Part 1

Produced by Tapio Riikonen

TORPAN TYTTÖ I

Kuvauksia kansan elämästä

Kirj.

A. W. LINDGREN

Hämeenlinnassa v. 1884, Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.

Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse sitä soittamassa.

Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista, joka nyt laskettiin maan poveen.

Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui hiljaiseksi.

Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut, kuului toinen ja sitte taas kolmas -- aina yhdeksän kumahdusta, jotka muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että -- kaikki oli täytetty.

Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi, että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää hänen itsensä soittamasta.

Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti hän iltakelloa vähän varhemmin.

Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta tarjosi sinne ylhäälle.

Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla, toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas metsät ja kukkulat.

Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän seurakunnan virkaan pääsi.

Sanoimme _ollut_. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.

Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.

Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi. Niissä pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.

Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan "eläköön" kansallisuudelle.

Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan hiljaakaan tuota "eläköön", joka hänen mielestänsä oli kaikkea järjellistä nuottia vailla.

Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei vienyt eteenpäin, vaan vinoon.

Oli suvi-ilta loppupuolella heinäkuuta. Ruislaihot olivat tuleentuneet ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.

Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.

Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.

Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä.

Hän ei toivotellut hintain ylenemistä -- jos hänellä joskus olisi syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden "markkongiin" eikä joutunut kenenkään kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista, iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa, nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.

Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli leivästä puute.

Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä, keskellä vainiota.

Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.

Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.

Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.

Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja vasta sitte, kun ne olivat säilyssä, mentiin takaniityille ja huonommille aroille korjaamaan, mitä niihin ehkä vielä heinän aikana oli ehtinyt kasvaakin.

Ei hän myöskään laskenut viljaansa varisemaan, vaikka hän antoi sen tuleentua; hän sai sillä tavoin kaikki jyvät riiheen ja aittaan.

Tällä ajattelevaisuudella ja varovaisuudella oli hän tullut kylän äveriäimmäksi isännäksi.

Ja kyläläisten oli pakko vähitellen ruveta noudattamaan hänen tapojansa, jolleivät tahtoneet vallan takapajulle ja muitten nauruksi jäädä.

"Hyvää iltaa, Siuro", sanoi unilukkari. "Tottapa viljanne jo on valmis leikattavaksi?"

"Hyvää iltaa! Luulisimpa olevan juuri maanantai-aamuksi," vastasi rusthollari.

"Mutta jos varisee jo huomenna?"

"Ei, sen verran kuin minä tähkäpäitten luontoa käsitän."

"Terveiksi. Mitä muuten kuuluu?" jatkoi unilukkari, tultuansa lähemmäksi ja tarjoten rusthollarille kättä.

"Eipä mitään erinomaista."

"Poikanne Severin on jo, kuulemma, palannut maanviljelys-opistosta.

"Niin on. Hän tuli kotiin toissa iltana."

"Kaiketi hän nyt on uhka maanviljeliä ja voittaa pian teidän?"

"Arvattavasti on hän ahkerampi apilassa ja vikkelämpi vikkerissä, kuin minä. Sillä senlaisiin uusiin viljelyksiin en minä pysty. Mutta vielä minä hänen kanssansa lupaan kilvan kyntää ja ojaa kaivaa."

"Älkää sanoko! Uusi aikahan tykkänään halveksii meidän ojiamme ja kyntöämme."

"Halveksikoon vain. Se halveksii monta muutakin seikkaa meidän ajoiltamme, joka ei olisi niinkään halveksittavaa."

He läksivät yhdessä astumaan kylää kohden, ja unilukkari jatkoi:

"Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse vaariksi?"

"Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat."

"No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?"

"Minä tahdoin hänen pois kotoa -- te tiedätte ehkä kylläkin, minkä tähden -- vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. -- Hän oli siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun."

Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.

Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.

Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä, vaikka hän paljon tiesi.

Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.

Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.

"Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois kotiseuduilta, ovat jo ohitse," kysyi unilukkari.

"Eipä niin aivan, pelkään," vastasi rusthollari. "Mutta Severi ei saa jäädäkään kotiin, eikä kotiseudullensa. Hän tulee piakkoin asevelvolliseksi. Ja koska nuorten miesten muka on siinä muodossakin tähän aikaan palveleminen isän maatansa, niin palvelkoon hän aikansa puhtaasti ja vapaehtoisesti, ilman arvata."

* * * * *

Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, siirrymme Puolamäen torppaan, vähäisen Tuohijärven rannalle.

Torppa oli saanut nimensä siitä, eitä kun sen nykyinen isäntä, kolmattakymmentä vuotta sitten, nuoren vaimonsa kanssa oli siihen muuttanut, elikkä oikeimmin sanoen, kannosta ja juuresta sen perustanut, oli mäellä runsaasti kasvanut puoloja.

Saman mäen rinteet olivat nyt peltoina. Ja sivulla, pitkin Tuohijärveen laskevaa pientä jokea, oli kauniit niitut, joita ojanteella kasvavat korkeat lepät suojelivat päivän helteeltä keskisuven poutina.

Järvi taas oli saanut nimensä siitä, että sen rannoilla kasvoi tukevaa koivumetsää. Ja sitä pidettiin arvokkaampana vielä siihen aikaan runsaan tuohen saannin tähden, kuin itse koivupuiden, jotka olivat liian kaukana kylältä, että niitä olisi ruvettu kaatamaan poltinpuiksi.

Koivikko oli syntynyt siitä, että vahva hongisto muinaisina aikoina oli kaadettu kaskeksi. Siaan oli kasvanut lehtimetsää, niinkuin tavallisesti ainakin.

Ajat tosin olivat muuttuneet Onkiveden pitäjässäkin. Metsä oli ylennyt arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella.

Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä nimet olivat alkunsa saaneet.

Puolamäen torppa oli itsekin kasvanut alkumuodostaan ei ainoastaan tilustensa, vaan rakennustensakin suhteen. Sitä tupaa, joka ensin oli nuoren pariskunnan ainoa huone, oli aikaa voittaen jatkettu oikealle ja vasemmalle. Talli ja navetta olivat niinikään kasvaneet sekä pituudelleen että korkeudelleen. Tähän tuli lisäksi aitat ja luhdit, sekä muita ulkohuoneita.

Näemme siis, että Puolamäen torppa oli koko muhkea sekä huoneittensa että maittensa puolesta.

Mutta hyvä tai huono, oli se kuitenkin torppa. Se ei vetänyt vertoja kruunun talolle, joka saattaa käydä perintö-oikeudella suvusta sukuun. Vielä vähemmin se oli verrattava perintö tilaan, jota saa myydä ja ostaa.

Sepä on meidän aikanamme herättänyt levottomuutta torppareissa, kun eivät saa täydellä omistusoikeudella hallita niitä tiloja, joita he viljelevät.

Heidän asemansa on muka epävakainen, niinkuin sen ainakin, joka vuokralla toisen omaisuutta nauttii.

Mutta jos meidän torpparit tietäisivät kuinka ulkomailla on sen asian laita, niin he ehkä olisivat levollisemmat.

Useammassa maassa on nimittäin melkein kaikkien maanviljeliäin tila samanlainen kuin meidän torpparien. Heillä on maansa ainoastaan vuokralla. Ja heidän on pakko muuttaa pois, milloin vaan omistaja käskee.

Mutta meillä on torppareillakin usein elinkautiset sopimukset isäntäinsä kanssa. Ja käyvätpä torpat täällä joskus muutamilla ehdoilla perintönäkin. Paitsi sitä on meillä tuohon "muuttopäivään" pitkä aika. Ja sillä on laki tahtonut suojella torpparien oikeuksia.

Ylipäänsä ei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että niitä on semmoisiakin ihmisiä ja perhekuntia, joilla ei ole torppaakaan.

Ja niille torppareille, jotka eivät tydy kohtaloonsa, on annettava se neuvo, että he kukin ostavat itsellensä perintötalon ja asuvat sitä hyvin, niin ei kukaan tule käskemään heitä päivätyölle eikä ajamaan heitä pois tilaltaan.

Puolamäen torppari ei ollut tytymätön. Hän oli itse, niinkuin jo sanoimme, metsästä raivannut tämän tilan. Ja senvuoksi oli hänellä sen asumisessakin tavallista paremmat ehdot. Hänen ei tarvinnut itsellensä eikä vaimollensa peljätä "muuttopäivää", ennenkuin he muuttaisivat majaa koko tästä elämästä.

Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen asunto-oikeuden tilalle.

Mutta tyttärelle -- Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika -- ei siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli -- tai oliko ensinkään, sitä ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä. Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.

* * * * *

Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin tavallisesti ainakin.

Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.

Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin päivinä.

Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa, helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa, ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa ja lampaita ja vasikoita karsinassa.

Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.

Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka. Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja kaikkien näiden luontokappalten kesken.

Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.

Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.

Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle, tekemään tuhoja.

Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.

Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä syytä varovaisuuteen.

Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.

Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä kohtaan siinä suhteen ollaan.

Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.

Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan, nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven suloisimmalla säällä.

Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että se oli niin vaihetteleva.

Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.

Sen rannoilta ei enää kuulunut pikkulintujen laulua koivujen latvoista, niinkuin kevä-suvella. Mutta sen siaan oli puistossa nykyänsä ehkä enemmän pikkulintuja kaikkia lajia, kuin keväällä. Sillä poikueet kokountuvat mielellään ihmisasunnoitten lähelle syksy-suvella, ikään kuin etsien turvapaikkaa petolintujen ja muiden vihollistensa alta.

He ymmärsivät vaistollansa, että siellä, missä pyssy joskus paukahtelee, putoapi petolintu pian ilmasta tai oksalta ja lakkaa heitä vainoomasta.

Ja haukka ymmärtää myöskin vaistollansa, ettei semmoista taloa ole hyvä lähestyä, jossa pyssymiehiä asuu, vaikka saalista olisi kuinkakin runsaasti.

Mari käveli rantapolkua, pitkin puiston reunaa. Häntä huvitti pikkulintujen hiljainen elämöitseminen puiden oksilla, ne kun eivät vähääkään näkyneet häntä pelkäävän. Hänen toisella sivullansa kiilsi Tuohijärven sileä pinta aamu-auringon säteissä.

Hänen ajatuksensa olivat neiton unelmoita, niinkuin tytöt niitä unelmoivat kahdeksantoista vuotiaina.

Hän arveli ja ajatteli, että jos hänen täytyisi jättää kotipaikkansa, niin hänen epäilemättä tulisi ikävä tätä järveä, tätä koivikkoa, näitä lintuja, tätä taivasta, tätä aurinkoa.

"Tätä taivasta, tätä aurinkoa, voi minua höllä-mieltä, samahan aurinko ja sama taivas on muuallakin."

Vaan, tyttö, kun suru ja ikävä painaa mieltäsi, niin ei aurinko ole niin kirkas eikä taivas niin sininen kuin kotisi ja lapsuutesi päivinä.

Niinkauvan kuin olet äitisi suojassa ja kotitaivaasi kotosalla, ei suru pääse sydäntäsi sortamaan, vaikka surua olisikin.

Emme tiedä, vaihettelivatko nämät kahtalaiset ajatukset tytön mielessä, vai mitenkä hän vielä unelmoitansa jatkoi, mutta yhtäkkiä hän niistä havahti ja läksi kotia päin kiirehtimään.

Samassa hetkessä kuin hän ehti pihalle, saapui sinne toisaalta vieras, ratsastaen uljaalla hevosella.

Vieras oli nuori mies, puettu maanviljeliäin pukumalliin, siihen, jonka herrasmiehet parikymmentä vuotta sitten keksivät, mutta jonka talonpojatkin nykyaikana ovat itsellensä omistaneet.

Tosin on sitä viime-aikoina tullut hämmentämään nuot kansallispukujen kyhäykset; mutta kun ne eivät oikein ole päässeet vakaantumaan, on maalaisväen puku moniaalla pitänyt paikkansa. Se on harmaa, viheriäisillä reunuksilla ja hian suilla. Ja se vaatettaa oivallisesti nuoren, pulskan miehen, olkoon hän sitte herra taikka talonpoika.

Sillä on vielä sekin etu, että se painaa ulkomuotoonsa tuon raha-arvoisuuden, johon mailma tähän aikaan kaikin tavoin pyrkii.

Ratsumies oli Siuron rusthollarin poika Severin.

Pieni kainostus valaisi hetkeksi Marin kauniita kasvoja, nähdessään nuoren rusthollarin.

"Te täällä, Severin?" huudahti Mari.

"Severin kyllä, vaan en mikään te", vastasi nuorukainen, hypäten ratsultansa ja taluttaen sen lähimmän riiman alle, johon hän sen sitoi.

Mari oli niinikään puettu kansallis pukuun. Sillä hän oli niissä tavallisissa aamuvaatteissa, joita maalla on käytetty ammoisista ajoista ja jotka, kun ne ovat puhtaat, niinkuin Marilla aina, ovat yhtä somat kuin kansallispuku ja yhden näköisetkin.

Sillä tuo naispuolen kansallispuku nykyaikana ei ole mikään muu, kuin maatyttöjen aamuvaate, jos siitä karsii pois liialliset nauhat, rimsut ja ruusut.

"Miksis minua teitittelet, Mari?" kysyi Severin, melkein surun voittoisesti ja ojensi tytölle kättä; "olenko minä kasvanut sinun silmissäsi, taikka oletko sinä kasvanut omissa silmissäsi?"

"Enpä tiedä", vastasi Mari, ujosti, "te -- sinähän olet nyt herra ja koulun käynyt."

"Koulun käynyt ja herra, olkoonpa niinkin. Mutta sinä olet kylän kaunihin".

"Tulitko pakiparaastasi sitä minulle sanomaan?"

"En, tällä kertaa tulin tänne isäni ja äitini käskystä."

"Oh."

"Meillä on huomenna rukiin leikkuu, ja tiedät että isäni silloin vaatii kaikkia apupäiviä, mitä saatavissa on."

"Siitä asiasta sinun on puhutteleminen isääni."

"Tietysti. Mutta minulla on äidiltäni terveisiä sinullekin. Hän arvelee, että sinä tavallisuuden mukaan tänäpänä tulet kirkolle, ja hän pyytää, ettäs poikkeat meille kirkosta ja jäät ehtoopuoleksi häntä auttamaan. Sillä leikkuu on huomenna, talkoon mukainen, koska isä tahtoo eloa niin paljon kuin mahdollista kokkosille ja siis lukuisasti väkeä työhän."

"Onko se isäsikin tahto, että minä nähdään teidän askareissanne?"

"Askareet ovat äidin asiat, eikä isä tavallisesti kysy, keitä äidillä niissä on apuna. Mutta äiti pitää sinusta paljon, ja sentähden hän pyytää, että sinä tulisit häntä auttamaan tässä kiireessä."

"Sano siis terveisiä äidillesi, että minä tulen mielellänikin. Vaan isäsi asian tulee sinun sanoa isälleni, niinkuin jo mainitsin. -- Ja siihen on hyvää aikaa, sillä tuossahan on isä."

Samassa tuli Puolamäen isäntä ulos makuuhuoneestaan. Nuori rusthollari meni häntä tervehtämään.

"Oho, niin varhain liikkeellä. Sitä minä nimitän virkuksi isännän aluksi," sanoi Puolamäki. "Ollaanko maanviljelyskoulussa niin varhaisia?"

"Ollaan sielläkin, mutta vielä varhaisempia täällä. Minä näen että te jo olette ehtineet leikata elonne parhaammat osat, koska kyköt kököttävät tuolla vainionne rinteellä."

"Niinpä niinkin. Meidän, torpparien, täytyy aina olla varoillamme, koska emme tiedä, milloin talosta tullaan käskemään apupäiville. Oma elo ei saa päästä varisemaan sekään. Ja sentähden meillä leikattiin eilen."

"Se oli hyvä. Te olette voittaneet Siuron, joka aina tahtoo olla ensimmäinen. Meillä leikataan vasta huomenna. Ja, niinkuin arvasitte, minä olen juuri hakemassa väkeä teiltäkin apupäiville."

Mainitsemme tässä selitykseksi, että Puolamäken torppa oli Siuron rusthollin maalla.

* * * * *

Puolamäen nuoret läksivät kirkolle rusthollarin pojan kanssa.

Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.

Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.

He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut käsivarrellensa.