Part 7

Mitäpä siinä muuta oli: kun aika joutui, pidettiin Iikan ja Annin häät, joissa ei puuttunut mitään, vaikka olivat torpan pojan häät, jos ei vaan sitä puutokseksi lueta, kun siellä ei näkynyt morsiamen isää, äitiä eikä veljeä, vaikka he olivat Jäykkälän isännän kautta kyllä komeat kutsut saaneet. Mutta kutsut saatuansa oli Niemimäkelän isäntä vannonut, ett'ei sitä päivää koskaan valkene, jolloin hän astuisi jalkansa sen kynnyksen yli, jossa hänen tottelematon tyttärensä kerjäläisjoukkoineen oli. Mutta mitäpäs siitä! eihän se kumminkaan estänyt asiain menoa ja häät pidettiin, kun pidettiinkin.

Nyt olivat Iikan ja Annin toivot ja sydämen halut tulleet täytetyiksi, joille he tähän asti olivat eläneet: he olivat -- aviopari. He olivat monta sydämen kipua ja raskasta hetkeä saaneet viettää tuon elämänsä hartaimman toivon tähden ja niin he olivat oppineet jo osaksi tuntemaan elämän myrskyjä, joita maailma nuorukaisille tuopi, nielaistaksensa heitä kauheihin laineisiinsa ja hyökyihinsä; mutta Iikka ja Anni eivät sortuneet niiden voiman alle, sillä he olivat jo nuoruudessa saaneet hyvän kompassin, Jumalan pelon, ja tukevan peräsimen, henkisen kehityksen, joiden avulla he pääsivät kunnialla vaaralliselta näyttävästä taistelusta, ja heidän voittonsa oli totuuden voitto.

Kaikki menneet vastukset, murheet ja koetukset eivät nyt tuntuneet heidän mielestänsä enään miltään; sillä olivathan he kumpikin löytäneet sen, jonka edestä he olivat taistelleet ja kärsineet, nimittäin toisensa, ja siinä oli heille kylläksi. Mitäpä siitä, jos eivät olleetkaan rikkaita -- jos Anni ei saanutkaan perintöä, jos heitä sanottiinkin joskus kerjäläisiksi -- ei se tee mitään, sillä näyttäähän maailma niin avaralta ja lupaavalta; mikäpä tässä olisi hätänä, koska heillä on terveet ruumiit ja puhdas omatunto? Ei, tulevaiset mustat murheen haahmot eivät saa huolettaa ja häiritä heidän onneansa eikä heidän sydämensä iloa ja rauhaa, koska entiset ovat menneet ja poistuneet; ja nyt tunsivat he itsensä niin onnellisiksi, kuin kukaan maailmassa voipi itsensä tuntea.

Päästyänsä vapaiksi kaikista menneistä murheistansa, rupesivat he innolla käsiksi taloudellisiin toimiin ja Anni tunsi itsensä pienessä torpassa tuhatta kertaa onnellisemmaksi, kuin omassa kodissaan; sillä nyt hän sai vapaasti lomahetkinä lukea ja tutkia kirjoja, eikä koskaan kuulunut isän ja veljen soimauksia noita lorukirjoja ja niiden lukijoita vastaan. Nyt ei hänen korviinsa enää kuulunut koskaan isän ja Kasperin laveita ja alinomaisia puheita ihmisen suurimmasta onnesta -- rikkaudesta; vaan sen sijaan tunsi hän sydämessään, ett'ei ihmisen suurin onni ole ensinkään rikkaus. Mutta rikas, mahdottoman rikas oli Annikin mielestään, sillä hän oli saavuttanut sen, joka hänelle oli maailmassa kallein ja rakkahin, lapsuutensa ystävän; olihan siis syytä olla tyytyväinen ja iloinen, olihan Anni nyt niin vapaa ja rauhallinen; mitäpä sitä olisi vailla?

Iikka yksissä neuvoin nuoren vaimonsa kanssa pitkitti eteenkinpäin rämeitten ja soitten vuokraamista ja viljelemistä, joten heillä oli useinkin melkoiset kylvöt, ja kun Jumala siunasi maamme useilla hyvillä vuosilla, niin heidänkin varallisuutensa karttui aika-ajalta, ja ennen pitkää ei heitä pidetty vähäarvoisina, sitä vähemmin "kerjäläisinä" muualla kuin Niemimäkelässä.

Entistä virkeämmäksi käymäpaikaksi tuli nyt Lukulan torppa kaikille niille kyläläisille, jotka olivat jo isänmaallisen yhteishengen elähyttämiä; sillä torpan kirjasto oli paisunut jo melkoiseksi ja se oli kaikille sitä haluaville aina avoinna. Ja kun kyläläiset tulivat Lukulaan, oli Lukulan perheellä aina hyvä tilaisuus herättää heihin isänmaanrakkautta. Jos mikä yhteiskunnallinen taikka kansallinen kysymys tuli, sai Iikka olla aina niiden solmujen selittäjänä ja toimeen panijana.

Ensi vuosina, kun Iikka ja Anni olivat naimisessa, tuli taas kipeä kansallinen kysymys esille. Nuolen nopeudella lensi kansan korviin se hämmästyttävä uutinen, että Helsingin suomalainen alkeisopisto oli tuomittu kuolemaan. Hämmästys käsitti silloin kansan ja hätähuutoja kajahti yli koko maan, sillä kansa käsitti hyvin asian tärkeyden. Se käsitti, että, jos tuo maamme sydänpaikassa, pääkaupungissa, oleva suomalainen alkeisopisto kuolisi, se olisi suomalaisen kansallisuuden kuolema. Tuota yksinkertaista kuolemaa välttääksensä rupesi kansa innokkaasti keräämään varoja, ja tuota keräämistä toimitettiin milloin milläkin tavalla: isompia ja pienempiä lahjoja annettiin, arpajaisia, laulajaisia, seuranäytelmiä ja muita kansan huveja toimitettiin ympäri maatamme, siis:

"Pelastukseks' isänmaan varansa kansa kantoi, ja rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons' antoi, ja niinkuin vaimot Karthagin helynsä riisti naisetkin ja kullat kulmiltansa."

Saatiinpa noita varoja kokoon miten saatiinkin, mutta kansa kantoi kaikki ne ilolla suurelle isänmaalliselle uhrialttarille, suomalaisen alkeisopiston hengissä pitämiseksi maamme pääkaupungissa ja samalla kansallishengen virittämiseksi ja voimassa pitämiseksi koko maassamme.

Kun tieto tuosta edellä selitetystä asiasta tuli Peltolan kylään, rupesi Iikka heti hommaamaan arpajaisia sen hyväksi. Innokkaissa puheissa selitti hän kyläläisilleen asian painon. Iikka pyysi Jäykkälän isännältä huoneen arpajaisten pitämiseksi, sillä heidän omat torpanhuoneensa olivat liian pienet siihen toimeen; Jäykkälän isäntä lupasikin ilolla huoneen ilman maksua. Iikka ja Anni pyytelivät pitkin kylää asiamiehiä, jotka ottivat voittoja vastaan halullisilta antajilta, ja innolla riensivät ihmiset tuomaan voittoja ja niin uhraamaan jotakin kansallisen pyrinnön hyväksi.

Iikka, Anni, Jäykkälän Aappo ja Mari -- sillä Aapollahan oli jo vaimona Koiviston Mari -- ottivat toimeksensa, muun muassa, arpajaishuoneen kaunistuksen, ja arpajaispäivän aamulla oli huone niin kauniisti sisustettu ja voitot niin sievästi järjestetyt, ett'ei kylässä oltu semmoista ennen nähty. Voitot olivat periseinälle laitetut hyvään, siistiin ja kauniisen järjestykseen jokaisen nähtäväksi; mutta keskellä voittoja oli isoilla tulitetuilla kirjaimilla luettavana sanat: "Isänmaan alttari". Huoneen muut seinät ja katto olivat kaunistetut havu- ja marjainvarsi-köynnöksillä, joita mutkikkaasti ja poimukkaasti kiemuroitsivat ympäri huonetta. Salin toiseen päähän oli laitettu sievä puhujasija nuorista kuusen näreistä ja havuista.

Kun väki kokoontui arpajaisia viettämään, ei tietty aavistaakaan, kuka pitäisi puheen. Nytpä liehahti puhujasijan havu-ovi auki, ja siihen ilmestyi Lukulan Iikka. Jalona, korkeana seisoi hän tuossa; hänen kasvonsa olivat tyynen ja rauhaisan näköiset, ja hän alkoi seuraavan puheen:

"Arvoisat kansalaiseni! Minä luulen, ett'ei minun tarvitse paljoa puhua käsillä olevan asian eduksi, sillä tiedänpä, että te käsitätte sen tärkeyden yhtä hyvin kuin minäkin. Tiedänpä, että teissä vaikuttaa isänmaallinen kansallishenki, joka teidät on saattanut niin tehokkaasti osaa ottamaan tähän suureen kansalliseen asiaan ja joka teidät on kehoittanut niin lukuisasti tulemaan tähänkin tilaisuuteen, uhraamaan roponne isänmaan alttarille. Minä tiedän että te kaikki käsitätte, että:

"sydämettä, Jumalatta on se, jok'ei hartahasti innostuisi puoltamahan tätä maata kuoloon asti."

"Kansallishenki on kansassa herännyt; se on sydämiin sytyttänyt toivoa ja tuolle toivolle rupesi jo kipinä valoa koittamaan; mutta aamukoiton valoa uhkaavat synkät pilvet hämäräksi jälleen saattaa! -- ei, ne uhkaavat sen kokonaan sammuttaa. Mutta koska meidän sydämiimme on kerran toivo sijansa saanut, niin toivo ei anna häpeään tulla; siis olemme me velkapäät voimiamme myöten estämään, ett'ei kansallemme tärkeä valon kipinä saisi sammua. Meidän oppineet miehemme ovat varojansa, voimiansa ja vieläpä kunniaansakin uhraamalla tehneet työtä meidän eduksemme, jonka raskaan työn hedelmänä on sekin, mitä me tässä koolla olevat tunnemme ja tiedämme kansallisuudestamme, ja vielä enemmän: se, mitä koko kansamme tietää ja tuntee siitä. Mitä olisimme me ilman heitä? Vieläkin kysyn: mitä olisimme me, jos ei meillä olisi oppineita kansallismielisiä miehiä, ja mitä meillä olisi silloin odotettavana? Eipä, hyvät ystävät, muuta kuin lopullinen, vaikka sitkeä kansallinen kuolema. Paljon ovat suuret miehemme tehneet meidän hyväksemme, mutta me emme saa mahdottomia heiltä odottaa ja vaatia; sillä jos eivät he saa myötävaikutusta kansalta, niin heidänkin voimansa -- vaikka innokkaatkin, vaikka vahvatkin -- viimein uupuvat ja nääntyvät, uupuvat ja nääntyvät kiittämättömän kansansa henkisen velttouden tähden, ja se uupuminen ei ole sen vähempi kuin kansan kansallinen uupuminen. Itsestäänhän on siis selvän selvä, että jos tahdomme välttää tuota kansallista uupumistamme, täytyy kansan ruveta myötäisesti vaikuttamaan heidän kanssansa ja silloin saa asia kaksinkertaisen painon. Siis: kansan pitää, itsekunkin leiviskänsä mukaan, auttaa heitä sekä henkisillä että aineellisilla varoillansa. Ei ole siitä kysymystä, kuinka suuret nuo voimat ja varat ovat, sillä pienistä puroista kasvaa viimein väkevä ja mahtava virta, joka esteettömästi rientää eteen-päin, niin ett'eivät sitä voi mitkään tokeet tai sulut seisattaa. Surullista on sanoa, että meidän noin pitää taistella kaksinkertaista taistelua, mutta niin on maailman meno! Jolla kansalla ei ennestään ole sitä, jota hän kaipaa, jota hän tuntee tarvitsevansa, olkoonpa vaikka kansallisia oikeuksia, sen kansan täytyy taistella henkistä taistelua, sillä taistelematta ei ole kukaan oikeutettu mitään saamaan; siis kaikkinainen ajallinen hyvä, niin yksityisillä kuin kansoillakin, on työn ja vaivan panttina, mutta työ käypi sitä helpommaksi, keveämmäksi, näkysämmäksi ja tehosammaksi, kuta useampia on työntekijöitä, vaikka eivät kaikki niin paljoakaan tekisikään. Surulla täytyy tunnustaa, ett'ei kaikki kansalaisemme tunne vielä työn tarpeellisuutta! Osa kansastamme makaa vielä sikeää pimentolan unta niin makeasti, ett'eivät he voi vielä seurata aikaansa, eivät voi ottaa osaa kansallisiin rientoihin. Kun he kuulevat jonkun kansallisen riennon, jonkun kansallisen hätähuudon, nostavat he kyllä päätänsä ja katsoa ällistävät asian menoa ja mitä on tekeillä; mutta sen edemmäksi he eivät voi vielä päästä. Eivät he voi nousta jaloillensa pudistamaan unta silmistänsä ja seuraamaan toisia, vaan he vaipuvat jälleen samaan uneliaisuuteen, samaan huolettomuuteen, ja niin he alkavat taas nukkua sitkeää untansa! Mutta se ei saa niin olla. Meidän pitää vetää heidätkin kanssamme samaan joukkoon, samaan työhön, samaan kansalliseen pyörteesen, johon meidän ja meidän koko kansan tarkoitus on vihdoin saapua. Mutta tuota heidän herättämistään ei saada muutoin aikaan, kuin toimittamalla heille valoa; eihän rehellinen ja tunnollinen ihminen kehtaa kirkkaalla valolla nukkua, sillä se on pimeän ajan työtä; sentähden pitää meidän hengestä estää, ett'eivät valon säteet pääsisi sammumaan. Mutta ei siinä vielä kyllä, että sen estämme, vaan meidän pitää myös hengestä auttaman, että valo yhä enenisi ja karttuisi, sillä mistä valoa otettaisiin, jos ei sitä olisi olemassakaan? Jos me kaikki yksistä neuvoin teemme mitä voimme, niin meidän täytyy voittaa; sillä yhteinen ponnistus ei saata niin voimaton olla, että se tyhjään raukeaisi. -- En tahdo enempää puhua, sillä niinkuin ennen olen maininnut, käsitätte, ystäväni, asian hyvin ja tiedän, että tunnette kyllä sydämissänne, minkätähden täällä nytkin koossa olemme ja mitä tuo lause tämän huoneen peräseinällä merkitsee."

Kun Iikka oli puheensa lopettanut, kajahti kolminkertainen eläköön-huuto huoneessa.

Ennenkuin Iikka oli puheensa alottanut, oli Niemimäkelän isäntä tullut arpajaishuoneesen ja pistäynyt muiden taakse, joten häntä ei moni huomannut siellä olevankaan. Kun Iikka oli puheensa lopettanut ja huudot loppuneet, astui Niemimäkelän isäntä esiin ja kaikki heti ymmärsivät, ett'ei tuo ilmestyminen suinkaan ollut arpajaisille miksikään eduksi, jos ei vahingoksikaan.

"Siihen sinä kyllä olet mies, houkuttelemaan ihmisiä kaikkiin hullutuksiin ja viettelemään heiltä ainoatkin rahansa, ja nuo sitten ovat niin hulluja, että antavat itsensä vietellä jos mihin hulluuteen!" alkoi Niemimäkelän isäntä puhua äreästi.

"Ette suinkaan, naapuri, mahtane puhua muiden kuin omasta puolestanne", muistutti Jäykkälän isäntä.

"Minä puhuu omasta ja muiden puolesta", sanoi hän.

"Itse puolestanne ei teidän tarvitse mitään puhua, sillä saattehan olla arpoja ostamattakin ja muiden puolesta en luulisi teillä olevan oikeutta puhua", sanoi taas tuo ainainen kukistumaton vastustajansa.

"Se on kyllä tosi, ett'en itse puolestani tarvitse juuri paljoa puhua, sillä minulla on toki siksi mieltä, ett'en tuommoisiin hullutuksiin rupea; mutta sen suurempi oikeus on minulla puhua tuon yksinkertaisen kansan puolesta, jota Jumala paratkoon narrataan ja mielellään milloin mihinkin hulluuteen, ja kiskotaan heiltä viimeinenkin raha-penni, jonka he kyllä tarvitsisivat tosihinkin", sanoi kansan ja säästäväisyyden nimessä taas Niemimäkelän isäntä.

"Luuletteko meidän olevan niin tyhmiä, ett'emme tiedä, mitä teemme? Te näytätte aina vaan meitä pitävän typerinä, köyhinä, mutta me toki ymmärrämme uhrata jonkun rovon isänmaamme ja kansamme hyväksi, sen sijaan kuin te pyydätte estellä ja turhaksi tehdä meidän isänmaanrakkauttamme, tulemalla tänne häiritsemään meidän toimiamme ja vieläpä kansan nimessä puhumaan sopimattomia puheita, ikäänkuin kansa ei itse tietäisi, mitä tekee; vieläpä puhutte kansan kukkaronkin puolesta, vaikk'ei siinä oikeastaan ole mikään muu suojeltavana kuin oma hyvin kuristettu kukkaronne, josta ei vielä ole nähty yhtään penniä kirpoavan mihinkään kansalliseen asiaan, eipä edes niinkään likeiseen tarpeesen, kuin omain lastenne kasvatukseen! Ja sillä puheella pyydän minä, että tekisitte sentään hyvän meille, että menisitte pois häiritsemästä meidän asiaamme!" sanoi talon isäntä kaunistelematta.

"Te häväisette minua hävyttömillä sanoilla! Te käskette minua pois! Hyvä! Mutta tuo teidän ylpeytenne onkin siihen loppunut, sillä minä näytän teille -- hurja joukko -- minkä verran teillä on oikeutta tuommoisia ylöskantoja toimittaa, kerjätä ja kiskoa ihmisiltä rahoja. Te olette kyllä viisaita mielestänne, jonka nojalla sitten olette noin suurisuisia, mutta nähdäänpä kuinka pitkälle tuota viisautta kestää", sanoi Niemimäkelän isäntä uhkaavasti. Tyytymätön kohina alkoi kuulua väkijoukosta, ja yksi ja toinen olisi ollut valmis jotakin sanomaan, vaan hän oli jo vihapäässään puitsinut jalkoinsa.

Kun arpajaisten pitäjät olivat päässeet odottamattomasta vastuksesta, rupesivat he kohta toimeensa. Pian olivat kaikki arpaliput myödyt ja permanto peittyi tyhjillä lipuilla, ja jotka voittoja saivat, korjasivat ne pois. Kylän nuorukaiset ja neidet lauloivat isänmaallisia lauluja sekaäänisesti illan kuluksi ja Iikka lausui väliin jonkun kappaleen Vänrikki Stoolin Tarinoista; muita ravintoaineita ei ollut kuin teetä ja kahvia. Mitäpä siinä oli: arpajaiset loppuivat, mutta niiden pitäjät voivat lähettää kauniin summan tuohon suureen kansalliseen tarkoitukseen.

Arpajaisten vaikutus ei kumminkaan siihen vielä loppunut. Niemimäkelän isäntä oli käräjämatkoillaan tullut niin viisaaksi, että tiesi sen, ett'ei arpajaisia saa pitää sakon uhalla. Tuon viisautensa nojalla tuli hän Jäykkälään kumoamaan koko arpajaishommaa ja niin saamaan muut ihmiset tuhmiksi ja riistämään itsellensä uutta arvoa tietäväisyydellänsä. Hänellä oli varma luulo jo Jäykkälään tullessa, että nyt hänellä on ainakin se valtti, jolla hän vissimmästi saa kostetuksi uppiniskaiselle naapurillensa, Jäykkälän isännälle ja vihatulle vävyllensä, jolle hän oli vannonut kostavansa kuolemaansa asti; Jäykkälän isännän luuli hän saavan sakkoon siitä, että antoi huoneensa arpajaisten pitoon, ja vävynsä, kun pani ne toimeen. Tuossa koston himossa haastatti hän sekä naapurinsa että vävynsä käräjiin arpajaisten pitämisestä. Mutta noilla hänen mielestään niin rikoksellisilla syytetyillä oli oikeuteen tuoda asianomaisen kuvernöörin lupa arpajaisten pitämiseen, ja arvaapa sen, että Niemimäkelän isäntä sai käräjissä pitkääkin pitemmän nokan.

Niinhän se aika kului, mutta Niemimäkelän isännän sydän ei sulanut vävylleen eikä tyttärelleen, ja missä hän suinkin luuli jotakin voivansa, yritti hän aina kostamaan heille; niin kivikovaksi oli hänen sydämensä paatunut omaa lastansa ja kelpo vävyänsä kohtaan!

Iikka ei koskaan vastustanut appivaariansa, vaikka kuinkakin hävyttömästi hän olisi Iikkaa kohdellut, sillä hän tunsi syvää kunnioittamista häntä kohtaan; olihan hän kumminkin hänen siveän vaimonsa isä, joka laillaan oli kasvattanut hänelle kumppaniksi armaan puolison, joka niin usein lohdutti hänen sydämensä ja oli hänelle kaikki kaikissa; siinä syy, jonkatähden Iikka aina vaikeni, kun Niemimäkelän isäntä tuli vaan näkösälle, tulipa hän minkä näköisenä milloinkin tuli.

V. Häviö.

Niemimäkeläisetkin olivat ennen olleet vaan tavallisia ihmisiä, jotka vaivaa nähden elää kitustelivat karulla maatilallansa, jonkatähden he eivät olleet parempia eikä pahempia kuin muutkaan ihmiset, eivätkä herättäneet mitään huomiota. Eivät he silloin olleet ylpeämpiäkään kuin muut ihmiset, eikä heillä näyttänyt olevan juuri mistään niin isoa huolta. Mutta heti, kun he möivät metsänsä pölkkyherroille useammasta kymmenestä tuhannesta markasta, tuli heille kyllä monenkaltaiset huolet; sillä kyllä raha huolta antaa. Ensinnäkin tuli huolta siitä, kuinka tuo ikävä ja ruumista rasittava työ saataisiin poistetuksi ja kuinka elämä saataisiin niin mukavaksi, suloiseksi ja työttömäksi kuin suinkin mahdollista, ja se ensimäinen huoli toi monta, monta muuta huolta tullessaan! Se toi sen huolen, kuinka oikein pian saataisiin karkeat sarkanutut yltään poistetuiksi ja rikasten arvonmukaiset, hienommat ja mallikkaammat vaatteet sijaan; se toi sen huolen, kuinka hiukaava ja jälväävä sydän-ala saataisiin vaikenemaan ja tyytymään, ett'ei se aina kurisisi ja mouruaisi ja olisi jotain aina kaipaamassa; mutta huolista huolin oli kumminkin se, kuinka tuo pieneen paikkaan supistettu ihana metsä, eli toisin sanoen: tuo metsästä saatu raha oli niin säilytettävä, ett'ei se missään tapauksessa pääsisi vähenemään, vaan että se päinvastoin enenisi ja kasvaisi. Mutta olipa heillä nyt neuvoja, jos pahoja päiviäkin; sillä olihan nyt rahaa, ja raha kaikki voittaa. Entiset karkeat nutut poistettiin siten, että kaupungista ostettiin uudet palttoot, takit ja turkit, oikein muodin-mukaiset, ja samalla tuotiin myös tehdasten hienoa verkaa ja muuta vaatetta, joista mestari-räätälit saivat sepittää uuden uutukaisia somia pukuja; hyvät korskuvat hevoset ja mukavat ajokalut laitettiin -- miks'ei? sillä olihan nyt rahaa, paljon kärsinyttä ruumista helpoitettiin siten, että työnteko heitettiin kokonaan pois ja sitä ruvettiin, palkinnoksi paljoista vaivoistaan, mukavasti liehuttelemaan mukavissa keinutuoleissa ja väliin oi'aistiin sitä topatulla sohvalla; kun siihen kylläyttiin, lähdettiin ajamaan korskuvilla hevosilla ja mukavilla ajokaluilla. Kurisevaa sydänalaa ja vellovaa vatsaa korjattiin suun kautta, jolle heti koettiin laittaa oikein "potelli-olutta", ja muuta "troppia", johon ensimältä sekoitettiin "jäärnästiä" ja "alueeta", että se tulisi tehokkaammaksi täyttämään ankarain velkojain vaatimuksia. Niiden piti olla ensin niinkuin kasteen vetenä muille, vasta pantaville hyville aineksille, ja niin sekin epäkohta ihmis-elämässä tuli vähitellen korjatuksi! Huolten huoli poistettiin siten, että muutettiin pois rikkaasta paikkakunnasta, jossa metsät kullenkin tuhansia tuottivat, ja mentiin "köyhään" kylään, jossa rahoille saadaan kasvua yhdeksän-kymmentä sadalta, ja noinhan ne huolet tulivat poistetuiksi! Semmoinen se oli heidän asemansa ja tilansa, kun he tulivat Niemimäkelään Peltolan kylässä.

Ennen on jo mainittu, että Niemimäkelän isäntäväki oli köyhille hyvä Peltolan kylään tultuansa ja siellä ollessansa. Mutta ei heidän hyvyytensä tullut ihmisrakkaudesta eikä sääliväisestä sydämestä köyhiä kohtaan; vaan he tekivät laupeuden työtään siinä taitavaisessa uskossa, että, kun he antavat köyhille almua, Jumala siunaa heidän rahoillensa monenkertaiset voitot ja siten kasvattaa heidän varojansa paljoa kiiruummasti kuin tavallisesti. Mutta niin pian kuin joku köyhä sattui jotenkin loukkaamaan Jumalalta niin paljon hyvää toivovan isännän mielipiteitä tai oikeuksia, silloin ei ulkokultainen Jumalan pelko ja rakkaus paljoa vaikuttanut isännän mielessä; sillä silloin hänen hyvyytensä muuttui yht'äkkiä kauheimmaksi ja katkerimmaksi koston pyynnöksi. Ennestäänhän jo tiedämme, ett'ei Niemimäkelän isäntä antanut mitään armoa semmoisillekaan talojen omistajille, jotka perheinensä tulivat hyvästi toimeen, kun ei heillä vaan ollut "rahoja"; se selittänee parahiten, minkälainen ajatus hänellä oli niistä, jotka olivat pakoitetut armoleipää hakemaan.

Kaikin tavoin kokivat he rahoillensa hakea siunausta ja runsasta kasvua sekä hengellisesti että aineellisesti, ja edelliseen kuuluu sekin, että käsillä olevat setelirahat ja muut arvopaperit säilytettiin Raamatun lehtien välissä, jolla talletuspaikalla oli se tarkoitus, että heidän rahansa tulisivat siten _pyhitetyiksi_, ett'ei niihin mikään "kateensilmä" pystyisi! Hopea- ja kultarahojen säilytyspaikassa piti olla joku pieni "jumalinen" kirja! -- ja noin monistettuna kaikilla hyvillä varokeinoilla, odottivat he Jumalalta -- siunausta!

Kun he muuttivat Peltolan kylään, tarjoelivat he rahoja kyläläisille lainaksi, mutta Peltolan kyläläiset pelkäsivät velkaa pahemmin kuin vihollista, sillä he olivat elämän koulussa jo oppineet tuntemaan sen vaikutukset; sentähden eivät he takertuneetkaan paulaan niin helposti kuin Niemimäkelän isäntä oli luullut.

Niinkuin ennen on mainittu, olivat Peltolan kyläläiset maata viljelevää ja työteliästä kansaa. Ei ollut koko kylässä yhtään isäntää, joka ei olisi itse ensimäiseksi noussut aamulla ylös ja herätellyt sitte väkensä. Kun se oli tehty, oli emännillä jo ruoka pöydällä valmiina ja isäntä meni edellä pöytään ja muu väki perässä. He ottivat lakit pois päästään, siunasivat ruokansa ensin ja söivät sitten eineensä. Kun siitä toimesta oli päästy, lähtivät he keveällä sydämellä yksimielisesti työhön, isäntä edellä, jossa hän kaiken päivää teki työtä paraana miehenä ja ohjasi muidenkin tekoa. Ja kun isännän tarkka silmä oli kaikkialla valvomassa, kävi työ joutuin ja perusteellisesti. Sentähden tuli tuo maanviljelys ja sitä seuraava työ heille rakkaaksi; se oli heidän aarteensa, josta he elivät ja toimeen tulivat, ja siitä aarteesta maksoivat he kaikki yhteiskunnalliset maksut ja vieläpä heillä ulottui joku ropo yleisiin ja kansallisiin tarkoituksiinkin. Tosin ei heidän aarteensa ollut Raamatun eikä muiden kirjojen lehtien välissä, mutta sen enemmän oli niitä kyläläisten päässä ja sydämessä, sillä he olivat Jumalaa pelkääväistä kansaa ja kokivat pitää lastensa kasvatuksesta hyvää huolta.

Kun kyläläiset niin työnsä ja elämänsä perustivat, oli heidän toimeentulonsa sillä kannalla, että he elivät omistansa ja niin eivät he tarvinneet lainoilla lisätä toimeentuloansa; siinä syy, jonkatähden eivät kyläläiset halunneet ottaa rahalainoja Niemimäkelän isännältä, vaikka väliin oli kovakin rahanahdinko, mutta niidenkin läpi menivät he muuten keinottelemalla.