Part 8

Mutta "maa ei ole miehettään, eikä kylä kirveittään", sanoo sananlasku ja niinpä kävi tässäkin; sillä olipa kumminkin kylässä kaksi, jotka ymmärsivät tuon Niemimäkelän isännän hyväntahtoisuuden hyväkseen eli oikeammin pahakseen käyttää. Ne olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko. He ottivat kumpainenkin heti isomman rahasumman lainaan, muka maanviljelystään parantaaksensa, mutta rahat eivät joutaneetkaan maanviljelyksen parannukseen; niillä oli muitakin reikiä, sillä nyt oli rahaa, tuota maksun välikappaletta, jota kaikki haluavat; sopihan nyt elää. Hoitolan Heikki teki hevoskauppoja kahta innokkaammin kuin ennen, sillä nyt se kävi laatuun; nyt oli hyvä voittaa, kun oli rahoja, joiden turvissa sai kaupat mielensä jälkeen sujumaan. Hän vaihtoi usein Niemimäkelän isännänkin kanssa hevosia ja päällisti hänelle useita satoja markkoja ja etua tuottavat päälliset maksettiin aina uudella velkakirjalla! Niin lisääntyi velka lisääntymistään. Metsälän Mikko kyllä ei tehnyt hevoskauppoja, että olisi sillä velkaantunut, vaan hän heitti työnteon kokonansa pois ja rupesi ryypiskelemään, ja kun hän tuli pöhnään matkoilla ja markkinapaikoissa, otti hän aina niin liiaksi, että tuli aikaan taidottomaksi, joissa tiloissa viekas veli piti useinkin siitä huolen, että hänen lakkarinsa ja taskunsa tulivat hyvin puhdistetuiksi; mutta vahinko piti aina palkita -- uudella lainalla!

Niemimäkelän isäntä näki kyllä kotkan silmillä ylevältä asemaltaan, kuinka siinä viimein käypi, sillä olihan hän rukoillut tai ainakin muutoin keinotellut Jumalalta rahoillensa siunausta; hän odotti nyt sitä.

Sattui tulemaan katovuosi ja kova rahan puute alkoi tuntua maassa. Silloin yht'äkkiä tuli kuvernööristä takavarikko-välipäätös sekä Hoitolan Heikille että Metsälän Mikolle, ja nimismies pani takavarikkoon kummaltakin elon elämän. Molemmat talon ystävät tulivat Niemimäkelään ja kyynelsilmissä rukoilivat, ett'ei heidän ainainen hyväntekijänsä olisi niin kova ja saattaisi heitä mierontielle niin kovana aikana, mutta nyt oli entinen ystävyys loppunut ja isäntä sanoi vaan kylmästi: "Minä näen selvästi, että te hälvenette; mistä minä sitte omani saan? Ei minun käy odottaminen."

Kyläläisetkin näkivät, mitenkä Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon käypi, sentähden ei heitäkään haluttanut auttaa heitä.

Mikäpä siinä oli Hoitolan Heikillä ja Metsälän Mikolla neuvona; töiden ja toimien hedelmät alkoivat ruveta näkymään. Ystävä ei kallistanut korviansa heidän viittauksillensa ja "hyviä kylänmiehiä" ei ollut, sillä he olivat ne itse sopimattomalla käytöksellään vieroittaneet pois tyköänsä. Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli ja Niemimäkelän isäntä huusi heidän maansa mantunsa ja kaikki, mitä heillä oli, itsellensä polkuhinnasta, sillä kyläläiset eivät tahtoneet puuttua eikä sekaantua heidän rettelöihinsä; mutta Niemimäkelän isäntä iloitsi sydämensä pohjasta, sillä näyttihän ainakin siltä, kuin hänen rahansa olisivat todellakin tulleet pyhitetyksi Raamatun lehtien välissä, ja että hänen köyhille antamat almunsa eivät olisi hukkaan menneet, koska ne näyttivät niin rupeavan kasvamaan. Hän möi molempien velkamiestensä maat, jommoisellakin voitolla, entisen kotipuolensa miehille, ja irtaimistollakin hän kiskoi isot voitot. Semmoinen se oli Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon taloudellinen loppu. Mutta Peltolan kyläläiset kauhistuivat tekoa niin, ett'eivät he olisi huolineet Niemimäkelän isännän rahoista, vaikka hän olisi antanut niitä kuinka halvalla kasvulla tahansa, ja he alkoivat vierautua hänestä ja hän heistä aina enemmän ja enemmän.

"Vanha ystävyys on luja", sen osoitti Metsälän Mikon ja Hoitolan Heikinkin kohtalo. Kun joku aika oli kulunut heidän häviöstänsä, että enin sydämen suru oli ennättänyt haihtua, tuli heidän ystävyytensä entiselleen Niemimäkelän isännän kanssa ja he olivat myötäänsä Niemimäkelän työmiehinä ja muutoinkin kaikkena kaikessa, niinkuin ennen olemme jo nähneet, ja jonkun ajan takaa näkivät he vaan hänessä taasenkin suurimman hyväntekijänsä!

Kun Niemimäkelän isäntä näki, että hänen rahojensa karttumisen onni loppui niin lyhyeen Peltolan kylässä, nimittäin noiden kahden talon häviöön, ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin sijoittaa rahansa pankkiin, mutta pankki ei maksanut kuin neljä sadalta kasvua, jonkatähden hänen rahojensa kasvaminen kävi paljoa vähemmäksi kuin yhdeksänkymmentä sadalta, jonka hän oli niille kasvuksi uneksinut; eikä tuota tappiota voinut sekään parantaa, että koettiin köyhille antaa almua ja että käsirahoja pidettiin Raamatun lehtien välissä.

Niin kului joku aika. Niemimäkelän maanviljelys kävi vuosivuodelta niin huonoksi, ett'ei tuottanut taloon vuosinaisia tarpeita! Kummako se oli, sillä isäntä ja talon poika eivät valvoneet päin perin mitään työtä sen koommin kuin kylään tulivat, jopa kaiketi, sillä he olivat liika hyviä ja rikkaita niin halpaan ammattiin kuin työn perään katsomiseen, ja työn tekemisen itsensä katsoivat he niin ylön, ett'ei sen tekijällä ollut heidän mielestänsä kunniaakaan! Sentähden koko talon työ ja hoito oli vieraan väen hallussa, jotka eivät taas huolineet muusta, kunhan vaan päivä meni ja toinen tuli; eikä talon hoito parannut sittenkään, vaikka sitä hoitamaan tuli viimeiseltä Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin. Tuommoisen hoidon kautta tulivat Niemimäkelän tilukset kovin rappiotilaan: niityt pensastuivat ja jäivät aidoitta ja ladoitta, sentähden väheni heinän saalis vuosi vuodelta ja viimein ei niistä saatu kuin vähän sänkeä karjojen jaloista, ja niin saadut heinät olivat sekä huonoja että kalliita, kun kallis työväki päinensä niitä koperoitsi. Heinien osto kasvoi siis vuosi vuodelta talossa. -- Pellot jäivät ojittomiksi ja aidattomiksi ja ne viljeltiin niin huonosti, ett'eivät ne kasvaneet oikein puita eikä heiniä, mutta viljaa sitäkin vähemmin; sillä niitä pidettiin kumminkin siksi rauhatoinna, ett'ei luontokaan niissä saanut kasvukuntaansa levittää! Ja kun niissä oli jotakin kylvöä, haparoitiin niitä harvoja korsia, joita huonosti ruokottu maa oli jaksanut kasvaa, vasta talven tullessa lumen seasta pois, ja silloin eläimet olivat niistä jo runsaan osan ottaneet, huonojen aikojen tähden! -- Kylläpä sen arvaa jo edeltäkin päin, että semmoisella maanviljelyksellä ei peltokaan antanut talouden tarpeeksi viljaa, jonkatähden kaikki talossa tarvittava vilja ihmisille oli vuosittain ostettava; sillä korskuvat syöttiläishevoset ja muu karja tarvitsivat kyllä syödäksensä kehnon ja vähän viljan, jonka maa antoi. Mutta olipa toki Raamatun raoissa rahaa ja pankista saatiin toista; paha vaan, ett'ei pankki maksanut yhdeksääkymmentä sadalta kasvua.

Eipä siinä ollut vielä kyllä, että talon tulot pienenivät, ett'eivät rahat kasvaneetkaan määrättömästi; mutta siihen tuli vielä lisäksi aivan päinvastainen seikka, nimittäin se, että samassa määrässä kuin tulot pienenivät, menot talossa suurenivat. Sillä yhä useammin tarvittiin tehdä matkoja kaupunkiin, tuomaan sieltä ehtimiseen olutkuormia, "koljotti" pulloja ja muita "troppeja"; sillä isännän hävytön velkoja -- sydänala -- oli tullut yhä ankarammaksi vaatimuksissansa ja lisäksi oli tullut vielä toinenkin yhtä tyhjä ja vellova sydänala, kuin isännälläkin oli, nimittäin Kasperin; ne kaksoisvelkojat olivat tulleet niin ankariksi, ett'eivät tyytyneetkään enään katkeroihin "alvee"- ja "jäarnästi"-troppeihin, vaan heille piti antaa oikein virtanaan jalostuttavaa nestettä, oikein alkuperäisessä puhtaudessaan! Mutta yhä useammin kuului kylässä, että Niemimäkelän isäntä taas on "kipeänä", sillä kukaan ei ollut päässyt hänen kamariinsa; yhä useammin kuului kylällä, että Kasperi taas oli juovuksissa! Kaikkiin näihin asianhaaroihin katsoen oli se paha, kovin paha, kun rahat eivät tuottaneetkaan yhdeksääkymmentä sadalta, sillä varat eivät kumminkaan olleet niin äärettömät, että niukka neljän prosentin kasvu olisi riittänyt laiskan, työttömän ja huolettoman perheen ylöllisen ja harrastelevan elämän tarpeisiin; vaan päivä päivältä, vuosi vuodelta, tuli pääomaan isompi kolo. Siihen vielä lisäksi tuli, että isänsä ehtimiseen sai maksaa ja sovittaa Kasperin rikoksia, joita hän usein juovuspäissään teki, eikä isällä ollut yhtään syytä nurkua, ett'ei Kasperi ollut hyvästi alkanut "maailman rannan" kouluansa ja että hän on liiaksi saanut lukea "lorukirjoja".

Se aika, jolta nämät viimeiset kertomukset ovat, on jo jonkun ajan edempänä Iikan naimisista, ja kylällä rupesi nyt kulkemaan kaikenlaisia huhuja. Sillä tiettiin salakähmää, että Niemimäkelän isäntä onkin aina silloin juovuksissa, kun hänen sanotaan olevan kipeänä; siellä tiettiin, että hän taas on saanut maksaa niin ja niin paljon Kasperin pahoista töistä; siellä tiettiin, että Niemimäkeläisten varat eivät olleetkaan niin suuret, kuin on luultu; sillä niitä pitää kuluttaa joka vuosi runsaasti. Mutta se oli vaan salaisena kuiskeena harvain kesken, sillä eivät he halunneet juoruta.

Tosin olivat he yhtä pönäköitä, yhtä ylpeitä, yhtä arkoja kunniastaan kuin ennenkin; tosin oli heillä vielä korskuvat hevoset, kiiltävät hevosvärkit, kauniisti sisustetut uljaat huoneet ja rahoja Raamatun raoissa, mutta useassa kohden alkoi näkyä rikkinäisiä akkuna-ruutuja, jotka saivat jäädä siihen korjaamatta, ja joku riutunut savupiippu oli ilmestynyt tuon korskallisen rakennuksen katolle, yhtä huonolla korjausonnella kuin rikkinäiset akkuna-ruudutkin, ja niitä pitivät kyläläiset pahana enteenä.

Tosin ajoi isäntä vielä kirkolle yhtä komeilla hevosilla ja hevosvärkeillä kuin ennenkin ja kuski oli hänellä ajamassa kuskilaudalla niinkuin ennenkin, aisakello tärpätti aisassa niinkuin ennenkin ja suuri karhuntalja liehui reen perässä niinkuin ennenkin -- kaikkiko niinkuin ennenkin? -- eipä kuitenkaan kaikki, sillä aikoinaan kauniit vaatteiset suitsivarret olivat jo poikki olleet useasta kohden, jotka sitten olivat solmiellut kiinni niinkuin parhaiten oli taidettu, mutta solmuhan on aina solmu. Kuskilauta oli pitkän ajan reessä ollut jo rikki ja niin se nytkin oli; mutta yhtäkaikki istui kuski siinä pönäkkänä, kädet suorana, niin ohjaten solmuisilla suitsivarsilla hevosta; mutta tuo rikkinäinen kuskilauta natisi, ritisi ja ratisi alinomaa ajaessa, ikäänkuin muistuttaen ehtimiseen jotain talouden toimien vaillingista, muistuttaen, että asiat eivät kaikki olleet niinkuin olla pitäisi; suuri ja ennen niin romea umpikulkunen rämisi myös ränkien korvissa niin epäsointuisesti, että sen sointu kuului siltä, kuin joku olisi kepakolla rummuttanut rikkinäisen paistinpannun pohjaan, ja kyläläiset kuiskaelivat toisillensa: "jopa Niemimäkelän isännän hevosvärkit rupeavat huononemaan".

Noiden ennetten aikana Niemimäkelän isäntä tuli käymään eräänä päivänä Jäykkälässä! Hän ei ollut käynyt juuri monasti siinä talossa, ei useammasti kuin olemme nähneet, ja niilläkin hänen käyntikerroillansa oli hänen asiansa jotenkin oudonlaisia. Niemimäkelän isäntä ei kuitenkaan tullut nyt Jäykkälään kopeana ja uhkaavana, niinkuin edellisillä kerroilla oli tehnyt, vaan hän tuli höylinä ja kohteliaana niinkuin hyvä ystävä ainakin. Talonväki otti vieraansa hyvästi vastaan ja isäntä vei hänen kamariin, mutta kaikki Jäykkäläiset kummastelivat keskenänsä: mikä oli saattanut hänet heille tulemaan! Niemimäkelän isäntä puheli höylisti talon isännän kanssa ja jälkimäinen iloitsi sydämessään, että naapurissa oli varmaan joku muutos tapahtunut parempaan päin. Kun vieraansa oli niin kohtelias ja kun oli puheltu niitä näitä, rohkesi Jäykkälän isäntä viimein kysyä häneltä:

"Ettekö aio jo ottaa vävyänne ja tytärtänne kotiinne? Vaikka kyllä he tulevat hyvästi toimeen tuossakin, vaan tekin näyttäisitte tarvitsevan heidän apuansa."

Niemimäkelän isännän kasvot muuttuivat tuota kuullessansa ja verisuonet pullistuivat hänen otsassansa ja aivenillansa, ja värisevin huulin vastasi hän: "Ei ikänä kerjäläisiä", ja Jäykkälän isäntä havaitsi silloin pahoin pettyneensä.

Niemimäkelän isäntä tyyntyi taas ja hän muuttui entisellensä, yhtä kohteliaaksi. Kun oli taas puheltu sitä ja tätä, sanoi hän viimein: "Ettekö, hyvä naapuri, lainaisi minulle parituhatta markkaa muutamaksi viikoksi? Minulla on kyllä rahoja pankissa, mutta minä tarvitsisin tuon joutavan summan äkkiä, eivätkä rahat joudu pankista niin pian kuin tarve vaatisi, sillä minulta sattui käräjärahat loppumaan."

"Minä en ota rahoja lainaan enkä minä anna rahoja lainaan", sanoi Jäykkälän isäntä jäykästi.

"Tuon vertaista summaa!"

"En vähää enkä paljoa, eikä minulla paljoa olekaan."

"Jopa oli kumma! ja minä olen itse tarjonnut sinulle rahaa lainaan."

"Mutta en minä ole sitä tarjousta ottanut vastaan, enkä siis ole teille siitä mitään velkaa. Minä tiedän, kenellä on rahoja käsillä, jonka paremmin sopii ryhtyä teidän asioihinne: se on teidän vävynne, menkää ja lainatkaa häneltä; minä tiedän, että hän ilolla lainaa teille", sanoi Jäykkälän isäntä.

"En, vaikka paikalle nääntyisin", sanoi Niemimäkelän isäntä ja lähti pois, mutta ei yhtä kohteliaana kuin oli tullut.

Tuota naapurinsa rahan lainaan hakemista piti Jäykkälän isäntä hyvin kummana, ja kun joku vaan puhui Niemimäkelän rahoista ja rikkauksista, pudisti hän epäileväisesti päätänsä, mutta ei puhunut kenellekään siitä sen enempää.

Tosi on, että Raamatun välistä olivat nyt Niemimäkelässä rahat loppuneet, ja kun ei hän saanut lainaa kyläläisiltänsä, laittoi hän poikansa pankista noutamaan useampia tuhansia markkoja. Kasperi lähti matkaan kaupunkiin ja nosti siellä tarvittavat rahat. Oli iltapäivä, kun hän rahat sai haltuunsa. Hänen sydän-alansa rupesi taas velkomaan saataviansa ja nyt oli hyvä tila tyydyttää jo tottunutta velkojaa. Hän meni ravintolaan ottamaan "naukkuja" ja siellä tuli kohta paljon hyviä ystäviä, sillä olihan Kasperi rikkaan Niemimäkelän poika, jolla oli rahoja, ja raha antaa rintaa. Naukkujen ottoa tihitettiin ja siitäkös tultiin hyvälle tuulelle. Aika tuli ikäväksi; ruvettiin ajan kuluksi pelaamaan! Peli-into kiihtyi kiihtymistään ja naukkuja otettiin väliin lisäkiihoitukseksi. Kasperi tuli juovuksiin, jonkatähden ei hän ollut edes kunnollinen pelaajakaan, ja hän kadotti markan markan perästä, sadan sadan perästä, ja aamun tullessa ei hänellä ollut rahaa kruunun mynttiä! Hän kauhistui ja hirmustui itsekin tilaansa, kun oli kadottanut kaikki rahansa; ja kuinka hän kotiinsa menisi, kun ei hänellä olisi rahoja? Hän rupesi koettelemaan tappeluonneansa, kun ei pelionni auttanut. Vihasta vahtoavin suin töytäsi hän rahojensa voittajien kimppuun, ryöstääksensä heiltä kadotetut rahansa takaisin. Tappelu kävi raivoisaksi, päihtymys ja epätoivon vimma teki Kasperin tiikerin kaltaiseksi. Hän haavoitti pahoin vastustajiansa, ja ravintolan huonekaluja ja astioita särkyi paljon siinä mylläkässä. Vaikka Kasperin vastustajia oli useampi, eivät he voineet häntä hillitä, sillä hän löi vimmatulla innolla, kaikilla, mitä vaan käteensä sai. Mutta heti tappelun alkaessa oli eräs heistä juossut kaupungille poliisia hakemaan hätään; poliisi tulikin, otti Kasperin kiinni ja vei hänet kaupungin vankilaan, yhtä tyhjänä rahoista, kuin oli kaupunkiin tullutkin! Kyllä Kasperi koki sanoa, että hän on Niemimäkelän Kasperi, vaan ei mikään auttanut, poliisi teki tehtävänsä. -- Se oli kova tutkinto Kasperille, hänen isällensä niin mieluisessa maailman rannan oppikoulussa!

Kasperia ei laskettu irti kaupungin vankilasta, ennenkuin asia tuli tutkituksi raastuvassa. Eräs maaseudulta kotoisin oleva todistaja oli kerinnyt lähteä pois kaupungista, jonkatähden tutkinto viipyi useampia päiviä. Kasperi lähetti isällensä heti sanan, että hän tulisi kaupunkiin lunastamaan poikaansa pois pahasta pinteestä, johon hän oli joutunut. Isä tulikin kaupunkiin ja koki kaikin tavoin saada poikaansa pois ilman rangaistuksetta. Hän nosti pankista taas rahoja ja kulutti satoja nurkkasihteereille asiansa auttamiseksi; mutta mikään keino ei auttanut, sillä ei raha eikä Niemimäkelän nimen arvokkaisuuskaan painanut mitään oikeuden vaakakupissa, vaikka hän luuli niin paljon painavansa Peltolan kylässä rahoinensa kansalaistensa kesken. Kasperi sakotettiin vaan armotta juopumisesta ja tappelusta, ja hän tuomittiin maksamaan vielä kaupan päälle kaikki tappelussa särjetyt huonekalut. Tosin sakotettiin toisiakin Kasperin juoma- ja tappelukumppaneita; mutta mitäpäs se häntä auttoi, jos muitakin oli samassa kadotuksessa? Niin se seikka loppui.

Ensi kerran eläessään havaitsi Niemimäkelän isäntä, ett'ei Kasperi tehnyt oikein, ja vihan ja kiukun väessä haukkui ja sätti hän poikaansa, kun hän oli niin paljon hänelle tehnyt aineellista vahinkoa, ja uhkasi pieksää poikaansa; mutta hänen mieleensä ei johtunut vähääkään, että suurin syy Kasperin pahantapaiseen elämänlaatuun oli hänen oma vikansa, kun hän oli liian löyhästi valvonut poikansa kasvatusta. Tosin oli isä pojallensa valinnut ja määrännyt oppikouluksi tuon moniluokkaisen maailman rannan; mutta nyt havaitsi hän, että siellä saatetaan opettaa muutakin, ei vaan rahojen kokoamista, vaikkapa aivan päinvastaisiakin asioita. Mutta sen kaiken piti hän vaan poikansa vikana, jolla oli niin "huono pää", ett'ei hänestä voinut sen parempaa tulla.

Elämä Niemimäkelässä tasaantui taas tuonkin tapauksen perästä entiselleen, eikä siitä ollut sen pitempää, mutta kylässä alkoi kuulua hiljaisia, salaisia kuiskeita, asiantuntevain kesken, että Niemimäkelän isäntä oli nostanut pankista viimeiset rahansa Kasperin lunastamiseksi ja että hänellä on jo velkojakin!

Niin kului aikaa vielä ummellensa puolitoista vuotta, eikä mitään erinomaista tapahtunut. Kasperi vaan eli tavallista menoansa: ajoi hevosella kylästä kylään, talosta taloon, markkinoilta markkinoille ja oli melkein aina hujakassa. Hän haki muka nyt morsianta itsellensä, jonka piti olla hyvin rikkaan ja muuten maanvalion, rikkaan Niemimäkelän ainoalle pojalle. Mutta Kasperin elämäntavat olivat jo tunnetut laajalle, sillä "hyvä kello kauas kuuluu, paha sanoma vielä etemmäs"; sentähden ei kukaan kunnon neiti tahtonut yhtyä hänen kanssansa. Jospa hän olisi aikanansa nainut jonkun siveän ja lujaluontoisen, vaikka köyhemmänkin tytön, joka silloin ei olisi ollut mahdotonta, niin kenties olisi koko Niemimäkelän ja Kasperin elämä tullut toisenlaiseksi; kenties olisi talo tullut häviöstä pelastetuksi, kun olisi hellä käsi tullut tasoittelemaan ja hillitsemään talossa syntyviä epäkohtia, kun olisi tullut hellä sydän, vaikka ei rikaskaan, palkitsemaan huonoa kasvatusta -- kenties, kenties?

Kaikkialla saivat Kasperin naimatuumat huonon lopun ja alakuloisuus valtasi koko talon väen; eikä kummakaan, sillä kuuluisalla nimellä oli Kasperin naimisen kautta luultu saatavan toisia rahoja menetettyjen sijaan.

Eräänä pyhänä, kun väki kirkosta palasi, toivat he sen oudon uutisen tullessaan, että Niemimäkelän talo irtaimineen päivineen kuulutettiin pakko-huutokaupalla myötäväksi! Eikä se uutinen kovin kyläläisiä oudostuttanutkaan, sillä olihan ollut liikkeellä jos jonkinlaisia kuiskeita.

Nyt olivat rahat loppuneet jo Raamatun sisältäkin; ei Raamattu ollutkaan niitä pyhittänyt vääryyteen. Olisipa tainnut olla parempi, jos olisivat itse sieltä hakeneet pyhitystä, kenties olisi silloin rahatkin tulleet pyhitetyksi; ehtynyt oli nyt Raamattu, ehtynyt pankki ja maa oli jo aikaa ehtynyt; ehtyneet olivat myöskin ne monet lainanantajat, joilta isäntä oli jo kauvan salaa rahaa lainannut; mutta heidän sydän-alansa ja kunnianhimonsa, ne eivät olleet ehtyneet! Metsät olivat kyllä kerran ennenkin jo kauniina pölkkyinä uineet pitkin virtoja ja putouksia teille tietämättömille Niemimäkelän isännältä, mutta nyt ne olivat uineet toisenkaltaisina ja toista tietä ja vieläpä toisenlaisia putouksiakin myöten, semmoiseen kuiluun, josta eivät ne enään palanneetkaan takaisin minään luotettavana esineenä, vaan ainoastaan paksuna sakeana sumuna, jota kutsutaan turmelukseksi.

VI. Uusi isäntä.

Määrätty huutokauppa-päivä tuli. Kyläläiset kokoontuivat Niemimäkelään silloin lukuisasti, sillä ei heidän tarvinnut nyt enään pelätä isännän kostonpyyntöä eikä tuota ylvästelevää rikasta orjailla, sillä rikkautta ei hänellä enään ollut; hän oli nöyrtynyt ja masentunut. Nyt on hän huomannut, että kirjojen käsitteleminenkin saattaisi olla joksikin hyväksi ihmiselle tässä maailmassa, ajattelivat kyläläiset; mutta lienevätkö heidän ajatuksensa olleet aivan oikeat?

Kun väki oli kokounut, alkoi nimismies myödä irtainta kalua ensimältä; muita kun tuli puolipäivän seutu, ruvettiin maata myömään. Isäntä ja Kasperi olivat kumpikin juovuksissa, mutta emäntää ei näkynyt; luultavasti oli hän surunsa ja häpeänsä tähden piiloittanut itsensä. Ensikerran näkivät kyläläiset Niemimäkelän isännän juovuksissa, sillä ei nyt käynytkään laatuun kätkeytä kamariinsa lukon taakse; ei nyt ollut ketään, joka olisi sanonut isännän olevan kipeänä: kaikki oli nyt julki, julki oli nyt rikkaus, julki juominen, julki poikansa huono kasvatus. Mutta ei hän osannut pitää syvää lankeemustansa ja turmelustansa omana vikanaan, vaan kaikki vastuksensa ja onnettomuutensa luki hän kyläläistensä syyksi; heissä näki hän pettyneen toivonsa musertajat. Noissa mielipiteissä kulkea hoiperteli hän väkijoukon seassa ja vihasta tuijottavin silmin katseli ja tarkasteli jokaista kyläläistään silmiin, ikäänkuin tahtoen vielä entisellä mahdillansa vaikuttaa pelkoa ja orjuutta heissä, ja näyttipä siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa: "mitä te kerjäläiset". Lukulan Iikkakin oli ensikerran käymässä appelassaan sitte naimisensa; hän oli tullut katsomaan asiain menoa. Surullinen oli appelan tila nyt; kaikki oli mennyt, ja hän luuli appensa jo toki leppyneen taikka ainakin leppyvän heille, kun noin olivat asiat; mutta kun hänen appensa pitkitti yhä äsköistä etsimistään, havaitsi hän viimein vävynsä.

"Täälläkö sinäkin p----n roisto olet?" karjasi hän ja samassa sivalsi hän pesukorennon, jolla yritti vävyänsä holvaamaan päähän, mutta kun hän ojensi korentonsa lyödäksensä sillä, takertui siihen kymmenenkin kättä, jotka kyllä voivat tyhjäksi tehdä koko yrityksen.

"Aina te olette minun tielläni ja kiusanani! Teidän, sen vietäväin, syy se on, että minun asiani näin ovat", sanoi hän, kun näki, että hänen iskunsa estettiin.

"Siltikö, kun ette meidän kaikkien kanssa saaneet tehdä, niinkuin Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon kanssa teitte?" sanoi Jäykkälän isäntä.

"Sinähän se juuri oletkin, joka olet pahin syy minun onnettomuuteeni ja joka olet aina ensimäinen tuota roistoa puoltamaan", sanoi isäntä.

"Mikä rähinä siellä? minä vaadin järjestystä", äyhkäsi nimismies ja kaikki vaikenivat.

Nyt ruvettiin maan myöntiin ja talon isäntä mennä hoiperteli aivan pöydän viereen istumaan. Juuri kun maan myönti alkoi, kuiskasivat Jäykkälän isäntä ja Iikka jotain toistensa korvaan.

Entisiltä Niemimäkelän isännän kotipaikoilta oli tullut usea mies huutokauppaan ja kylän kesken tiettiin, että he aikovat huutaa maan itsellensä; mutta tuo tieto ei ollut kyläläisille mieluinen, sillä Hoitolan ja Metsälän talot eivät olleet tulleet yhtään voitolle uusien isäntiensä kaupassa, vaan paremmin tappiolle; sillä he olivat tuoneet pahoja, rivoja ja raakoja tapoja tullessansa kylään, jotka silminnähtävästi alkoivat levitä ja turmella sen asukkaita; ja taloudelliselta kannaltakin katsoen olivat he jo aivan häviämäisillänsä.

"Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kuusituhatta markkaa", huusi nimismies, sillä maan hinta oli jo kohonnut siihen määrään noiden vierasten huutajien huudoista.

"Seitsemäntuhatta!"

"Seitsemäntuhatta", toisti nimismies.

"Kymmenen tuhatta", kuului outo ääni muiden takaa.

"Kymmenentuhatta markkaa, tuleeko lisää? kymmenen tuhatta markkaa! Ensimäinen, toinen ja kolmas kerta, kymmenentuhatta markkaa, kuuletteko kymmenentuhatta markkaa! tuleeko lisää? eipä taida tulla: kymmenentuhatta markkaa on tarjottu, ensimäinen, kymmenentuhatta markkaa, toinen ja kymmenentuhatta markkaa, kolmas kerta" -- kop -- vasara putosi pöytään.