieheksi."

"Ja Severinillä on totuus", jatkoi ukko kanssa-puhettaan itsensä kanssa, "siinä, että vertaisuutta on muussakin kuin talojen ja rahakukkarojen yhtäläisyydessä. Tuo uljas tyttö on monta vertaa parempi kuin moni rikas.

"Hän olisi sopinut minulle emännäksi, jos minä olisin nuorena tavannut hänen edessäni."

Siuron rusthollari alkoi muistella nuoruuttansa ja kuinka hänkin oli saanut emäntänsä. Se oli hänelle ollut koko heidän avioliittonsa aikana hyvä ja rakastavainen vaimo. Eikä hänen omatuntonsa soimannut häntä, että hän olisi ollut tyly vaimoansa kohtaan, niin käskevä ja komentava kuin hän muutoin olikin käytöksessänsä. Mutta hän ajatteli, että olisi ehkä ollut hauskempi jos hänenkin vaimollansa olisi ollut tuonlainen uljas oma tahto, kuin Marilla näkyi olevan. Hänen vaimonsa ei koskaan ollut sanonut häntä vastaan.

"Mutta saakoon hänen Severi", jatkoi rusthollari ajatuksiansa. "Hän ehkä tarvitsee luontaista tukea paremmin kuin minä koskaan olen tarvinnut. Mutta kuritusta Severi kuitenkin ansaitsee siitä, että hän tahtoo olla toista mieltä kuin minä."

Maanantai-aamu koitti sumuisena.

Isäntä oli varhain liikkeellä ja tutki sumua. Sen hiukkeet näkyivät painuvan maata kohden. Siis ei ollut pelkoa sateesta.

"Sumu on hyvä leikkuun edellä", lausui rusthollari itsekseen. "Se tekee tähkäpäät nihkeiksi, ettei jyvät varise. Mutta sitä pahemmin ne varisevat seuraavana päivänä. Tänäpänä on siis koko vainio korjattava, jos mahdollista."

Samassa tuli Mari ulos.

"Kas vaan, nuorta neitosta", lausui leikkiä laskien rusthollari, "kun on jaksanut nousta näin varhain vuoteeltaan, eikä itke."

"Paras on itkeä ehtoolla pois itkut, niin herää aamulla iloisena."

Mari puhui siis leikilläänkin ihan totta. Hän oli nukkunut ehtoolla kyynel silmissä. Ja herätessään, kun hän muisti illan tapaukset, oli suru ensimmäinen tunne hänen mielessänsä.

Mutta kun hän astui ulos raittiisen aamu-ilmaan, katosi tuo raskas mielen vivahdus ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi.

Isäntä katsahti tyttöön muutaman silmänräpäyksen ja luuli alussa nähneensä, ettei hänen kasvonsa niin rusottaneet kuin tavallisesti. Mutta pian saivat ne entisen kirkkautensa, ehkä juuri siitä, että hän niitä katseli.

Sillä Mari kantoi mielessään salaisuutta, joka koski heitä molempia, sen tiesi rusthollari. Ja hän arvasi aivan oikein, että rusoitus nousi neiton kasvoille juuri sen salaisuuden tähden.

Mutta hän ei aikonut tällä kertaa tuoda sitä salaisuutta ilmi, vaan päätti vielä jatkaa leikkipuhetta tytön kanssa.

"No ethän tanssissa ainakaan itkenyt", sanoi hän; "vasta tanssin jälkeen kai; hylkäsikö sulhasesi sinun? Sano kuka hän on, niin minä hänen opetan hylkäämään niin kauniin tytön."

"Te vaaditte paljon vastausta yhtaikaa, isäntä. Kuka niin paljon kerrassaan muistaakan?"

"Sinulla on hyvä muisto, sen olen kuullut."

"Vastaan siis ensiksi, etten ollut tanssissa, toiseksi ettei sulhaiseni minua hyljännyt, kolmanneksi etten sano, kuka sulhaseni on."

"No miksis itkit sitte."

"Se oli viisautta, isäntä, meidän, tyttöin viisautta."

"Selitäpäs, Mari; minä en sitä ymmärrä."

"Luulinpa sen jo alussa selittäneeni. Me tytöt itkemme pois itkut ehtoolla, niin heräämme aamulla iloisina."

"Vaan ettehän ilman syytä itke?"

"Syystä tai ilman syytä, on vaikea sanoa; sillä me olemme heikkoja olennoita, senhän tiedätte."

Samassa tuli emäntäkin ulos.

"Mitä," kysyi hän naurahtaen, "tehdäänkö täällä salaliittoa valtiota vastaan?"

"Ei", vastasi isäntä, "täällä tehdään poutaa. Mari on luvannut meille poudan täksi päivää. Hän itki eilen."

"Sitä en minä nähnyt, vaikka me koko eilisen päivän seurustelimme yhdessä iltaan asti ja vielä yönkin."

"Tytöt osaavat vuodattaa kyyneleitä niin salaa, ettei kukaan niitä näekään."

Tällä aikaa oli työ- ja talkoo-väkeä alkanut kokoontua taloon, varustettuina välkkyvillä sirpeillä. He olivat kaikki puettuina puhtaisin vaatteisin, niinkuin paikkakunnalla tapa oli. Se oli sitäkin helpompi, koska edellisenä päivänä oli ollut pyhä. Heillä oli ehtoosta valmiina pyhä-vaatteet.

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin "kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin arkipäivinä.

Ja erittäin oli talkoo niin isossa talossa, kuin Siuron rustholli, juhla-päivä. Siellä oli nimittäin tarjonna uhalliset ateriat ja muut suun-avaukset, paitsi että kaikille köyhemmille, jotka työhön tulivat, annettiin kappa jyviä puuroksiksi ja kaikille "kylän-muruja."

Sillä Siuron rusthollaria ei tunnettu saituriksi, vielä vähemmän emäntää, jolla siinä suhteessa olikin päävalta, vaikka kaikki pelkäsivät rusthollaria hänen ankaruutensa tähden.

Eikä missään tapauksessa tiedetty soimata häntä vääryydestä. Ja väki pysyi hänen palveluksessaan kauvemmin kuin muiden, ehkä hän oli vaativainen työssä, eikä sallinut aikailemista eikä laiskuutta.

Kyläläisten kanssa hän ylimalkaan oli hyvässä sovussa. Sillä vaikka hän vaihettelikin maita, maksoi hän niistä riittävän hinnan elikkä sopimuksen mukaan. Ja käräjiä ei hän milloinkaan käynyt. Jos riita syntyi, onnistui hänen aina saada se estetyksi sovinnolla. Usein oli hän muidenkin riidoissa välittäjänä ja sovittajana. Mutta silloin hän aina otti apumieheksen unilukkarin, joka kirkollisella mahtipontisuudellansa vaikutti siinä, kussa ei maallinen mahtipontisuus riittänyt.

Kumma ei siis ollut, että väkeä karttui tarpeeksi hänen talkoihinsa.

Emäntä ja Mari riensivät hankkimaan talkooväelle ensimmäisen suunavauksen, kahvin, joka on Suomessa tullut kansallis juomaksi, erittäin naisväessä.

Vaan eivätpä miespuolisetkaan sitä halveksi. Ja jos meidän asevelvollisille tarjottaisiin kupillinen kahvia aamusilla, teeveden asemasta, niin he luultavasti olisivat siitä sangen kiitolliset. Se muistuttaisi heille äidin kahvipannua -- melkein jokaiselle. Sillä harva lienee se asevelvollinen, jonka hellin muisto äidistänsä ei olisi juuri tuo kupillinen kahvia. Teetä ei he muista kotonansa milloinkaan saaneensa.

Kummallista olisi tietysti nähdä asevelvollisen kasarmissa jauhavan kahvia, hirmuisen suurella kahvimyllyllä, joka aamu. Ja vielä kummallisempaa olisi nähdä hänen "polttavan" kahvia. Mutta kumpikin työ olisi hänelle ainakin tuttua. Hän on nähnyt niitä lapsuudesta tehtävän, yhtä usein kun hän on nähnyt leipää leivottavan ja perunoita keitettävän.

Tarjoa Suomen talonpojalle teevettä, niin hän oudoksuu ja halveksii sitä.

Mutta tarjoa hänelle kahvia, niin hän sitä onnekseen särpää. Sillä hän tuntee sen maun jo lapsuudesta, vaikka se olisikin pelkkää sikuria.

Kahvin tarjoaminen kävi nopeasti Siuron rusthollissa talkoo-aamuna. Sillä kaikki siihen tarvittavat valmistukset olivat iltasella tehdyt.

Ja kun emäntä ja Mari tulivat väen tupaan, oli siellä suuret kahvipannut kiehumassa. Sen olivat palkkatytöt emännän määräyksestä toimittaneet. Ainoastaan "saku" oli sekaan pantava. Ja sen teki emäntä. Ja Mari oli hänen apunansa muissa tähän asiaan kuuluvissa toimissa, niin että väelle tarjottava aine oli pian valmista.

Talkoo väkeä käskettiin sisälle, sen mukaan kuin niitä taloon kokoontui. Tusinoittain kahvituoppeja oli rivissä pöydällä, ja siitä sai kukin osansa sitä myöden kuin heitä tuli. Ne, jotka olivat saaneet, ottivat sirppinsä ja läksivät elo-vainiolle.

Isäntä sallei heidän mennä, mutta kielsi ryhtymästä työhön, ennenkuin hän itse saapuu paikalle.

Hän tahtoi rauhassa nauttia aamukahvinsa ja tuumaili että väkeä karttuisi tarpeeksi päivän mittaan, kaatamaan iltaan koko elon.

Sillaikaa oli sumu rauennut ja kirkas aamu-aurinko alkoi loistaa.

Isäntä meni pellollensa. Siellä oli väki koossa. Toiset istuivat pyörtänöllä, toiset seisoivat valmiina työhön.

Se oli nyt enimmästään semmoista väkeä, joka palkan himosta taikka talkoon halusta taikka pakosta oli kokoontunut tähän. Sillä Siuron maalla asui joukko mökkiläisiä, jotka asunto-paikastansa maksoivat veroa sillä, että he kiireinä aikoina suvella tekivät päivä-töitä ja perunan otolle toivat vielä lapsensakin.

Vaan siitä verotyöstänsä saivat he usein päivä palkan joko jyvissä taikka perunoissa. Ainakin saivat he niinä päivinä hyvät ateriat talosta.

Vasta puolipäivästä oli varsinaisen talkooväen tapa saapua.

Ne olivat semmoisia, joiden Siuron isännän kanssa ei ollut mitään erityistä tekemistä, vaan jotka naapuruuden vuoksi tulivat väkeä lisäämään näin kerran vuodessa, milloin enintä väkeä tarvittiin.

Ne olivat kylän miehet ja heidän poikansa ja tyttärensä ynnä setämiehet, vävyt, miniät ja langot kylän taloista.

Tämmöinen päivä oli se suuri vuoden kesti, jolloin kaikki uudistivat vanhaa tuttavuutta ja jolloin kaikki salaiset vihat ja nurjamielisyydet karkoitettiin pois kyläläisten kesken.

Siuron rusthollari maksoi vuoronsa sillä, että hän lähetti väkensä heidän talkoihinsa.

Kun rusthollari saapui vainiollensa, nousi kaikki siellä oleva väki seisaallensa -- nimittäin ne, jotka pyörtänölle olivat istahtaneet. He olivat kaikki valmiit köyristämään selkäänsä ja alkamaan leikkuun.

Mutta ennenkuin isäntä antoi käskyn työn alkamiseen, katsahti hän väkijoukkoon ja havaitsi siinä Puolamäen torpparin, sirppi kädessä.

"Kas niin, herran terveisiä, Puolamäki," lausui hän ja riensi lyömään Puolamäelle kättä.

Molemmat olivat kookkaat miehet, torppari yhtä arvokas muodoltaan kuin isäntäkin.

"Mikset taloon ensin tullut? Tyttäresikin on siellä. Ja Ivar." -- --

"Ivar on täällä," vastasi tämä, kuin sotamies vääpelin huutoon.

"Niin, mikset taloon ensin tullut" -- hän aikoi sanoa aamukahville -- mutta hän arveli, ettei Puolamäki siitä suurtakaan pitänyt, sentähden hän lisäsi -- "tytärtäsi tervehtämään?"

"Tyttäreni menestyy arvaten hyvin emännän turvissa," vastasi Puolamäki tyvenesti. "Minä tulin tänne, käskyn mukaan päivä työlle."

"Hm, päivätyölle. Tiedäthän mitä päivätöitä nämät ovat. Jokainen tahtoo näissä nähdä tuttavansa ja ystävänsä."

Väki-joukko alkoi jo tulla levottomaksi. Se oli valmis työhön ja oli tottunut alkamaan sen isännän käskystä, joka tavallisesti ennen oli lausunut sen käskyn lyhyesti ja arvokkaasti. Nyt hän piti puheita tuttavuudesta ja ystävyydestä ja torpparien tyttäristä. Se oli kaikki outoa.

Siuron isäntä kuitenkin pian havaitsi tuon levottomuuden ja että hän helposti kadottaisi valtansa, jollei hän heti ottaisi vanhaa "käskevää" ja "komentavaa" muotoansa.

Sentähden hän kääntyi väkijoukon puoleen ja lausui lyhyesti:

"Jokainen sirpillä varustettu mies ja nainen alkaa näiden sarkain päästä" -- hän viittasi kädellänsä, osoittaen sarat -- "ja sitte tuonne. Työn mukaan annan minä lisää määräyksiä."

Lisää määräyksiä ei kaivattu. Jokainen ryntäsi työhön tarmonsa takaa.

Akat koettivat päästä rinnatusten keskensä niin paljon kuin mahdollista.

Sirppi käy nimittäin heiltä sitä terävämmin ja rivakkaammin oljessa, jota nopeammin he ovat tilaisuudessa liikuttamaan kieltänsä.

Ainetta ei puuttunut työltä. Olki oli sakeata sirpille ja eilis-iltaiset tapaukset yhtä sakeata kielelle.

Tulipalo ja Ruikan emäntä ja Liisa ja Liisan äiti. -- -- --

Mainituita asianomaisia ei näkynyt talkoossa tänäpäivänä. Mutta sehän oli hyvin luonnollista. Ruikan emäntä oli pahoilla mielin puu-pinoistansa, jotka paloivat.

Ja Liisa oli pahoillansa siitä tylyydestä, millä häntä oli kohdeltu Ruikan tanssissa. Ja Liisan äiti oli kiukussaan samasta asiasta.

Kummako siis, ettei yksikään heistä ollut talkoossa.

Joku tiesi senkin, että nimismies tänäpäivänä pitäisi poliisi tutkintoa tuosta halkoin palosta.

Mutta koska hän arvattavasti ei saisi mitään selkoa yhdellä kerralla, tulisi ehkä monta poliisi-tutkintoa pidettäväksi siitä asiasta.

Aurinko paistoi ja työ eteni ja miehet leikkasivat ja akat leikkasivat ja kielet puhuivat. Ja etäämmälle olialle kuului kaikki yhtenä suhinana.

Ajattelemme että kun heinäsirkat itäisillä mailla pilvenä lentelevät ilmassa ja laskevat vehnä-eloon ja syövät kaikki, niin ne pitävät samanlaista suhinaa.

Mutta tässä oli se eroitus, ettei eloa syöty. Kaikki säästettiin, eikä mitään varissutkaan. Sillä isäntä oli saanut talkoonsa otollisella ajalla, niinkuin tavallisesti. Tähkäpäät pysyivät oljen kaatuessa yhtä täysinäisinä kuin ne olivat pystyssä ollessaan.

Se, joka ensimmäiseksi tätä seikkaa tutki, oli tietysti isäntä itse.

Hän arveli että pieni pilvi, peittämään paahtavaa aurinkoa, ei olisi liiemmäksi. Mutta hän oli kiitollinen siitä, mitä taivas sallei, eikä tahtonut nurista. Hän oli valinnut, parhaan ymmärryksensä mukaan, soveliaimman päivän. Ja jollei se ollut hänelle onneksi, oli hän siihenkin tytyväinen.

Moni näkee vainionsa täynnä tähkäpäitä ja tähkäpäät täynnä jyviä ja kuitenkin saa hän riihestä huonon tulon. Syy tähän on ehkä se että suurin osa tuloista on varissut pellolle. Siitä tulee vähemmän leipää sinä vuonna. Mutta pelto on hyötynyt ja antaa ehkä tulevana vuonna sitä runsaamman sadon, jollei varikset sitä ennen ehdi korjaamaan, mitä varissut on.

Varis on ehkä siitä saanut nimensäkin.

Työ kävi uhkamäärilleen.

Kouruuksia kaatui maahan paljon. Mutta kun jokamies leikkasi eikä kukaan sitonut, oli isännän pakko käskeä niitä, jotka hän siihen katsoi soveliaimmiksi, lakata leikkaamasta ja ruveta sitomaan.

Ja sitte tuli korjata sitomia "kokkosiin."

Se oli aina ennen ollut isännän asia. Mutta tällä kertaa hän näki mahdottomaksi tehdä kokkosia yksin niin paljon kuin eloa maahan leikattiin.

Sentähden hän käski Puolamäen isännän pysättymään leikkuusta ja tulemaan hänelle avuksi kokkosien tekoon.

He eivät kuitenkaan paljon puhuneet keskensä, tätä työtä tehdessään. He olivat vanhat miehet molemmat, että he olisivat kyenneet kieltänsä väsyttämään.

Kello oli ehkä noin kahdeksan aamulla. Työ oli käynyt jotenkin säännöllisesti sen kahvin päälle, jota talossa aamulla tarjottiin.