Part 6

"Joko sydämesi sitte on kylmennyt lapsuutesi ystävään niin kovin, ett'et saata hänelle uskoa enään mitään?"

"Jumala sen tietää, ett'ei sydämeni ole vielä yhtään kylmennyt sinua kohtaan; mutta en silti saata suruani sinulle ilmoittaa, sentähden kun ei minun sovi niin tehdä."

"Suru on kyllä itsellänikin, mutta ottaisin mielelläni osaa sinunkin suruusi, sillä me miehenpuolet olemme vahvemmat sitä kantamaan!"

"Onko sinullakin murhetta?"

"Voi! jos sinä tietäisit?"

"Nyt olet itse samassa paikassa kuin minäkin! Sano sinä surusi minulle, ehkä sen ilmoittaminen lieventäisi minunkin murhettani!"

"Ei. Sitä en tohdi oikein ilmoittaa itsellenikään."

"Siis kannamme kumpikin murhettamme salassa?"

"Niin täytyy tehdä."

"Varmaan on joku saanut sydämessäsi sijansa, jota et saata lapsuutesi ystävälle sanoa, ja se painanee sydäntäsi?"

"Niin se on; tosi on, että sydämessäni on sija yhdelle; ja se siellä painaa."

"Koiviston Mari?" kuiskasi Anni tuskin kuultavasti ja samassa hän vaaleni valkeaksi kuin lumi.

"Ei Koiviston Mari, eikä kukaan muukaan niin kauvan kuin minulla on toivoa pikkuisenkaan lapsuuteni ystävästä Niemimäkelän Annista", sanoi Iikka ja otti samassa hiljaa Annin käden omaansa.

Anni ei ottanut kättään pois Iikan kädestä ja varmimmaksi vastaukseksi Iikan hämärälle kysymykselle kallisti hän vienosti päänsä Iikan rintaa vasten, painoi toisen kätensä silmiensä päälle ja rupesi taas itkeä tihistämään. Ja Iikka vapisi mielen jännityksestä ja liikutuksesta niin, ett'ei hän suinkaan olisi kyennyt luodikkoansa ohjaamaan, vaikka mesikämmen olisi tuohon tullut heitä häiritsemään. Eikä se kumma ollutkaan, jos muutoin uljaskin nuorukainen heltyy tuona tärkeänä hetkenä, jolloin hänen täytyy suustansa liikkeelle laskea salaisuus, jota ei hän ole tohtinut itseksensäkään oikein vapaasti ajatella, sitä vähemmin muille sanoa. Ja onhan se tunnustus tärkeä koko nuorukaisen tulevaisuudelle, sillä siitä saattaa tulla onni tahi onnettomuus.

"Saanko minä sinulta varmemman vastauksen?" kysyi Iikka, kun olivat enintä mielenliikutustaan saaneet tyyntymään.

"Parempaa vastausta en voi sinulle antaa kuin sydämeni. Sinähän se olet, joka siellä olet aina pysynyt rakkaana kaikissa elämäni kohtaloissa. Sinun tähtesihän se sydän on niin paljon kärsinyt, kun luulin, että sinä otat vastaat Koiviston isännän tarjoaman palkinnon, jonka niin loistavasti ansaitsit", sanoi Anni liikutettuna.

"Sinä erehdyit siinä. Siitä asti, kun minä olen tullut jotakin tietämään, olet sinä yksinäsi valloittanut sydämeni; muut kaikki ovat siellä olleet kuolleet; mutta en ole uskaltanut sydäntäni sinulle au'aista."

"Kas! Eikö se käynyt, niinkuin jo sanoin, että sinun murheesi ilmoittaminen saattaisi lieventää minunkin murhettani; nyt minun murheeni on jo poistunut", sanoi Anni hilpeästi.

"Ei meidän murheemme vielä ole kaikki poistunee, päin vastoin ne alkavat uudessa muodossa; mutta ne eivät ole vaikeat kantaa, kun kerran nämät meidän molempien nykyiset murheemme ovat poistetut; tiettävästi isäsikin kovin julmistuu, kun saa vaan tämän tietää", sanoi Iikka.

"Sen minäkin kyllä uskon, vaan ei meidän pidä siitä säikähtää", sanoi Anni jo rohkaistuneena.

Samassa olivat he kuulevinansa metsästä jotakin risahdusta, ja molemmat säpsähtivät, että joku heidät olisi keksinyt; Iikka nousi seisomaan, tarkasteli ja tähysteli seutua katselemalla ja kuuntelemalla, mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ja niin he jälleen rauhoittuivat.

Siinä he vannoivat toisillensa ikuisen rakkauden ja Iikka selitti, miten Koiviston Marin ja Jäykkälän Aapon välit oikeastaan olivat, joka rauhoitti ja vakuutti Annin mielen vielä paremmin. He aikoivat asian pitää salassa siihen asti, kun joku sopiva tilaisuus antaisi syytä sen ilmaisemiseen.

Mutta tuo heidän viimeinen päätöksensä onnistui kaikkein vähimmän, sillä Metsälän Mikko oli myös metsästämässä, josta kumminkaan ei Iikka tietänyt mitään. Mikko oli havainnut saman jäniksen, jonka Iikka ampui Annin näössä, ja hän vaani sitä myös ampuakseen; mutta kun näki, että sen Iikka ennätti, vetäysi hän piiloon, ja kun hän kuuli, että Iikka jotakin puhutteli, hiipi hän heidän huomaamattansa niin liki kuin mahdollista ja kuunteli tarkkaan heidän puheensa. Tuo kamala ihminen meni jo samana iltana Niemimäkelään ja kertoi siellä kaikki, mitä hän oli nähnyt ja kuullut.

Jo seuraavana aamuna sai Anni parka isältänsä kauheat torat ja haukkumiset, kun hän käyttää itseänsä niin "kehnosti", että seurustelee "kerjäläisen" kanssa. Hän uhkasi ajaa Annin tyhjin käsin pois kotoa, jos hän toisen kerran saa kuulla, että Anni seurustelee Iikan kanssa. Anni rukka itki, että oli vedeksi sulaa, ja rukoili isäänsä, ett'ei menisi Lukulaan möykkäämään, kun kuuli isänsä uhkaavan sinne mennä.

"Eihän Lukulaiset ole meille mitään pahaa tehneet, miksi te sinne menisitte?" pyyteli Anni.

"Eikö siinä ole kylläksi pahantekoa, kun rohkenevat, sen tuhannen kerjäläiset, kurkotella minun tytärtäni; heidän pitäisi toki tietää huutia ja sen he tulevatkin kohta tietämään", uhkasi Niemimäkelän isäntä, ja sillä päällä lähti hän Lukulaan!

Kun hän tuli Lukulan huoneesen, oli kaikki väki kotona; he oudoksuivat Niemimäkelän isännän tuloa, sillä ei hän ollut moneen vuoteen käynyt Lukulassa. Heti tultuansa ärjäsi hän: "Täälläpä istutaan ja kukaties lasketaan lukua meiltä saatavista isoista rikkauksista, mutta p----le vieköön, niitä ei tulekaan, minä olen se mies, minä."

Lukulan vanhukset eivät tienneet tuosta Iikan ja Annin välistä mitään, sentähden säikähtivät he kovin naapurinsa karkeasta käytöksestä. "Mikä, Jumalan tähden, teitä nyt vaivaa, naapuri, kun käytöksenne on noin kummallinen, ett'en ymmärrä teitä ollenkaan? Milloin ja miten olemme teiltä rikkauksia tahtoneet?" sanoi Iikan isä.

"Ei maar tiedä; itse tuota lienetkin varsaasi siihen hulluuteen opettanut!"

"Mikä on asian todellinen laita? Sanokaa suoraan!", sanoi Lukulan Matti kiivaasti, sillä hänenkin kärsimyspussinsa alkoi revetä naapurin hävyttömyyden tähden.

"Asia on suoraan sanoen se: tuo sinun poikasi on niin kelvoton, että rohkenee kurkottaa niin korkealle kuin minun tytärtäni, saadakseen hänet viekotelluksi peräänsä."

"Oh! Eikö sen pahempaa; sopikoot he välinsä", sanoi Matti.

"Enkö minä siitä jo sanonut, että te p----n kerjäläiset olette kaikki yksissä neuvoin? Eikö siinä ole ollut kyllin, kun olette saaneet olla mökissänne rauhassa ja minä olen teitä pitänyt niinkuin ainakin ihmisiä, ja siitä hyvästä te tulette niin rohkeiksi, että uskallatte ryhtyä minun lastani viekoittelemaan; mutta te tulette näkemään, ketä te olette pistäneet", sanoi Niemimäkelän isäntä raivoissaan.

"Hyvä naapuri! Me emme todellakaan tiedä mitään koko tuosta hämärästä jutusta poikamme ja tyttärenne välillä, joka teitä niin kovin näkyy pahoittaneen. Mutta ihminenhän meidänkin poikamme lienee, jonka tähden en luulisi teillä olevan syytä noin paheksua, jos kohtakin asiat olisivat niinkuin luulette niiden olevan", sanoi Matti malttavasti.

"Se on kumminkin liika rohkeasti tehty, sillä hän ei ole sen suurempi-arvoinen kuin kerjäläinen".

"Emmehän ole teiltä emmekä muiltakaan mitään kerjänneet; mitä olemme teiltä saaneet, olemme sen työllä taikka rahalla rehellisesti maksaneet", sanoi Matti.

"Teidän pitää pois tästä mökistä! minä en kärsi semmoista kerjäläisiä peltoni aidan vieressä", sanoi Niemimäkelän isäntä ja tömisti jalkaansa lattiaan.

"Ohoh, naapuri! Jo nyt alkaa tulla liiaksi! Pitäisi teidän toki se tietää, että tää torppa on meidän, josta ei teillä ole voimaa meitä pois ajaa."

"Sepähän nähdään, kuinka kauvan torppa on teidän", vastasi Niemimäkelän isäntä ja lähti pois.

Koko jyräkän aikana ei Iikka puhunut yhtäkään sanaa; sillä tavallinen ujous ja hämmästys siitä, kun heidän uusi ja salassa pidettävä liittonsa oli noin äkkiarvaamatta tiedoksi tullut, pidätti häntä. Iikan äiti pelkäsi, että nyt heidän pitää lähteä pois rakkaasta torpastaan tuon mahtipontisen rikkaan naapurin suuttumisen tähden, ja se ajatus häntä niin kauhistutti, että hän oikein vapisi; mutta, kun miehensä hänelle vakuutti, ett'ei naapurilla ole voimaa heitä ajaa torpasta pois, rauhoittui hän kohta.

Niemimäkelän isäntä ei ollut käynyt Jäykkälässä kertaakaan sen erän perästä, kun hän oli siinä yötä silloin, kun kävi maankaupan teossa; sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän isäntien mielipiteet olivat niin erinkaltaisia, ett'ei heistä voinut ystävyksiä tulla. Mutta nyt nähtiin se kumma, että Niemimäkelän isäntä asteli Jäykkälään!

Harvinainen vieras otettiin talossa hyvästi vastaan ja vietiin oikein "vieraskamariin", johon talon isäntäkin kohta tuli.

"Ettekö myö minulle Lukulan torppaa?" kysyi Niemimäkelän isäntä heti, kun talon isäntä tuli.

"En. Mitenkä minä sen möisin, kun se on Lukulan Matin?"

"Teidän maallahan torppa kumminkin on."

"Niin onkin ja siltipä minä tiedän, kuka torpan oikea omistaja on."

"Kun torppa on kerran teidän maallanne, niin teillä on suuri valta torppaan; myökää se minulle, minä maksan siitä teille hyvän hinnan!"

"En myö, enkä rupea mihinkään vehkeilemisiin; kauppain täytyy pysyä pyhinä."

"Mitä hyötyä teille tuosta on? Minä maksan siitä kaksi tuhatta; eikö sovi?"

"Vaikka tarjoaisitte Lukulasta koko Niemimäkelän ja vielä kaikki rahanne päälliseksi, en sittenkään rupeaisi rikkomaan puhtaan omantuntoni rauhaa ja tekemään vääryyttä lähimmäisilleni; mutta kysyn sentähden teiltä: miksi te niin haluatte omaksenne Lukulan torppaa?"

"Lukulan poika on tullut niin hävyttömäksi, että on rohjennut ruveta viekoittelemaan minun tytärtäni peräänsä! Sentähden minä tahtoisin saada torpan omakseni, sillä minä tahdon karkoittaa pois mailta halmeiltani niin rohkeat kerjäläiset."

"Se on tosi, että teidän tyttärenne on paraita tyttäriä paikkakunnassa sekä näkönsä että siveytensä ja ymmärryksensä puolesta; mutta uljaampaa, ymmärtäväisempää nuorukaista en tiedä, kuin Lukulan Iikka on; sentähden ei olisi yhtään mielestäni kumma, jos heistä tulisi aviopari, semminkin kun Iikalla on isompi osa tyttärenne henkisessä kasvatuksessa kuin teillä. Todistukseksi, ett'en ole yksin noiden edellisten mielipiteitteni kannattaja, mainitsen sen, että Koiviston isäntäkin olisi kernaasti antanut ainoan tyttärensä Iikalle; mutta nyt ymmärrän syyn, miksi ei hän ottanut vastaan oivallista tarjousta. Katsoen näihin asianhaaroihin, ei teillä olisi yhtään syytä kadehtia tyttärenne onnea. Ja ilman näitä, ei Iikka eikä hänen vanhempansa ole mitään kerjäläisiä, joiksika te heitä kutsutte, vaan hyvästi toimeen tulevia rehellisiä kansalaisia, jotka vielä ovat ahkeruudellaan ja säästäväisyydellään koonneet melkoiset varatkin", sanoi Jäykkälän isäntä ujostelematta.

"Siis te ette myö Lukulan torppaa minulle?" kysyi Niemimäkelän isäntä, huuliansa pureskellen ja nähtävästi tyytymätönnä Jäykkälän isännän puheesen.

"En mistään hinnasta; se, mikä on kerta sanottu, on sanottu ja se pitää uskoa", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllähän minä sen tiesinkin, ettei minulla ole teiltä mitään hyvää odotettavana. Te olette aina vaan tielläni poikinpuolin, mutta ehkä kerran tulette huomaamaan, että olisi ollut tarpeesen olla ystävyydessä minun kanssani, mutta silloin se mahtanee olla myöhäistä", uhkasi Niemimäkelän isäntä.

"Minä en rupea väärällä tavalla itselleni ystäviä hankkimaan; joka ei tahdo olla oikealla ystävä, se olkoon vihamies, sama se", arveli Jäykkälän isäntä, ja vieras lähti hammasta purren pois.

Kun pari viikkoa oli kulunut, tuli taas Niemimäkelän isäntä Jäykkälään vieraiksi; mutta hän ei tullut nyt yksin, vaan hänellä oli kumppaneina nimismies ja rättäri! Kun Jäykkälän isäntä havaitsi, että vieraita tulee taloon, meni hän heitä vastaan ja vei heidät vieraskamariin. Isäntä kehoitti vieraitansa istumaan ja toimitti heille piippuja ja tupakkaa; mutta Niemimäkelän isännän silmät loistivat ilosta. Nimismies otti matkalaukustaan paperivihkon, tuli sen kanssa Jäykkälän isännän eteen ja sanoi: "Tässä on teille tuhannen markan velkomus Niemimäkelän isännältä. Hän on sen hakenut kuvernööristä ja saanut heti takavarikon siihen, jonkatähden, jos maksoa ei tapahdu, minun pitää kirjoittaa takavarikkoon kalua tuhannen markan arvosta."

"Eihän minulla ole velkaa Niemimäkelän isännälle yhtäkään penniä", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Teillä on ollut velkaa eräälle toiselle isännälle, Niemimäkelän isäntä on lunastanut teidän velkakirjanne ja saamamies on sen siirtänyt hänelle, siis hänellä on ollut täysi oikeus hakea se teiltä", selitti nimismies.

"Niinkö asiat ovat? silloin on asia aivan oikea. Ei tässä niin kiirettä ole: istukaa nyt niin kauvan, kun emäntä tuo kahvia! Sen jälkeen tuumitellaan asiasta", sanoi Jäykkälän isäntä hätäilemättä.

Koko nimismiehen puheen ajan tarkasteli Niemimäkelän isäntä talon isäntää hymyssä suin, sillä ei mikään olisi hänelle ollut mieluisempi katsoa, kuin aina hänen tiellänsä olevan ja häntä vastustavan naapurinsa hätä ja tuska, ja yhä kirkkaammasti loistivat kostoa pyytävän, rikkaan ja kunnianahneen Niemimäkelän isännän silmät!

"Joko nyt soisit, että olisit myönyt minulle Lukulan torpan?" kysyi hän voittoriemulla Jäykkälän isännältä.

"Niinkö te olette hajamielinen, että luulitte tuolla kepposella saavanne ilkeät tarkoituksenne perille ajetuksi ja puhtaan omantuntoni saastutetuksi? Sanon suoraan, ett'en antaisi Lukulan torppaa teidän haltuunne, vaikka menettäisin sentähden maani ja mantuni, kun kerran olen saanut tietää teidän tarkoituksenne", sanoi Jäykkälän isäntä tuimasti.

Nyt nousi Niemimäkelän isännän viha korkeimmalleen ja samassa tuokiossa katosi hänen kasvoistansa tuo äsken niin loistava ja voitokkaan-näköinen ilme. Hän kavahti istualtaan seisoalleen, hyppäsi talon isännän eteen ja sanoi: "Jumaliste! Sinä et ole vielä nöyrtynyt! Minä olisin vielä saattanut antaa anteeksi ja seisauttaa asian siihen, mutta sinä olet aina ylpeä kuin saakeli. Kirjoittakaa, fallesmanni, paikalla! minä tahdon näyttää, mitä ylpeys ja suuri suu maksaa." Samassa toi emäntä kahvia.

Kun kahvi oli juotu, meni talon isäntä kaapillensa ja tarjosi "kahviryypyn" nimismiehelle ja rättärille, jotka sen ottivatkin; mutta Niemimäkelän isännälle ei hän tarjonnutkaan, sanoihan vaan: "Tarjoaisin naapurillenikin, vaan hänellä on niin hieno suu, ett'ei sinne saata muuta panna kuin olutta ja 'koljakkia'."

Niemimäkelän isäntä puri hampaitaan yhteen. Sitten otti Jäykkälän isäntä kaapistansa lompakon, otti sieltä rahoja ja luki ummellensa niin paljon, kuin nimismies sanoi velan nousevan kasvuin ja hakukustannusten kanssa, jonka tehtyä hän sanoi:

"Jumalan kiitos! Nyt en ole penninkään velassa yhdellekään ihmiselle, Niemimäkelän isännälle sitäkin vähemmän. Enkä ole velkaa siksi pitänyt, ett'en olisi sitä kyennyt jo aikaa maksamaan; mutta minulla on ollut isoja maanviljelyksen parannuksia ja laajennuksia tehtävänä, silti en ole tahtonut."

"Niin kelpo mies tekee", sanoi nimismies ja antoi rahat Niemimäkelän isännälle; mutta tämän kasvot olivat jo sillä välin venyneet pitkiksi kuin tyhjä kukkaro, eikä niissä enään näkynyt jälkeäkään pirullisesta ilosta, joka niistä Jäykkälään tullessa ja siellä ollessakin loisti.

"Nyt luulen jo teidän, hyvä naapuri, käsittävän, ett'ei tuo koston pyyntö ensinkään luonnistunut eikä saattanut Lukulan torppaa teidän käsiinne, saadaksenne siellä vielä ilkeämmästi kostaa aivan viattomille ja paljoa paremmille ihmisille, kuin itse olettekaan", sanoi Jäykkälän isäntä naapurillensa.

"Paljoa paremmille ihmisille", toisti Niemimäkelän isäntä ja lähti vihapäissään pois; nimismies ja rättäri lähtivät myös, sanottuansa ensin jäähyväiset talon väelle.

Niinkuin jo tiedämme, oli Jäykkälän isäntä pitänyt velkaa eräältä kylän varakkaalta mieheltä, maanviljelyksensä parannuksen tähden. Niemimäkelän isäntä oli jo kauvan tietänyt tuon. Kun hänellä oli mielessä kurittaa tuota kyllä jäykkää naapuriansa, meni hän nyt, kun hänen kostonhimonsa oli korkeimmallansa, saamamiehen tykö, lunasti häneltä Jäykkälän isännän velkakirjan, pani sen hakemukseen ja sillä tavoin luuli nöyryyttävänsä uppiniskaisen naapurinsa, mutta erehtyi siinä suuresti!

Tiettyhän se oli, ett'ei Niemimäkelän isäntää olisi tarvittu ollenkaan ulosmittausyrityksessä; mutta kuitenkin hän tahtoi välttämättömästi silloin olla saapuvilla, sillä hän tahtoi hekumoida tuon hänen luullaksensa köyhän, suulaan naapurinsa perinpohjaisella hämmästyksellä, tuskalla ja syvällä lankeemuksella!

Kun Niemimäkelän isännän ja Jäykkälän isännän saamamiehen kepposet tulivat kylässä tiedoksi, kauhistuivat kyläläiset kovasti molempien tekoa, mutta erittäinkin tuota mokomaa Jäykkälän isännän velkojaa, kun hän kyllä halpamielisesti antoi hänen velkakirjansa Niemimäkelän isännän haltuun, vaikka hän hyvin kyllä tiesi, ett'ei hänen saamisensa olisi siellä hukassa ollut!

Niin ne asiat päättyivät, eikä Niemimäkelän isäntä saanut Lukulaisia pois torpastansa, eikä Jäykkälän isännälle hikirupea, vaikka hän olisi pannut maatakin alemmaksi heidät, jos olisi voinut. Iikka ja Anni kärsivät ja pitivät liittonsa pyhänä, toivossa, että se kerran vielä oli toteutuva täydellisemmäksi!

IV. Aviopari.

Kun Niemimäkelän isännän koston tuumien kävi niin nolosti, käänsi hän vihansa yksin Anniin. Ei siinä vielä ollut kyllä, että hän itse raa'alla tavalla sätti ja kiusasi kärsivää tytärtänsä, vaan hän yllytti vielä huonosti kasvatetun poikansakin, Kasperin, sisarensa kimppuun, ja Kasperi teki mielityötänsä niin suurella innolla, ett'ei hän tyytynytkään paljaasen raakaan suulla haukkumiseen, vaan kävi usein lyömäänkin Annia! Vielä päälliseksi sai isä senkin aikaan, että Annin äitikin rupesi toisten kanssa Annia vihaamaan ja sättimään! Eikä isännän ollutkaan vaikea saada vaimoansa siihen taipumaan; sillä kodissa vallitsevat mielipiteet olivat aikojen kuluessa jo juurtuneet hänen mielestänsä niin oikeiksi, ett'ei hän luullut missään muualla maailmassa oikeaa olevankaan, kuin ainoastaan Niemimäkelässä!

Kaiken tämän tähden tuli Annin tila kovin surkuteltavaksi, semminkin kun hänelle kävi vihamieliseksi oma äitinsäkin, jolta hän toki siihen asti, kumminkin muissa asioissa, oli saanut aina jotakin hoivaa ja huojennusta; sillä viimeinen on toki äiti, joka sulkee sydämensä lapseltansa, vaikka lapsi näyttäisitkin rikokselliselta. Mutta kun se viimeinen turva on poissa lapselta, joka on jo tullut muiden perheen jäsenten vihattavaksi ja jonka luullaan sen ansainneen tottelemattomuudellansa ja sopimattomalla käytöksellään, silloin on hän kaikki turvansa kodissaan kadottanut ja vainotun tila on tullut monta vertaa surkeammaksi.

Niin he vihasivat Anni-rukkaa yksistä neuvoin, milloin he uhkasivat ajaa hänet tyhjin käsin pois kotoa, milloin pieksää hänet ikuiseksi vaivaiseksi. Toisinaan he taas lyöttäysivät hyväksi Annille, jolloin aina rukoilivat kyynelsilmissä, ett'ei hän toki häpäisisi itseänsä ja heitä niin köyhällä naimisella. Niinä hetkinä kokivat he aina Annille esitellä toisia muka parempia ja rikkaampia kosijoita, mutta Anni hylkäsi ylönkatseella kaikki tarjoukset ja sanoi ennen tahtovansa kuolla kuin luopua Iikasta! -- Niin luja on totinen ja vilpitön rakkaus!

Tuosta hetkestä pitäin vihasivat Niemimäleläiset kaikkia kyläläisiä, mutta enimmän toki Lukulaisia ja Jäykkäläisiä, sillä kaiken tuon luullun onnettomuutensa luulivat he heistä lähteneen. Kun asiat olivat kerran niin muodostuneet, eivät Niemimäkelän isäntä ja emäntä käyneet enään koskaan missään kylässä eivätkä kyläläiset käyneet heillä, sillä heidän mielipiteensä, luonteensa ja elämän tapansa olivat kaikin puolin tulleet kyläläisille tutuiksi. Eivät kyläläiset kutsuneet Niemimäkeläisiä enään milloinkaan pitoihinsakaan, ja niin he jäivät yksinänsä viettämään suurehkoa ja itsepintaista elämäänsä, hautoen siellä itsekkäitä mielipiteitänsä, kuinka muka muut kyläläiset ovat köyhiä ja pahoja ja vieläpä hävyttömiäkin, kun kehtaavat heitä ylönkatsoa ja vieläpä vastustaakin.

Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko olivat edelleenkin Niemimäkelän vieraita ja ystäviä, vaikka he olivat jo molemmin maaltansa hävinneet -- kuinka se tapahtui, tulemme edempänä kertomaan. Heitä pitivät Niemimäkeläiset keppihevosinaan ja urkkivat heillä tietoja muiden kyläläisten asioista ja pyrinnöistä, siten saadakseen heitä paremmin kurissa pitää! Heidän kauttansa tuli Iikan ja Annin liitto Niemimäkelässä niin äkkiä tiedoksi, ja heidän kauttansa isäntä sai tietää, että Jäykkälän isännällä oli velkaa jollekin! He olivat niin Niemimäkeläisten mielivallassa, että he näyttivät maksun vastaan saattavan heidän puolestansa tehdä vaikka mitä, sillä useinkin he olivat vierainamiehinä Niemimäkelän isännän alituisissa käräjäjutuissa; mutta oikeus rupesi heitä viimein kammoksumaan eikä pitänyt heidän todistuksistansa viimeiseltä enään mitään lukua. -- Halpamielisiä ihmisiä! --

Eräänä pyhä-iltana oli taas kylän nuoriso Lukulassa koossa ja ensi kerran Iikan ja Annin välin ilmitultua rohkeni Annikin pujahtaa Lukulaan, jäljempää toisten sinne tuloa. He lukivat siellä sanomalehtiä ja mikä mitäkin kirjaa iltansa kuluksi ja Lukulan Matti selitti heille yhtä ja toista; joku heistä luki kerrallaan ääneen ja toiset kuuntelivat. Silloin paiskattiin ovi yht'äkkiä seinään ja samassa tuokiossa seisoi keskellä lattiaa -- Niemimäkelän isäntä! Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän katseli tuimasti ympäri huonetta, ikäänkuin jotakin saalista etsiäkseen. Kaikki huoneessa olijat joutuivat hämille, mutta Anni punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja hän vapisi niinkuin haavanlehti. Kun isänsä säihkyvät ja etsivät silmät tapasivat hänet, ärjyi hän vihasta kähisevällä äänellä: "Täälläkö sinä olet? sinä et siis tottele!" Ja samassa tempasi hän pelosta vapisevan tyttärensä lattialle kumoon, sieppasi tuolin ja rupesi sillä onnetonta lyömään! Mutta silloin pistäysi Jäykkälän Aappo väliin, otti tuolista kiinni ja sanoi: "So, so! Ei sillä lailla!"

"Mitä saa----aa? Eikö minulla ole lapseni yli valtaa?" sanoi tulistunut isä.

"Ei niin paljon, että saisitte häneltä hengen ottaa, milloin tahdotte", sanoi Aappo.

"Mutta minä olen isä ja minä annan hänelle selkään tässä teidän kaikkien nähden", sanoi isä vihasta kähisten.

"Mutta jos sen yritätte tekemään, niin silloin saatte minun kanssani tekemistä", sanoi Aappo, ja sivalsi tuolin häneltä pois kädestä.

"Aina te p----t olette minun tielläni, mutta sittenkin minä tahdon näyttää, että minä olen isä ja että minulla on jotakin valtaa lapseni yli: koska hän on niin tottelematon ja hävytön, niin tässä teidän kaikkien kuullen sanon, ett'ei minulla ole enään tytärtä: sinä et saa astua koskaan jalkaasi meidän kynnyksen yli, etkä saa tinaista neulaa perinnöksi -- et koskaan, enkä auta sinua, vaikka näkisin kaulasi jalaksen alla; saat nyt olla, niinkuin tahdot, kasvatteisi, turvatteisi ja kerjäläistesi suojan alla", sanoi hän tyttärellensä.

"En minä, isä-kulta, teiltä mitään tahdokaan, kun vaan saan olla poissa kotoa -- voi, kun sydämeni keveni ja on niin lysti. Mikä on rikkaus rauhan suhteen? Kyllä minä mielelläni kävisin useinkin kotona, vaan kun ette te, isä, tahdo; mutta en minä kumminkaan usko, että te kauvan saatatte niin kova olla, kuin nyt aiotte. Kotiin en minä tahdo tulla: kyllä Jumala minustakin murheen pitää!" sanoi Anni isälleen.

"Niin, koeta nyt!" sanoi isä ja lähti pois vihapäissään.

"Mihin minä poloinen nyt joudun?" sanoi Anni isänsä pois lähdettyä.

"Lähde meille! siellä kyllä on työtä ja ruokaa sinullekin", sanoi Jäykkälän Aappo, ja hänen kanssaan lähti Anni Jäykkälään, jossa koko talon väki otti hänet ilolla vastaan; sillä he olivat kauvan surkutelleet Annin tukalaa tilaa. Siellä sai hän työtä, ruokaa, suojaa ja turvaa. Muu nuoriso hävisi myös Lukulasta pois ja huomenna oli taas kylällä tietona uusi tavattomuus Niemimäkelän isännän elämästä ja ylpeydestä.

Ensi pyhänä kuulutettiin kirkossa ensi kerta kaksi uljainta paikkakunnan parikuntaa: Jäykkälän Aappo ja Koiviston Mari, Lukulan Iikka ja Niemimäkelän Anni.