Part 3

Mutta se, joka tätä asiaa ei ensinkään ajatellut eikä tiennyt aavistaakan että hänestä niin paljon kuiskuteltiin oli Mari.

Evankeliumi-virtenä veisattiin silloin:

"Ah sielun, anna vallit Herran Ja turvaa Isääs rakkaasen."

Marilla oli kaunis ääni. Ja vaikka hän neitseellisellä kainoudella piti päänsä kumartuneena penkkiin, oli hän lukkarille suureksi avuksi. Sillä Mari veisasi puhtaasti eikä horjahtunut ensinkään nuotista, josta lukkari olisi monestikin horjahtanut, jollei hän olisi tukenansa kuullut tuon selkeän sävelen.

Sentähden hän ensimmäisen värsyn perästä jättikin virren seurakunnan haltuun, luottaen niihin, jotka puhtaasti veisasivat ja joista Mari oli yksi, ja läksi kolehtia kokoamaan lipolla. Unilukkari otti toisen lipon.

Muinoin oli tapa, että lukkari saarnan aikana kokosi kolehtin, siihen tarkoitukseen, johon se esivallalta oli määrätty. Sitte kulki unilukkari jäljestäpäin ja kokosi mitä vielä tahdottiin antaa, seurakunnan vaivaisille.

Mutta välin tapahtui, että joku yliopistolainen oli saarnassa, joka ei tarkkaan ollut mitannut "karttaansa."

Seurauksena oli, että hän sanoi "amen", ennenkuin lukkari oli ehtinyt puolitiehen ja unilukkari pääsnyt alkuunkan.

Vaan sittekuin kunnallinen vaivaishoito tuli laiksi, niin ei enää jälkihaavilla ollut pakko koota siihen tarkoitukseen. Ja kun lipolla kulkeminen siirrettiin evankeliumi virren ajaksi, kävivät sekä lukkari että unilukkari samaan tarkoitukseen. Toinen kävi miesten puolella ja toinen vaimoin puolella.

Kun juhlamenot alttarilla oli päätetty ja uskontunnustus luettu, veisattiin vielä muutama virren värsy, jonka aikana provasti sai lomaa mennä sakaristoon, muuttamaan alttaripukunsa saarna-pukuun.

"No, veli Santalainen," lausui hän nuorelle papille, sitte kuin hän oli valmis lähtemään saarnastuolille, "joko sinä olet mielesi muuttanut messu-puvun suhteen?"

Nuori pappi ajatteli ruotsalaista kuulutusta. Ja koska hän siitä saisi korvausta, jos hänen täytyisikin kasukassa mennä alttarin eteen, niin hän ajatteli, että oli parempi tässä asiassa totella vanhaa provastia, kuin ehkä joutua vielä riitaan korkean konsistoriumin kanssa. Sillä hän arveli, että provasti, joka näytti jäykältä mieheltä, nostaisi kanteen häntä vastaan. Sentähden oli kai paras olla nöyränä. Mutta hän oli niin hidas näissä ajatuksissa, ettei provasti heti saanutkaan vaadittua vastausta.

Sentähden kääntyi provasti unilukkarin puoleen, joka oli sakaristossa virkansa puolesta pappien palveluksessa, ja käski hänen ilmoittamaan kanttorille, että tämä veisaisi sopivan virren värsyn saarnan jälkeen.

"Ei tarvitse", ennätti nyt pastori Santalainen sanoa, "täytyyhän taloon tullessa noudattaa talon tapoja. Ja koska täällä vielä kannetaan kasukkaa, niin pitää kai minunkin siihen taipuman, vaikk'en minä sitä mielelläni tee."

"Mielelläsi taikka et, se ei koske minua. Mutta jos sinä tahdot olla lutherilainen pappi Suomen lutherilaisessa seurakunnassa, niin sinä toimitat alttaripalveluksen siinä asussa, joka täällä on yhtä vanha kuin sanottu oppikin."

"Mutta eihän oppi ja puku ole yhtä," rohkeni hra Santalainen vielä muistuttaa.

"Tässä ei ole enää aikaa kiistelemiseen", virkkoi provasti, taas kiivastuneena. "Te, unilukkari, pidätte huolta, että värsy saarnatoimen jälkeen veisataan, jollei pastori lähde kasukassa alttarille tavallisella ajalla."

Saarnavirren viimeiset sanat kuuluivat jo kirkosta, ja unilukkari avasi oven. Provasti astui juhlallisesti saarnastuoliin, niin kuin hän oli käynyt alttarin eteen ja niinkuin hänen tapansa oli kaikissa virkatoimissa.

Puheena olevana sunnuntaina saarnattiin vääristä profetaista, eikä provasti ollut se, joka jätti sovittamata tekstiä jokapäiväiseen elämään.

Hän muisti kyllä sen johdosta antaa tarpeellisen läksytyksen niille, jotka haaveksivat uutta uskonopissa ja niille jotka haaveksiain perässä juoksevat.

Hänen mieleensä muistui myöskin nuoren papin käytös sakaristossa, ja hän olisi lähettänyt tällekin muutamia siimauksia. Mutta hän päätti odottaa milliseksi se käytös vielä tänään muodostuisi, ja ehkä koettaa neuvoa häntä kahden kesken.

Sentähden piti hän saarnansa yleisesti, mutta terävästi, ja seurakunta kuulteli hänen puhettansa tarkkuudella.

Kun saarna oli loppunut ja kaikki siihen kuuluvat rukoukset päättymäisillään, aukeni sakariston ovi, ja nuori pastori Samuel Santalainen astui täydessä messu-puvussa alttarin eteen.

Tämä seurakuntaa vähän kummastutti, koska provasti ennen saarnaa oli toimittanut alttari palvelusta. Miksi nyt toinen pappi tuli? Alku syytä tähän ei kumminkaan koskaan saatu tietää.

Ja moni seurakunta on tietämättömyydessä siitäkin, miksi heidän nuoret pappinsa tulevat rukouspäivinä, jouluna, pääsiäisenä ja muina juhlapäivinä alttarille samoissa vaatteissa, joissa he nähdään arkipäivinäkin. Seurakunta on kuitenkin hiljakkoin ostanut ihka uuden kasukan. Taikka on joku varakas seurakuntalainen sen lahjoittanut.

He eivät tiedä, että se on tämä uusi aika, joka pyrkii asettamaan kansanjuhlat korkeammaksi kuin kirkkojuhlat. Edellisissä oltaisiin puettuina vaikka kultaan ja hopeaan, jos vaan sopisi, kun jälkimmäisissä arkinuttukin on tarpeeksi hyvä.

Kirkon menosta Onkivedellä emme tällä kertaa tahdo enempää kertoa. Lausumme vain, että se nyt kulki säällistä juoksuansa loppuun asti, ja päättyi Herran siunauksella.

Lopuksi veisattiin lähtövirsi, jonka jälkeen nuori pastori vielä meni saarnastuoliin, lukemaan niitä kuulutuksia, joita sitä varten oli lähetetty.

Jokainen tietää kuinka tärkeät kuulutukset maalla todellakin ovat. Siellä on muulla tavalla mahdoton ilmi-antaa hallituksen, virastojen ja kunnan käskyjä ja vaatimuksia.

Sen tähden jäävät ainakin talon isännät taikka heidän lähettiläänsä kuulutuksia kuulemaan. Sillä niistä saattaa riippua monta tähdellistä seikkaa.

Sitten kuin pastori Santalainen oli lukenut kaikki suomenkieliset kuulutukset ja ilmoitukset, otti hän käsiinsä jo tässä ennen mainitun ruotsin kielellä kirjoitetun kuulutuksen.

Ja ilman minkäänlaista edellä käypää selitystä, luki hän sen alusta loppuun ruotsin kielellä, alkaen sanasta "kungörelse" ja päättäen siihen nimeen, joka sen alle oli kirjoitettuna.

Seurakunta kuulteli sitä ällistyneenä ja tietämätä, mitä ajattelisi.

Pappi läksi pois saarnastuolista, vaan sanankuuliat jäivät penkkiinsä. He olivat vielä ikäänkuin jonkun selityksen puutteessa.

Ja selitys tulikin. Provasti itse astui sakaristosta, paperi kädessä ja seisahtui kuoriin.

"Minä pyydän ilmoittaa seurakunnalle", lausui hän kuuluvalla äänellä, "että vielä on yksi tärkeä kuulutus, joka on epähuomiosta jäänyt seurakunnalle selittämätä. Pyydän siis, että vielä kuulette senkin"

Ja hän luki nyt tuomarin ruotsin kielisen kuulutuksen alusta loppuun suomen kielellä.

Nimestä, jonka hra Santalainenkin oli lausunut hyvin selvästi, ymmärsivät useammat, että provasti oli nyt lukenut saman kuulutuksen suomeksi minkä nuori pappi saarnatuolista jo luki ruotsiksi.

Seurakunta kummasteli.

* * * * *

Ehtoopuolella samana sunnuntaina oli kylässä tanssit. Ne alkoivat kuitenkin jonkinmoisella kansan juhlalla, joita pidettiin kylän yhteisellä kentällä Onkiveden rannalla.

Tämä kenttä oli syntynyt vesijätöstä. Vaan kun ei ruoho siinä vielä oikein ottanut kasvaakseen, oli se jäänyt jakamata, ja kylän mökkiläiset saivat sitä niittää ja syöttää.

Tähän aikaan se jo oli puhtaaksi sekä niitetty että syötetty.

Vaikka Onkiveden pitäjäs oli yleisestä liikkeestä vähän sivummalla, olivat uuden ajan pyrinnöt sinnekin päässeet tunkemaan.

Tosin ei täällä oikein tiedetty, mitkä nämät pyrinnöt olivat, mutta sen verran tiettiin, että niihin kuului kansanjuhlat.

Olipa siis koetettu saada kansan-juhlia eloon. Alussa niitä pidettiin arkipäivinä. Mutta Onkiveteläiset olivat vielä niin vanhallaan olioita, etteivät ruvenneet niihin tuhlaamaan työaikaa.

Juhliin saapui siis liian vähän väkeä, että olisi maksanut vaivaa pitää heille kansallisia puheita ja antaa heidän kuulla isänmaallisia lauluja.

Sen vuoksi koetettiin sunnuntaita ja se onnistuikin paremmin. Joutilaita on silloin paljon, erittäin suuremmissa kylissä. Ja suvella, kun ei muutakaan ajan vietettä ole, eikä koko päivää jakseta maata, kävellään kansan-juhlaan.

Alussa oli vaikeata juhlain toimittajoille saada mitään tehokasta matkaan.

Sillä paljaat isänmaalliset puheet, joita pidettiin, eivät näkyneet innostuttavan juuri keitään. Kuuliat olivat siksi vielä liian tylsiä. He vetivät joko suutansa nauruun taikka osoittivat muuten tyhmää muotoa.

Ainoastaan silloin he vähän pystyttivät korviansa auki, kun puhuttiin herrain vallasta. Jokaisen mielestä olisi hyvä, jos saataisiin tuo valta herroilta pois.

Tosin ei Onkiveden pitäjässä ollut sanottavaa herrasmiesten valtaa, koskei ollut paljon herrasmiehiäkään.

Sillä eihän ainakaan nimismieheltä sopinut ottaa valtaa pois. Kukas sitte pahantekiät panisi kiini, ja kukas häätäisi vallattomuutta.

Yhtä vähän kävi tuomarilta riistää hänen valtaansa. Kukas ratkaisis riidat ja tuomitsisi pahantekiät.

Muutamain mieleen johtui kruununvouti ja henkikirjoittaja, jotka eivät asuneet pitäjässä, mutta kävivät siellä ylöskannolla ja veivät suuret rahamäärät mennessään. Paitsi sitä kuulutti kruununvouti usein ryöstöön niiltä, jotka eivät jaksaneet maksaa ulostekojansa.

Sitä olisi kyllä ollut pidettävä ankarana valtana, jollei rahat olisi menneet kruunulle. Vaan eihän puhujat ainakaan tarkoittaneet kruunua.

Mutta koska puheita pidettiin herrain vallasta, niin arvelivat kuuliat, että sillä tavoitettiin jotain kaukaista, Onkivedellä olematonta, mutta kuitenkin olevaista. Vaan kaukaista kun se oli, niin se pikemmin heitä nukutti kuin herätti.

Toinen seikka, joka myöskin oli puheen aineena, ei heitä alussa sekään tehnyt hullua viisaammaksi.

Se oli tuo mahti sana "yksi kieli, yksi mieli."

Ei he tienneet siellä Onkivedellä muuta, kuin että heillä vain oli yksi kieli -- ja sama, jota puhuttiin yli koko Suomen maan.

Tosin he tiesivät, että sitä puhuttiin eri lailla eri maakunnissa vaan ei kuitenkaan niin erilailla, ettei suomalaiset olisi toinen toistansa ymmärtäneet.

Senkin he tiesivät, että naapuri-pitäjässä, Luokkamäellä, sanottiin "krapu" kun Onkivedellä tydyttiin sanomaan "rapu". Ja kun edellisessä oltiin "solassa", niin jälkimmäisessä oltiin "sorassa." Vieläpä edellisessä "kryypättiin krommia" kun jälkimmäisessä vain "rommia ryypättiin."

Ja oikein pilkalla tiesivät he kertoa että Ikaalisten miehet pitivät kieltänsä kaikkein puhtaampana koko Suomessa. He sanoivat nimittäin. "Kyröh, Karkuh ja Ikaalisih puhutaan puhtaimpaa suomea."

Tämä heitä oikein huvitti. Se oli heidän mielestänsä paksua itserakkautta, koska nuot h-päätteet juuri osoittivat, että heidän kielessänsä on vikaa ja virhettä.

Pikemmin olisi Onkiveteläisten kieltä sopinut heidän mielestänsä pitää puhtaimpana kaikista. Sehän oli melkein yhtäläistä kun katkismuksessa, virsikirjassa ja raamatussa.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Näin tavoin oli se jotenkin karua ja kuivaa maata, jota kansan juhlain toimittajat olivat ruvenneet kyntämään Onkivedellä.

Tuskan hiki oli heidän otsassansa, kun ei he nähneet pienintäkään orasta nousevan kylvöstänsä.

Se, joka ensin oli näihin puuhiin ryhtynyt, oli pitäjän nuori kansakoulun opettaja. -- Sanokaamme Onkiveteläisten kunniaksi, että heillä oli kansakoulu, jollemme sitä ole ennen tulleet maininneeksi. -- Sen oli provasti matkaan saanut. Oikeastaan oli kouluja kaksittain, toinen tyttöjä, toinen poikia varten.

Opettajatar ja opettaja oli hankittu seminarista.

Kansakoulun opettaja, jonka nimi oli Hympyräinen, oli hyvin innokas mies.

Tosin ei hänen intonsa tarkoittanut niin paljon lasten kasvatusta kuin kansallisuutta. Hän pyrki miltei enemmän vaikuttamaan aika ihmisiin kuin lapsiin.

Hän arveli kutsumuksensa oikeastaan olevan joku isänmaallisuuden lähetystoimi. Ja lasten opetusta toimitti hän vain virkansa puolesta.

Sentähden hän jouto hetkinä kokoili kylän nuorisoa ympärillensä, piti heille esitelmiä ja koetti opettaa heitä laulamaan neli-äänisesti.

Tämä jälkimäinen yritys onnistuikin, niin että ennen pitkää kvartetti oli valmiina, joka auttavasti lauloi juhlatiloissa ja välin säesti virren veisua kirkon menoissakin. Sitä, nimittäin korali-veisua, johon kylän nuorisolla ja kansakoulun oppilaillakin olisi ollut enin halu ja taipumus, ei opettaja taas puolestansa niin mieluisesti harrastanut, kuin muita lauluja ja erittäin isänmaallisia.

Se taas vuorostansa vaikutti, että innostus jähtyi kummaltakin puolelta vähitellen, eivätkä jaksaneet jatkaa harjoituksia muut kun jotkut harvat.

Kesällä oli kuitenkin opettajalla apua ja kannatusta muutamista ylioppilaista, jotka olivat asettuneet loma aikaansa viettämään Onkivedellä. He olivat samaan suuntaan innostuneet kuin opettaja Hympyräinenkin.

Ja kun pitäjään vielä tuli lisäksi nuori pappi, saman hengen lapsia, niin koetettiin oikein miehissä ryhtyä herätys työhön Onkiveden pitäjässä.

Siihen kansan juhlaan siis, jota puheena olevana sunnuntai-iltana pidettiin, saapui myöskin pastori Samuel Santalainen.

Pitkän matkan tähden ei hänen ollutkaan vaikea siihen saapua, koska hän asui samassa kylässä.

Aluksi luuli paikalle kokountunut väki-joukko, että pastori tulisi heitä nuhtelemaan siitä, kun he pyhäpäivänä olivat saapuneet tämmöisiin turhanpäiväisiin menoihin.

Tätä arvelivat erittäin akat, jotka olivat istahtaneet vähän ylemmäksi pellon pyörtänölle iloa imehtimään. Heidän mielestänsä nuoriso ansaitsikin nuhteita ja manauksia.

Mutta heidän arvelunsa ja ajatuksensa muuttuivat ihastukseksi, kun näkivät nuoren papin itse astuvan puhuja lavalle.

"Hän tulee pyhittämään tätä jumalatonta elämää", lausui yksi heistä, "ja pitämään ehtoosaarnan tämän päivän tekstistä."

"Hän aikoo saarnata huoneentauluja", lisäsi toinen.

"Eipä ikään, kuin sapatin kelvollisesta viettämisestä", arveli kolmas.

Herra pastori Samuel Santalainen yskäsi, avasi suunsa ja puhui näin:

"Kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset!"

"Kuules, hän käyttää loppusointuja", kuiskasi yksi ylioppilaista mieltyneenä, toverilleen.

"Me vaivaiset syntiset", huokasi yksi akoista, pellon pyörtänöllä, "ei meissä ole kunnioitettavaa."

Hän olisi toivonnut, että pappi olisi kuullut hänen huokauksensa, mutta kun ei pappi kuullut, oli hän tytyväinen, kun lähellä istuva toinen akka edes sen kuuli.

"Kunnioitettavat kansalaiset", toisti pappi. "Te tiedätte, että me kauvan aikaa, vuosi satoja olimme olleet orjuudessa." -- -- --

"Niin, niin synnin orjuudessa", huokasi taas akka pellon pyörtänöllä.

"Orjuudessa vieraan kansan, vieraan kielen alla", jatkoi pappi.

"Ja sittekin, vaikka me olimme päässeet vieraan kansan vallasta, rasitti meitä kumminkin yhä tuo vieras kieli." -- -- --

"Kieli on paha jäsen, sanoo apostoli Jakob, vaikka se niin pieni on", muisti akka pyörtänöllä. Enempää ei hän sillä erällä muistanut.

"Herrat ovat meitä orjuudessa pitäneet", jatkoi pappi innostuneena. "He ovat syöneet meidän hikemme ja väkemme." -- -- --

"Hän puhuu herrain päivistä", huomasi taas akka pyörtänöllä; "minä kuulin äite vainajani kuulleen äite vainaaltaan, että ennen muinaan pidettiin herrain päiviä, vaikken koskaan saanut selkoa, mitä ne oikeastaan olivat. Mutta kyllä kai ne olivat jotain riksräättiä, joissa tuomittiin piikki tynnyriin ja mestaus-lavalle ja muuta semmoista."

"Herrat ovat pyytäneet sortaa meitä, Suomen kansaa", sanoi pappi yhä tulistuneempana, "muukalaisuuden ikeellä. Mutta Jumalan kiitos -- tätä lausetapaa käyttävät kansanmieliset hyvin usein, vaikkei se heidän asiaansa muuten sovellukaan -- me olemme kerrankin heränneet" -- -- --

"Niin, niin", huokasi akka, "me olemme heränneet synnin unesta." -- --

"Me olemme heränneet tuntemaan, että meillä on valta ja voima" -- -- --

"Ja kunnia ijankaikkisesti amen", höpisi akka, papin puheen sekaan -- -- --

"Ettei meidän enää tarvitse kestää ja kärsiä muukalalaisuutta keskuudessamme ja niskoillamme. Ja siitä tulee meidän kiittää niitä miehiä, jotka meitä ovat valaisseet, historian ja järjen valolla. Ne ovat, jokainen teistä tietää, kutka ne ovat. Minä nimitän heidän vain tässä heidän kunniaksensa. Ne ovat Juhana Vilhelm Snellman ja" -- -- --

"Ovatko ne pappeja?" kysyi akka. Mutta kukaan ei tiennyt siihen vastata. Sentähden hän itse jatkoi keskusteluansa:

"Snellman nimisiä pappeja olen kuullut olleen. Ja poikanikin, joka kaartissa palveli, tiesi sen nimisen papin olleen Helsingissä. Mutta kukapa se toinen oli? Miksi hän sen taas nimittikään? -- -- -- Eihän se edes herrasmiehen nimi ollut."

Siuron nuori väki, nimittäin Severin ja ne vieraat, jotka hän aamulla oli tuonut muassansa taloon, eivät alussa olleet siinä kansan juhlassa, josta edellisessä olemme kertoneet.

Kirkosta tultua ja päivällistä aterioittua olivat he jääneet kotia, syystä, että emännällä oli sekä keskustelemista että tekemistä Marin kanssa huomista talkoota varten.

Severinin olisi kyllä ollut halu mennä; mutta ilman niin hauskaa toveria, kuin Mari oli, ei hänen tehnyt sinne mielensä.

Hän päätti odottaa, kunnes hänen äitinsä oli saanut askareensa toimitetuksi. Olipa hän apunakin, että ne joutuisammin valmistuisivat. Emme tiedä, oliko hän tavallisesti muulloin äidillensä avullisena sen askareissa. Semmoiset eivät tavallisesti miellytä nuorukaisia.

Vaan totta puhuaksemme, miellyttivät ne nuorukaista tällä kertaa sen vuoksi, että kaunis Marikin oli niissä kiini. Severin olisi vaikka ruvennut sukkaa kutomaan, jos hän olisi saanut sitä tehdä Marin kumppanina.

Äiti huomasi kyllä, mistä pojan avuliaisuus tuli; mutta hän ei lausunut mitään -- hymyili vain.

Viimein hän sanoi, että tärkeimmistä toimista oli päästy. Mitä vielä oli tehtävää, kävisi ehtoommalla saada toimitetuksi. Nuoret saisivat nyt mennä kansan juhlaan.

Oikeastaan oli Severinistä halu jo sinne kadonnutkin. Sillä hänestä oli yhden tekevä, missä oltiin, kun vain yhdessä seurassa saatiin olla. Mutta jollei kansanjuhlaan mentäisi, niin ei hän tietäisi, minkä syyn varjolla hän enää saisi liikkua Marin lähellä, kun ei tuota hääräämistä ja "säälimistä" ollut.

Sentähden hän kiivaasti tarttui äidin kehoitukseen ja vaatei Maria lähtemään hänen ja Ivarin kanssa nuorison kokoukseen. Ivar oli askaroimisten aikana ollut Severinin kamarissa lukemassa sanomalehtiä.

Marilla ei ollut erinomaista halua kansan juhlaan. Hänessä oli kyllä uteliaisuutta saada nähdä ja kuulla, mitä sellaisessa juhlassa tapahtui. Mutta häntä oli tämän päivän tapaukset ruvenneet ujostuttamaan.

Sillä vaikkei hän ollut kuullunna mitä hänestä kirkossa kuiskuteltiin, kun hän Siuron emännän kanssa oli niin ylhäälle mennyt, oli hän kuitenkin tuntenut ne kuiskutukset.

Ja nyt, jos hän taas ehtoopuolella samana päivänä nähtäisiin Severin kanssa kävelyllä, niin ehkä kuiskuteltaisiin niin, että hän _kuulisi_.

Hän koetti siis välttää lähtöä kansan juhlaan. Hän arveli, ettei siitä muuta seuraisi kuin kyyneleitä perästä päin. Mutta ei hänellä ollut juuri erinomaista syytä, millä hän itseänsä estelisi.

Hänen ei käynyt teeskenteleminen pään kipua, jolla herrasnaiset usein pääsevät senkaltaisesta pulasta, sillä hänen päänsä oli ihan terve.

Ja kun hänen veljensä olisi mukana, niin oli vielä vähemmän syytä estelemiseen.

Mari-raukan ei siis muu auttanut, kuin lähteä juhlaan. He menivät kolmisin, niinkuin he aamulla olivat tulleet Puolamäeltä.

Heidän saapuessansa kentälle oli nuori pappi parhaillaan puheensa innossa. Hän ylisti niitä miehiä, jotka niinkuin hän sanoi, olivat herättäneet Suomen kansan taitamattomuuden unesta.

Se oli sitä, jota akka pyörtänöllä ei ymmärtänyt ja jolle hän kaikessa hiljaisuudessa antoi ihan toisen merkityksen.

"Tämmöistäkö tämä nyt onkin", lausui Ivar.

"Niin sitä samaapa nyt saarnaavat sekä papit että levitat", sanoi Severin. "Eihän sitä muuta kuulekaan, kuin tuota paljasta -- tyhjyyttä."

"Kas Puolamäen Mari, kun kävelee Siuron Severin kanssa", huomautti yksi tytöistä.

"Aamupäivällä hän oli kirkossa Severin äidin kanssa", muisti toinen.

"Torpan tyttö pyrkii rusthollin miniäksi", tiesi kolmas.

Mutta kun torpan tyttö tuli siivosti heitä tervehtämään, lauhtui heidän paha mielensä ja he tervehtivät siivosti takasin ja antoivat Marille kättä.

"Kerran sinunkin näkee kirkonkylässä, näin sunnuntaina jäljestäpuolen päivän", sanoi se viimeinen, joka miniästä oli puhunut. Hän ikäänkuin katui pahaa sanaansa, vaikka hän tiesi, ettei Mari sitä kuullutkaan.

"Minä tulin tänne jo huomista talkoota varten", sanoi Mari. "Siuron emäntä tarvitsi minua avuksensa, vaikka minä pikimältään pääsin tätä iloa imehtimään. Mitä täällä nyt on?"

"Kuule ja näe itse, tuossahan pappi saarnaa."

Ivar ja Severin olivat sillaikaa tervehdelleet miespuolisia tuttaviansa, erittäin jälkimmäinen, joka hiljan oli palannut maanviljelyskoulusta ja vasta nyt tapasi useita ensikerran sen jälkeen.

He lähestyivät sitte tyttöjen joukkoa, jossa Marikin oli.

"Kuulkaa, Severin, oletteko te kansan-mielinen?" kysyi yksi tytöistä.

"Olen, ja hyvä olenkin."

"Emmekö me, tytöt, kelpaisi kansanmielisiksi?"

"Ette suinkaan, enempää kuin kaartilaisiksi."

"Mutta sanoihan pappi: kunnioitettavat kansalaiset, miehet ja naiset."

"Sanoiko hän niin? No, sitte minä olen erehtynyt. Minä luulin kansallisuuden tarkoittavan jotain yhdistystä, jotain kuntaa, esim. vapaehtoista palosammutuskuntaa."

"No jospa tarkoittaisikin, kyllähän me sammuttaa osaisimme."

"Sytyttää te vielä paremmin osaatte, ja sentähden ei teitä lasketa koko kuntaan. Enkä minä, jos minulla olisi jotain sanomista kansallisuudessa, suinkaan laskisi teitä siihenkään. Te sytyttäisitte koko kansallisuuden."

"Kuinka te olette paha!"

"Eläköön!" huudettiin yhdeltä puolen, siitä, missä opettaja Hympyräinen seisoi.

Pappi oli lopettanut puheensa ja astui alas lavalta.

Hympyräinen viittasi kädellänsä ja laulajat hänen ympärillänsä alkoivat neli-äänisesti "Maamme"-laulun.

"Laulu on hyvä ja soi kauniilta, mutta ei sovellu tähän tilaisuuteen", sanoi Severin Marille.

"Miksei?"

"Sitä ei ole aivottu säestämään _tuonkaltaisia_ puheita."

"Minun täytyy tunnustaa, ettei minulla ole siitä puheesta juuri mitään selkoa; me tulimme tänne sen loppupuolella ja sitäkään vähää en saanut kuulla pakinoimiselta."

"Vahinko ei ollut suuri. Minä osaan sen ulkoa, niin usein olen sen kuullut. Ja jos tahdot, niin kerron sen sinulle sanasta sanaan." --

Pastori Santalainen oli nähnyt Marin, siinä kun hän seisoi puhuja-lavalla. Hän oli nähnyt hänen jo kirkossa aamupäivällä. Ja hän arveli Marin olevan jonkun rusthollarin tyttären.

Puheensa päätettyä kysyi hän opettaja Hympyräiseltä, kuka Mari oli. Mutta Hympyräinen, joka jokseenkin tunsi kaikki rusthollarin tyttäret pitäjässä, ei tuntenut Maria. Hän luuli hänen olevan jonkun ulkopitäjäläisen.

Severin oli heille niinikään outo, hän kun oli ollut poissa kotoa jo ennen kuin Hympyräinenkään tuli pitäjään.

Molemmat, sekä pappi että kansakoulun opettaja, olivat kuitenkin hyvin uteliaita saada tietää, kutka nämät kaksi oli.

Ja vaikeata ei se ollutkaan. Sillä jokainen nuori mies pitäjässä tunsi Severin, ja he olivat valmiit esittelemään häntä papille ja opettajalle.

"Te olette ollut maanviljelyskoulussa, kuulemma", sanoi pappi, sittekuin esittely oli tapahtunut. "Siellä eivät mahtane kansalliset pyrinnöt olla aivan hyvässä kukoistuksessa."

"Siinä erehdytte, hra pastori, jos niin luulette", vastasi Severin, "minun luullakseni kukoistavat ne juuri siellä, jos missään."