Part 2
_Hilma_. Minä jätän sinut. Minun täytyy, minä en voi elämälläni tukea sellaista kehnoutta!
_Ville_. Hilma rakas! Minä rukoilen sinua antamaan anteeksi.
_Heinämäki_. Älä rukoile kerjäläistä, poika!
_Hilma_. Minä en voi sitä anteeksi antaa. Ja isäsikin vuoksi se on mahdotonta kaksin kerroin. Hän osoitti juuri mitenkä minua kohdeltaisiin. Minä olen sinua rakastanut minkä ihminen voi rakastaa, mutta meidän teittemme täytyy erota. (Yhä itkee.)
_Ville_. Rakas Hilma, minä en voi kestää tätä iskua! Tue minua, älä hylkää minua!
_Heinämäki_. Kuulitko, poika, ei kerjätä kerjäläiseltä.
_Mäkelä_. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta.
_Katri_. Pitikö sittenkin näin käydä lapseni onnen?
_Ville_. Auttakaa te, vanhukset, minua!
_Mäkelä_. En puutu asiaan. Väärin olette tehneet.
_Riento_. Minun onnitteluni oli heikko. Sen annettuani onni pakeni. (Alkavat siirtyä oveen päin.)
_Ville_ (epätoivoissaan). Jätätkö sinä, Hilma, minut näin pian yksin?
_Hilma_. Minun täytyy. En voi muuta tehdä. Koeta elää onnellisena ilman minuakin. Olethan sinä rikas.
_Ville_. Onko se viimeinen sanasi, Hilma?
_Hilma_. On, Ville. (Ville juoksee sanaakaan sanomatta viereiseen kamariin.)
_Mäkelä_. On parasta lähteä, koska talo tuli tällä tavalla entistään vieraammaksi.
_Katri_. En olisi suonut tätä nuorille, mutta kuka tuntee edeltäkäsin kohtalonsa kirjan.
_Riento_. Jos me kaikki omistaisimme sen lujuuden, jota Hilma on tässä osoittanut, ei minkäänlainen sortaja tätä kansaa voittaisi.
_Korpela_. Hilma on tänään elvyttänyt meissä kaikissa uuden innon. Minä kiitän sinua. Ja koskaan tämä tekosi ei voi olla sinulle onnettomuudeksi.
_Hilma_. Ville on ollut ainoa ihailtuni, rakkaani, hänelle ainoalle olisin uskonut elämäni, mutta se mielikuva pettikin. Hän ei ollut se nuorukainen, joksi minä häntä luulin. Kansan kärsimykset unohtaen hän etsi omaa etuansa, ottaen sen halpamaisesti sortajan kädestä liian kalliilla hinnalla.
_Heinämäki_.. Mitä sinä kopeilet, tyttö? (Kuuluu laukaus viereisestä huoneesta.)
_Hilma_. Hyvä Jumala! Mitä se... (Heinämäki ponnahtaa seisaallensa, mutta vaipuu hervottomana takaisin penkille, silmät tuijottavina.)
_Mäkelä_. Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan, mitenkä siellä kävi. Eihän vain ampunut itseänsä.
_Heinämäki_ (hypähtää jälleen ylös raivostuneena; sieppaa kirveen ja hyökkää lyömään Hilmaa; miehet joukolla sen estävät). Ulos, kerjäläiset, minun tuvastani, kaikki. Antakaa minun pieksää mäsäksi tuo saatana!
_Korpela_. Asetu nyt siivolla, taikka panemme sinut nuoriin. (Asettavat ukon penkille istumaan, johon hän jää herpaantuneena, läähättäen.)
_Hilma_. En minä tätä olisi heille sentään toivonut enkä tahtonut.
_Katri_. Voi, hyvä Jumala, tätä päivää! Että minun piti tämä kaikki nähdä lapseni tähden! Voi minua poloista!
_Hilma_. Paljon se tuo tuskaa minullekin, on särkeä minutkin kokonaan, äiti, mutta en minä tätä kaikkea voi ottaa omalletunnolleni. (Mäkelä on käynyt katsomassa Villeä.)
_Mäkelä_. Hän on ampunut ohimoonsa eikä jäljellä ole henkeä rahtuakaan.
_Korpela_. Toinen kuolleena, toinen mielipuolena.
_Hilma_. Minun sulhaseni, minun appeni! Voi, että koskaan häntä itselleni toivoin!
_Heinämäki_ (puhuu houreissaan nyyhkyttäen ja vaikeroiden). Älkää viekö minulta poikaani ja maatani. En minä vielä ole saanut keisarin kultarahaa rintaani. Se tulee kohta. — Kohta tulee. — Muilla ei olekaan. Minä sanoin jo sille herralle, että pojankin pitää saada kultaraha. — Tuokaa pois minun poikani. Ville, tule isäsi luo!
_Riento_. Mielipuolisuus toi esiin totuuden!
_Korpela_. Hän poloinen, kurja, on vielä odottanut rahaa rintaansa isänmaansa hinnalla!
_Hilma_. Ja Villekin! Hänen vaimonaan olisin kuollut häpeästä tai sitte karannut.
_Mäkelä_. Tämä päivä oli sittenkin tyttärelleni onnen päivä.
_Korpela_. Oli. Hilma säästyi häpeästä.
_Riento_. Menkää joku teistä vieraista hakemaan nimismiestä ja lääkäriä. Meidän juhlimisemme on täällä loppunut.
_Katri_. Eihän vain tässä Hilman syytä ole, herra maisteri?
_Riento_. Ei, emäntä hyvä! Suomen suojatar on kostanut!