Part 4

"Mutta olen kuullut, että siellä vain harrastetaan aineellisuutta."

"Niinpä kyllä, mutta sehän kansan elättää."

"Kansa ei elä ainoastaan leivästä, se tarvitsee hengellistä ravintoakin", sanoi pastori juhlallisesti.

"Mutta ilman leivätä loppuu henkikin. Ja jota tukevampi leipä, sen tukevampi hengen veto."

"Te puhutte niinkuin materialisti -- niinkuin aineellinen mies."

"Ja te, hra pastori, niinkuin hengellinen, sen myönnän."

"Mutta ette kuitenkaan käsitä, mikä hengellisyys on."

"Tunnustan etten käsitä, ennenkuin selitätte."

"Hengellisyys -- taikka oikeimmin tässä käsityksessä henkisyys -- on se että kunnioitamme suuria miehiämme. Te kuulitte kai minun äsköisen puheeni ja keitä minä mainitsin?"

"Kuulin niin. Antavatko he kansalle leipää?"

"Leipää, taas leipää!" lausui pappi vähän äreästi.

Tässä tuli unilukkarikin seuraan. Hän oli vanha tuttu sekä Severin että Marin kanssa. Hän lausui tervetulon edelliselle, jota hän ei vielä ollut tavannunna hänen kotiin tultuaan.

Unilukkari oli kuullut papin puheen kokountuneelle väelle. Hän kummasteli sitä puhetta, niinkuin hän oli kummastellut papin käytöstä aamupäivällä kirkossa.

Ja että pappi nyt viimeksi käytti raamatun lauseita sanan vaihdossaan Severin kanssa, se unilukkaria vielä enemmän kummastutti.

Nekö nyky ajan miehet, joita kohtaan pappi kehoitti kiitollisuuteen, olivat tuoneet sen hengellisen elämän, jota raamatussa tarkoitetaan?

Mutta jos unilukkari oli tottunut puhumaan, niin hän oli myöskin tottunut olemaan vaiti. Hän ei tahtonut ruveta kinaamaan papin kanssa, vaan päätti malttaa mielensä.

Vaan se, joka ei ollut yhtä maltillinen, oli Severin. Häntä närkästytti papin juhlallisuus. Ja hän tarttui siihen kiini.

"Te lausuitte, hra pastori, hengellisestä ravinnosta, joka on parempi aineellista ravintoa. Kuinka minä sen saan ymmärtää?"

"Minä tarkoitan sillä, että kansa oppii tuntemaan itsensä."

"Ja kumartamaan ja palvelemaan itseänsä, niinkö? Minun mielestäni me sitä jo osaamme sangen hyvin ilman neuvomatakin."

"Meidän tulee kunnioittaa niitä miehiä, jotka meille ovat opettaneet itsemme tuntemisen."

"Minä kunnioittaisin mielellämmin sitä miestä," sanoi Severin ivalla, "joka meille opetti kynnön ja kylvön."

"Sittehän te olette pakana", sanoi pappi, "sillä se oli Väinämöinen."

"Minun mielestäni ei ole suurta eroitusta minun pakanallisuudellani ja teidän pakanallisuudellanne. Kumminkin johtavat ne melkein yhtä hämärään ja epätietoiseen juureen."

"Ovatko niiden miesten ansiot, jotka minä olen maininnut, hämärät?"

"Ovat luullakseni, mitä itse Suomen kansaan tulee, vaikka ansioita sopii luoda itsellensä kansan juhlillakin."

"Te käytte mies kohtaiseksi," sanoi pappi.

"Suokaa anteeksi. Minä en suorastaan tarkoita teitä. Mutta opettaja Hympyräinen ehkä tietää, että meidän maassa siellä täällä on perustettu seuroja, jotka ovat menneet ominaiseen takaukseen toinen toisensa isänmaallisista ansioista. Ne ansiot ovat tehtävät tutuiksi näin maakylissäkin. Ja nuot niin sanotut kansan juhlat ovat siihen omiansa."

Opettaja Hympyräinen ei voinut kieltää, ettei hän olisi saanut kehoituksia panemaan toimeen kansan juhlia. Ja niille ei juuri käynyt antaminen muuta muotoa, kuin tuon kiittäväisen ja ylistäväisen, johon "maamme" laulu sitte lisäksi laulettiin, vaikkei edes koskaan muistettu kiittää ja ylistää sitä miestä, joka sen laulun oli sepittänyt.

Mutta hän ei ollutkaan kuulununna tuohon keskinäiseen kiitollisuuden ja ominaisen takauksen seuraan.

Opettaja Hympyräinen tahtoi kuitenkin puolustaa itseänsä sillä, että kansan-juhlat, jollei niistä olisikaan mitään vakinaista hyötyä, ne kumminkin pidättäisivät nuorison pahemmista ajan vietoista, esim. näin pyha-iltoina.

Vaan unilukkari, joka ei luullut olevansa velvollinen samaan maltillisuuteen opettajan edessä, kuin papin, lausui:

"Hm, lopussa kiitos, tänäkin iltana."

"Kuinka niin?" kysyi opettaja.

"Kun nuoriso kerran saapuu lukuisammin näin mailmallisiin kokouksiin, niin ei se mene kotia, ennenkuin se on saanut jotain huvittavampaa kuin kansan huvit."

"Mitä sitte?"

"Tuleepa vielä tanssitkin tänä iltana."

"No, eihän tanssit niin vaarallisia ole."

"Ehkeivät olisikaan, jollei niitä seuraisi vielä muutkin huvit."

"Mutta ettehän niistä syyttäne kansan-juhlia?"

"En muun vuoksi kun sen, että ne ovat kutsuneet nuorta, hurjaa väkeä kokoon, jota ei saada eriämään vähällä."

Ja nyt rohkeni unilukkari papin kuullen lausua seuraavankin:

"Jos kansa kutsuttaisiin kirkkoon näin sunnuntaina jälkeen puolen päivänkin ja heille pidettäisiin raamatun selitys taikka jokin muu saarna, niin he menisivät sen jälkeen kukin kotiinsa."

"Ja nuori väki menisi tanssiin," sanoi opettaja.

"Mahdollista, vaan ei vallan varmaa."

Tätä puhetta ei nuori pappi kuitenkaan kuullut. Sillä hän oli kiintynyt keskusteluun Marin kanssa.

Hän puhkesi runollisuuteen, joka ei ollutkaan kummeksittava, koska tyttö oli muodoltaan sitä laatua, että hän nuorukaisissa herätti runollisuutta.

Mutta josko papin runollisuus ei ollut oikeata laatua taikka mikä lienee ollut syynä, hän ei saanut tytöltä sitä vasta-sointua, jota hän olisi toivonut.

Ja vaikeata olikin näin syksy-suvella saada luonnosta kiini runollisuuden aihetta. Sillä kukat olivat enimmästään lakastuneet -- hra Santalainen ei tiennyt, että Mari aamulla oli metsäpolun ohelta poiminut mitä kauniimpia kukkasia -- ja linnut olivat jo aikoja sitten lakanneet laulamasta.

Aurinko oli laskemaisillaan. Mutta se laski metsän taka, toiselle puolen järveä, eikä siitä ollut juuri mitään erinomaista sanottavaa.

Vaan toiselta puolen nousi kuu -- ja sen, jos minkään, olisi tähän aikaan pitänyt sytyttämän runollisuuden tunteita papin povessa. Mutta hän ei tullut katsoneeksikaan sinnepäin.

Se oli Mari, joka ensin huomasi kuun nousun. Mutta vaikka se oli hänen monivuotinen tuttavansa, lapsuudesta saakka, ja hän sen valossa oli unelmoinnut monet neitseellisyyden unelmat, ei hän ensinkään tahtonut sillä virkistyttää papin huonoa runo hepoa, vaan pikemmin hänestä sen avulla päästä.

Hän lausui siis, että aika oli jo lähteä pois, koska hänellä vielä sinä iltana oli tehtäviä. Paitsi sitä rupesi väki jo muutenkin hajoamaan kansanjuhlasta. Ja eihän siellä enää mitään huvia ollut tarjottavanakaan.

Vaan juuri sentähden ei Mari päässytkään seuraajastaan, jolla niinikään oli matka kylään.

He läksivät siis kaikki. Ja Severin asettui kävelyyn Marin toiselle puolen. Opettaja ja unilukkari ja Ivar seurasivat jäljestä, kaksi edellistä jatkaen sanan vaihtoansa.

Mihinkään ratkaistukseen eivät he kuitenkaan tulleet siitä, kuinka nuorison pitäisi aikaansa viettämän pyhä iltana.

"Mennäänkö mekin tanssiin?" kysyi Severi Marilta, huolimatta siitä, että pappi oli heidän seurassansa.

"Sinulla on vapaus mennä", vastasi Mari, "minä en mene."

"Eikö teitä huvita tanssi?" kysyi pappi Marilta.

"Huvittaisi kyllä, mutta ei minulla ole aikaa."

"No, sitte en minäkään mene," sanoi Severin.

Mari ei tahtonut sanoa vakinaista syytä, miksi ei hänen tehnyt mielensä tanssiin. Hän oli liiaksi siivo luonnoltaan, että häntä olisi huvittanut se hurjuus ja vallattomuus, jota nuorukaiset tavallisesti semmoisissa tilaisuuksissa osoittavat. Erittäin tuli se vallattomuus rajuksi väkeväin juomain avulla. Tosin oli nuorukaisia siivompiakin. Mutta joukossa oli aina rauhan rikkojia. Ja ne tuottivat pahuutta ja häiriötä. Tytöissä oli myöskin vikaa. Jos olisivat kohta menneet pois, kun vallattomuus alkoi, niin nuorukaiset olisivat oppineet pitämään itseänsä siivommalla. Mutta niitä oli monta, jotka viipyivät viimeiseen saakka ja joita poikain melu näytti huvittavan. Se oli se, joka kummastutti Marin kainoa mieltä. Vaan ei hän mitään sanonut.

Luokaamme silmäys niihin tanssi-huviin, joita puheena olevana iltana pidettiin Onkiveden kirkon kylässä.

Jos kansan juhla oli ollut hengetöntä vähän varhemmin, olivat tanssit vähän myöhemmin sitä elävämmät.

Niitä pidettiin Ruikan tilalla, joka oli kylän äärimmäisiä. Siellä oli avara tupa, jossa väkeä oli ahdattuna penkit täyteen, yltäympäri. Ne jotka eivät mahtuneet sisälle, täyttivät porstuan. Keskellä tuvan laattiaa oltiin ahkerassa työssä. Sitä oli kuitenkin työläs nähdä. Sillä tupakan savu hämmensi näköalan. Ja valaistuskaan ei ollut kaksinen. Talikynttilä oli seinänrakoon pistetyssä päretikussa. Sekin oli tukehtumaisillaan väkevässä höngässä.

Mahdoton oli siis nähdä, kuinka taitavasti polkattiin ja valssattiin.

Mutta töminästä oli arvattava, että se kävi hyvinkin luonikkaasti.

Seppälän Matti soitti somasti perä penkillä viulua. Hänkin polki ahkerasti jalkaansa, pysyäksensä taitavassa tahdissa.

Jota enemmän aika kului, sen voimakkaammaksi rupesi tanssi käymään. Sitä virkistytti ne aineet, joita siihen tarpeeseen tavallisesti käytetään, nimittäin olut ja viina.

Niitä aineita ei tosin ollut saatavissa itse Ruikan talossa; mutta vähän matkaa siitä oli mökki, josta saatiin. Ja jota pimeämmäksi ilta muuttui, sitä taajemmaksi kävi liike talon ja mökin välillä.

Kyläläisillä oli se luulo että aineet, joita myytiin, olivat Ruikan emännän, vaikka mökin väki niitä myi. Olkoon sen asian laita mikä hyvänsä, niin emäntä piti sitä liikettä hyödyksensä taloudellensa ja avasi tupansa tanssioille.

Mitään pääsy maksua ei otettu vaikka talikynttiläkin annettiin tuvan valaistukseksi. Ja pääsy oli vapaa kaikille.

Ei kuitenkaan aivan kaikille, niinkuin seuraavasta tulemme näkemään.

Tanssiattarien joukossa oli yksi nuori tyttö: Tullilan Liisa. Hänen äitinsä mökki oli talon toisessa päässä, jota tulliksi nimitettiin. Siitä mökki oli saanut nimensä, niinkuin mökin väkikin.

Liisa oli kylän nuorukaisten lemmikki, syystä että hän oli hurja ja vallaton, lisäksi hyvä tanssiatar ja vikkelä puheinen. Eikä hän ollut ruma näöltäänkän. Sen vuoksi hän useimmin kuin muut tytöt pääsi tanssivuorolle. Ja hän teki sitä työtä oikein mielihalusta.

Vaan se tietysti närkästytti muita tyttöjä ja erittäin kylän akkoja, joita jälkimmäisiä kohtaan hän ei aina ollut kaunopuheinen.

Ruikan emäntä ei ensinkään suvainnut Liisaa eikä hänen äitiänsä, syystä, että jälkimmäisen ja emännän välillä oli ollut ilmi tora monet aikoja.

Kun siis joku avulias ihminen vei sanan emännälle, että Tullilan Liisa oli tanssi-tuvassa ja siellä paras elämä, julmistui emäntä silmittömäksi.

Hän riensi tupaan, tunkien väkijoukon läpi ja saapui keskelle tanssioitten, jossa hän pian, vaikka pimeäkin oli, näki Liisan täydessä ilossa.

"Minä en kärsi huoneessani ketään Tullilan väestä", äännähti emäntä; "pois täältä, senkin sikiö!"

Ja hän tarttui tylysti Liisan käsivarteen, toiset avuliaat akat tarttuivat toiseen, ja läpi väki tungon raahattiin Liisa ulos ja sysättiin pihalle.

Liisa puhkesi ensin itkuun; mutta tulistui sitte hänkin ja lausui monen kuullen.

"Jos minä olisin väkevämpi kuin koko mailma, että minä voittaisin koko mailman!"

Sitte hän katosi illan pimeyteen.

Tanssia jatkettiin, mutta ei se enää käynyt niin hilpeästi kuin ennen. Poikain tuli sääli Liisan kohtaloa. Hän oli heidän mielestään syytön. jos hän olikin hurja ja vallaton. Ja emännän tylyys pisti heitä.

Paitsi sitä ei kukaan tytöistä, sitte kuin Liisa oli kadonnut, kyennyt pitämään tanssia vireillä.

Severin ja Mari olivat, niinkuin jo kerroimme menneet kotiin, nimittäin Severin kotiin. Ja Ivar oli seurannut heitä. Mutta hetken perästä päätti hänkin lähteä tanssiin.

"Mitä?" kysyi Mari ivalla, "aivotko _sinä_ tanssia?"

"Miksen?" vastasi Ivar, naurahtaen.

"Sitäpä olisi hauska nähdä!" sanoi Severin. "Maksaisipa se vaivaa lähteä sinun mukaasi, katsomaan sitä."

"Ja minä en uskoisi sitä, vaikkapa sen näkisin", lausui Mari.

"Uskotte tai olette uskomata. Minä menen kun menenkin."

Ja Ivar meni. Mutta ne, jotka olivat epäilleet hänen tanssi kykyänsä olivat kyllä oikeassa. Hän oli liiaksi hiljainen mies tanssiaksi. Mutta hiljaisilla miehillä on välin oikkuja. Ja vaikkei kukaan olisi luullut hänen huolivan katsellakaan sen kaltaisia huvia, meni hän nyt sinne kuitenkin.

Hiljaisella menollansa pääsi hän porstuan läpi tanssituvan ovelle. Vaan sen etemmäksi ei hän pyrkinyt. Hän katseli siitä muiden iloa. Ja koska hän oli pitkähkö mies, näki hän hyvin kaikki, mitä tuvassa tapahtui -- sen verran, mitä niin himmeässä valossa sopi nähdä.

Hän näki Liisan -- ja ilmoittakaamme se tässä -- hän oli sitä varten tullutkin. -- Hän näki Liisan iloisena, soreana ja vikkelänä, nuorison keskellä. Jos se näkö häntä huvitti tai närkästytti, sitä ei hän sanonut. Hän ei sanonut mitään. Eikä hänen jäykkä muotonsakaan ilmoittanut, mitä hän ajatteli.

Sitte hän näki talon emännän tunkevan tuulena tupaan. Hän näki kuinka Liisa vietiin väkivaltaisesti ulos tuvasta ja työnnettiin pihalle.

Mitä hän siitä ajatteli, ei hän myöskään ilmoittanut sanoilla, eikä kukaan tullut katsoneeksi hänen silmiinsä sillä hetkellä.

Mutta kohta sen perästä pyrki hänkin ulos pihalle, jossa hän tapasi Liisan itkevän.

"Liisa", sanoi Ivar, ja hänen äänensä värähti, "eikö minun kävisi sinua jollain tavalla auttaminen?"

"Jos kaadat koko tuon huoneen ja sitä ennen paiskaat emännän siihen, niin sillä taidat auttaa minua. Muuta apua en minä tarvitse."

"Sitä minä en tee."

"Tiesinhän minä sen. Teissä ei ole kenessäkään auttajaa. Te olette kaikki yhtäläisiä."

Ja Liisa kääntyi, pois lähteäksensä.

"Enkö minä saa edes sinua saattaa kotiisi?" kysyi Ivar.

"Et saa. Kotiin osaan täältä yhtä hyvin pois, kuin minä tännekin osasin."

Ja tyttö läksi kiivailla askelilla siitä talosta, jossa häntä niin tylysti oli kohdeltu.

Kuu, joka alussa iltaa valaisi kirkkaasti, oli nyt pilviin peitettynä. Kuitenkaan ei ollut niin pimeä, ettei Ivar olisi nähnyt Liisan käyntiä kylän raitilla. Tyttö astui liukkaasti, niinkuin hänen tapansa oli, kunnes hän raitilta poikkesi maantielle ja katosi näkyvistä.

Ivarin ei enää tehnyt mieli tanssitupaan. Häntä karvasteli ja hän läksi hiljalleen astumaan Siurolle päin.

Sitä aikaa, jolloin nämät kohtaukset tapahtuivat oli Mari ja Severin viettäneet jälkimmäisen kodissa.

He olivat kaikenlaisia pakinoiden vaeltaneet rannalle sitä tietä, joka asuin rakennuksesta sinne johdatti puiston kautta.

Niinkuin aamu oli ollut kaunis, oli ehtookin. Kuu valaisi viehättävästi järven pintaa, jota hiljainen iltatuuli saatti väreilemään.

He haastelivat nuorukaisen tulevaisuudesta, nimittäin: Severin jutteli tytölle, mitenkä hän oli aikonut luoda itsellensä tulevaisuuden. Tyttöin tulevaisuudesta ei olekaan mitään haastettavaa. Heillä ei ole tulevaisuutta -- taikka oikeimmin sanoen, se on vain onnen kauppa.

"Isä on vielä täysissä voimissa", virkkoi Severin, "eikä suo minulle talon hoitoa -- suoneeko sitä milloinkaan. -- Ja työtönnä, toimetonna en minä tahdo viettää aikaani. Sinä tiedät, Mari, että minä olen maanviljeliä sydämen pohjasta."

"No, tiedänhän. Mutta eikö sinun sopisi käyttää voimiasi ja taitoasi isäsi kanssa yhdessä tämän talon hoidossa?"

"Minun tahtoni ja isäni tahto eriävät monessa kohden. Ja minun olisi vaikea totella häntä kaikissa ja toiselta puolen en minä myöskään tahtoisi olla tottelematon."

"Ethän millään muotoa saakaan olla isällesi tottelematon." muistutti Mari.

"Sinä sanot sen, Mari. Mutta jos isäni tahto vaatisi minulta sitäkin, joka loukkaisi arimpia tunteitani?"

"Sitä en minä ymmärrä."

"Se onkin pitkä juttu, vaikka sen saattaisi sanoa muutamalla sanalla. Se on vanha juttu, vaikka se joka päivä on uusi."

Severin oli hetken ääneti. Sitte hän lausui: "Sinä tiedät, Mari, kuinka meidän rahakasten talonpoikain tapa on naittaa poikansa ja tyttärensä ainoastaan rahakkaille. Ja jota rahakkaampia ollaan, sitä tarkemmin siitä tavasta pidetään."

"Mutta eihän se väärin ole: vertaiset etsivät vertaisiansa", sanoi Mari.

"Eikö vertaisuutta muussa ole kuin talojen ja rahakukkarojen yhtäläisyydessä?"

"Onpa kyllä. Mutta ei se näy ulkoa."

"Niin siinäpä se on; katsotaan vain mitä ulkoa näkyy. Mutta ethän sinä niin ajattele, Mari?"

"En tosin. Vaan mitäpä minun ajatukseni auttavat. Sinun kohtalosi on toinen kuin minun."

"Minä olen rikas, niinkö Mari?"

"Niin, ja sinun tiesi on viitattu."

"Mutta sinä, Mari?"

"Minä poikkean sivulle, pois näkyvistä. Minulla ei ole teidän rikasten kanssa mitään tehtävää."

"Mari, oh Mari, joko sinä käsität minun puheeni aivan väärin taikka et ole sitä käsittävänäsi."

"Minä en luule teeskenteleväni. Vaan mitä se auttaa. Meidän tiemme käyvät niin kahtaalle, että jos minä kuultelisin sinua viimeiseen päivään, niin se olisi aivan samaa. Eihän sinun kohtalosi siitä valkenisi."

"Se valkenisi jos sinä tahtoisit kuulla minua."

Mari istui kivellä, Severi oli ruohosella hänen vieressänsä.

Hän tarttui Marin käteen:

"Tiedätkö mitä, Mari, minä olen perinyt puolen isäni luonnosta?"

"Sen jäykän puolen, joka on käskevä ja komentava, niinkö?"

"Oikein arvattu!"

"Ja toisen puolen luonnostasi?"

"Olen perinyt äidiltäni."

"Lempeän ja rakastavaisen."

Tyttö irroitti kätensä nuorukaisen kädestä ja lausui:

"Olisi ehkä ollut parempi, jos olisit perinyt isältäsi koko hänen luontonsa taikka äidiltäsi koko hänen."

"Minun mielestäni on parempi niinkuin on. Vaan nyt ei ole aikaa sitä selittää. Sillä kuule, Mari, mitä minä kerrassani sanon: Minun isäni tahtoo naittaa minua rikkaalle; se on tapa."

"Ja tapaa ei saa rikkoa."

"Missä laissa se on kirjoitettu? Minä en taivu siihen tapaan. Isältäni peritty luonto on sitä vastaan. Minä tahdon itse vallita siinä asiassa."

"Ja rikkoa isäsi mielen. Sitä et saa tehdä, Severin."

"Minä rakastan _sinua_, Mari."

Mari nousi yhtäkkiä seisalleen.

"Ja minä," lausui hän vakavasti, "minä en tahdo vetää päälleni isäsi kirousta, vielä vähemmin sinun päällesi, rakas Severin; heitä pois ne ajatukset, minä rukoilen sinua."

"Mutta äidin siunaus poistaa isän kiroukset. Äitini pitää sinua hyvänä niinkuin silmä-teräänsä, sinä tiedät sen, Mari."

"Minä tiedän sen, hyvä Severin, minä rakastan sinun äitiäsi niinkuin omaa äitiäni. Mutta sinun isäsi kylmyyttäkään en minä voisi kestää, saati hänen vihaansa. Jättäkäämme siis koko tämä asia, niinkuin ei siitä milloinkaan olisi ollut puhetta."

* * * * *

Samat pilvet, jotka olivat peittäneet kuun Ivarilta silloin kuin hän katseli Liisan lähtöä Ruikan talosta, kätkivät kuun Marilta ja Severiltäkin heidän viimeksi ollessansa kanssa-puheessa.

Tulivatko ne pilvet siitä, että heidän tulevaisuutensa synkistyi, käskevän kohtalon kovuuden tähden?

Vai olivatko pilvet luonnolliset, jotka välin katoavat ja tekevät taivaan kirkkaaksi, välin taas estävät pienimmänkin tähden pilkoittamasta?

Me luulemme, että ne olivat luonnolliset pilvet, ja kohtaukset vain tapahtuvat yhtä aikaa, niinkuin ihmislapsille usein sattuu.

Londonissa syntyy joka silmän räpäys yksi ihminen ja kuolee samoin joka silmän räpäyksessä yksi ihminen. Mutta harvat niistä kuulevat toinen toisensa ensimmäisen itkun taikka toinen toisensa viimeisen huokauksen.

Marin ja Severin kanssapuhe oli käynyt jotenkin vastakärkiseksi. Sitä sopi enää sillä kertaa tuskin jatkaminen, ennenkuin he kumpikin taitaisivat sitä levollisemmin jatkaa. Sillä Mari oli sanonut miltei viimeisen sanan asiassa.

Sentähden tuli tuo äkkinäinen pimeys ikäänkuin kutsuttuna, ja Mari tahtoi sanoa ystävälliset jäähyväiset Severille, vaikka heidän olikin eriäminen ehkä ijäksi päiväksi.

"Mutta mikä valo tuo on?" sanoi yhtäkkiä Severin, näyttäen luoteista ilmaa kohden. Se tuli ikäänkuin avuksi hänelle, ettei tuota viimeistä sanaa vielä lausuttaisi.

Taivaan rannalla hohti todellakin omituinen kumotus.

"Kuu ei se ainakaan ole", sanoi Mari, "se loisti viimeksi enemmän tuolta ilmalta."

Tyttö osoitti kädellään lännemmäksi, joka olikin se oikea paikka, missä kuu siihen aikaan piili pilven takana.

"Sitte en muuta tiedä kuin että se on tulipalo", virkkoi Severin, "ja minun täytyy rientää sinne. Hyvästi siis huomiseen!"

Severin läksi rientämään kylää kohden, saadaksensa sieltä tarkempia tietoja tuosta oudosta kumotuksesta.

Mari meni emännän luokse, joka ei vielä ollut käynynnä levolle, vaan istui kynttilän ääressä ja luki kirjaa.

"Joko nyt kansanhuvit ovat loppuneet?" kysyi emäntä.

"Aikoja sitten", vastasi tyttö. "Jopa vielä tuli toisetkin huvit, nimittäin tanssit."

"No olitteko niissäkin?"

"Emme arvon, paitsi Ivar, jonka päähän lienee mikä lennähtänyt, että hän niihin meni?"

"Entäs Severin?"

"Me vietimme iltaamme rannalla pakisten niitä, näitä. Mutta nytpä lienee vielä kolmatta tekeillä. Taivaalla näkyi kummallinen kajastus tuolla länsi ilmalla, olleeko tulipalo jossain. Pelkään ettei olisi meillä, vaan minun mielestäni antaa Puolamäki kuitenkin melkoisesti etelämpään."

Emäntä ja Mari läksivät portaille katsomaan. Kumotus näytti todellakin tulipalolta. Mutta emäntäkin oli siitä mielipiteestä, ettei se ollut Puolamäellä vaan paljoa lännempänä.

"Minun täytyy odottaa, kunnes Ivar taikka Severin tulevat kylästä", sanoi emäntä. "He ainakin tietävät mitä se kajostus on."

He menivät uudestansa sisälle. Ja nyt otti Mari vuorostansa kirjan ja luki siitä ääneen. Se oli uusi testamentti. Hän luki sen halukkaammin, koska hän mielestänsä oli viettänyt pyhä-iltansa jotenkin turhamaisesti.

Emäntä kuulteli ensin hetken aikaa, mutta esitteli sitte, että veisattaisiin joku ehtoovirsi.

Olemme jo kuulleet, että Marilla oli kaunis ääni. Ja niinpä oli vielä emännälläkin. Jokainen tietää, että monella meidän aamu- ja ehtoo-virsistämme on hyvin soma nuotti. Se ei siis ollut mitään rumaa työtä, kun nämät kaksi vaimoa pyhä-illan hiljaisuudessa yhdistivät äänensä niihin.

Sanoimme illan hiljaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut niin aivan hiljaista, se ilta. Kylässä pidettiin tanssia, ja etäämpänä oli tulipalo. Ja monen mieli oli rikottu ja monen sydän oli särkynyt. Eikä molempain näiden kahden vaimoihmisenkään sydän ollut niin aivan ehjä, miten jo olemme olleet tilaisuudessa kuulemaan ja näkemään. Mutta semmoistapa on tämä elämä. Ei muuta kuin alituiset sisälliset ja ulkonaiset taistelut.

Mutta vaikka Mari-raukankin mieleen oli tänä iltana kylvetty paljon levottomuutta, sointui hänen äänensä kuitenkin ehtoo virteen ja se vuodatti hänen sydämeensä rauhaa -- kumminkin hetkeksi.

Severin oli juossut kylään, tiedustelemaan, mistä se outo kuumotus taivaalla oli. Kylässä oltiin niin ikään häiriöllä. Tanssi oli pikaisesti hajonnut. Kajostus tuli metsästä. Joukko nuorukaisia juoksi sinne. Ja pian tuli sanoma, että Ruikan puupinot siellä paloivat. Se ei siis ollut sen suurempi asia. Mutta se tapaus vaikutti kuitenkin yhden tai kahden tai useammankin henkilön tulevaiseen onneen tai onnettomuuteen.

Kylässä kävi jo puheita, että Tullilan Liisa oli vihan vimmassa, kun hän läksi Ruikan talosta, mennyt suoraa tietä metsään ja sytyttänyt halkopinot palamaan.

Muutamia nuorukaisia oli Ruikan emännän kehoituksesta juossut Tullilaan katsomaan olisiko Liisa kotona siellä. Arvattiin että jos hän oli metsässä käynyt ja puupinot sytyttänyt, hän ei vielä olisi ehtinyt kotia.

Mutta Liisa oli kotona ja antoi pojille kelpo nenäviisaita vastauksia heidän kysymyksiinsä, ja neuvoi heitä kulkemaan muualla öisillä, eikä rauhallisten ihmisten asunnoissa.

Tämän kaikki ennätti Severin kylässä käydessään kuulla. Sillä usein tapahtuu että huhut joutuvat ennen kuin ne, jotka tosikertomuksia tuovat.

Mutta Severin tytyi tähän, koska pää-asia oli hänen tiedossansa, nimittäin tulipalo, ja ettei se ollut sen vaarallisempaa laatua.

Hän päätti siis palaita kotiinsa. Mihin Ivar oli joutunut, siitä hän ei tiennyt, eikä häntä kylässä väkijoukossa näkynyt.

Kynttilän valo loisti vielä Severin äitin kamarista. Ja sieltä kuului virren veisua. Se oli hänestä vanhaa tuttua. Sillä hänen äitinsä oli siinä harras, erittäin näin pyhä ehtoisilla.

Hän lähestyi akkunaa ja kuuli Marin kauniilla altti-äänellä säestävän äitiänsä:

"Syntini minä tunnustan, Tiedät minun niitä katuvan."

Severin kuulteli hetken aikaa. Sitte hän päätti mennä sisälle kertomaan, mitä hän tulipalosta oli tietää saanut.

Hänen tulonsa katkaisi ja lopettikin laulun. Sanoma oli surullista laatua, ei niin paljon sen vahingon tähden, mikä Ruikulle puupinon palosta oli tullut, kuin sen, että siitä syytettiin Liisaa.