Part 5

Se kansallishenki, joka Iikan sydämeen oli jo lapsuudessa istutettu, ei pysynytkään enää hänessä ainoastaan sydämen tunteena, vaan se alkoi näkyä jo päällepäinkin työssä ja totuudessa. Hän alkoi kirjoitella sanomalehtiin tuon tuostakin, ja hänen kirjoituksensa useinkin terävästi koskivat kansallisuuden oikeutta, ja pian nuo tuntemattoman nimimerkin kirjoitukset herättivät yleistä huomiota. Uteliaat urkkijat eivät tyytyneet kauvan tietämättömyyteensä, vaan ottivat selvän uuden kirjoittajan todellisesta nimestä ja pian oli tietona, kuka se oikeastaan oli. Luultiinpa jo niinkin tarkkaan tuntevansa hänen kirjoituksensa, että kun sattui olemaan sanomissa samanhenkinen kirjoitus ilman nimimerkittä, väitettiin kohta se hänen tekemäksensä; sillä he muka tunsivat sen "sielun väreistä", mutta eksyivätpä useinkin arvosteluissansa, sillä kansallishenki alkoi maassamme olla jo siksi vireillä, että muitakin kirjoittajia löytyi kansassa, jotka vaativat kansalle oikeuksiansa ja vetivät valkeuteen ne epäkohdat, jotka olivat maassamme vallinneet. Vielä Iikka toimitti kylässään useinkin arpajaisia, kun vaan oli joku hyvä kansallis-asia autettava. Hän perusti kylän nuorisosta lauluseuran, joka kokoontui usein yhteen laulamaan moniäänisesti isänmaallisia lauluja Iikan johdannolla, jota he talvis-aikana tekivät vuoroon kussakin talossa paitsi Niemimäkelässä; mutta kesäisenä aikana lauloivat he ulko-ilmassa jollakin luonnon-ihanalla paikalla. Lainakirjaston perusti Iikka kylään arpajaisilla ja vapaaehtoisilla lahjoilla, ett'eivät vastaan-hangottelijat voineet mitään sanoa, kun ei heidän tarvinnut kukkaroaan avata; omaa kirjallisuuttansa lisäsi Iikka myös runsaasti vuosi vuodelta.

Eräänä kesänä, Juhannuksen aikana, tuli pitäjään pappilaan vieraiksi useampia uusmaalaisia ylioppilaita, sillä he olivat sukua pappilan herrasväelle. Kylän nuoriväki ja lauluseura oli kokoontunut Juhannuksena jälkeen puolen-päivän eräälle kauniille lehto-kummulle, joka oli likellä maantietä; ja Niemimäkelän Annikin oli siellä. Nuoret väliin tanssivat kentällä, tuossa kauniissa, suuressa luonnon juhlasalissa, jossa ei puuttunut valoa eikä koristuksia; väliin he taas lauloivat isänmaallisia lauluja. Vieraat ylioppilaat olivat tiellä kävelemässä sinne päin, jossa kylän nuoriso oli koolla. Mutta, kun he kuulivat kummulta neliäänisen laulun, pysähtyivät he kuuntelemaan; kylän lauluseura lauloi silloin juuri "Maamme". Kun laulu oli loppunut, näkyivät ylioppilaat keskustelevan jotakin. Keskustelun loputtua lähtivät he marssimaan sitä kumpua kohden, jossa kylän nuoriso oli koolla, ja samassa, kun he marssinsa alkoivat, rupesivat he sekaäänisesti laulamaan ruotsalaista laulua. Tuota tehdessään astelivat he ryhdikkäästi tahdin mukaan, pää kekassa ja valkoinen ylioppilaslakki kunkin päässä, ja heillä oli hienot rottinkisauvat kädessä, joita he viuhtoivat hyvin keikarimaisesti. Kylän nuoriso kummulla luuli, että herrat ylioppilaat tulevat heidän tykönsä, mutta pian huomattiin, ett'ei heidän aikomuksensa niin ollutkaan. Sillä, kun he tulivat kummun kohdalle, eivät he kääntäneet päätänsäkään noihin "moukkiin" päin, vaan näyttivät aikovan mennä sivuitse, yhä ja pontevasti laulaen ruotsalaista laulua. Samalla kuin kummulla olijat selvään huomasivat, että ylioppilaat todellakin aikoivat sivu mennä, kuului yht'äkkiä kummun puolelta kimakka, voimallinen vihellys. Sekä ylioppilaat että kylän nuoriso kääntyivät heti katsomaan, mistä vihellys tuli, eikä kenenkään ollut vaikea huomata, että viheltäjä ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, joka seisoi likimpänä tietä, ilvehymy suun sopessa. Iikka oli ylioppilasten käytöksessä huomaavinansa ylönkatsetta kansaa ja sen kieltä kohtaan; silti tuo hänen kansallistaistelunsa esikoinen -- vihellys tuossa. Ylioppilaisiin sattui vihellys oikeaan paikkaan, sillä heti kun huihahdus kuului, lopettivat he laulunsa ja astelivat kylän nuorisoa kohden. Eräs heistä astui aivan Iikan nenän eteen ja kysyi hyvin tuimasti:

"Miksikä vihelsit?"

"Me luulemme, että te ylenkatsotte kansaa", sanoi Iikka.

"Millä tavalla?"

"Meitä näkemättömyydellänne ja lauluillemme vastapainoksi aijotulla ruotsalaisen laulun laulamisellanne."

"Mitäpä hirmua tuossa laulussamme kuulettekaan? Ruotsalaisen miehen sepittämää lauluahan tekin viimeksi lauloitte."

"Maamme on sepittänyt Suomen mies, joka ei ole osannut Suomen kieltä, mutta joka on rakastanut tätä maata ja sen kansaa, eli siis Suomen kieltä taitamaton Suomalainen; sillä kieli ei tule tässä kohden kysymykseen, vaan mieli."

"Me rakastamme myös tätä maata ja sen kansaa."

"Minkä verran?"

"Niin paljon, että me suomme Suomen kansalle kaikkea hyvää. Me soisimme, että kansa tulisi varalliseksi ja että se perustuslakiensa nojalla saisi nauttia rauhassa oikeuksiansa. Meillä on vilpitön isänmaanrakkaus, uskokaa pois."

"Tuohan kuuluu jotenkin hurskaalta ja sovinnolliselta, mutta pelkäänpä, että se on vaan jotain tekopyhyyttä. Sentähden sallikaa minun tehdä kysymys: Miksikä te lauloitte suomalaisessa paikkakunnassa ja Suomalaisten sortamiseksi ruotsalaisen laulun, vaikka olette puheessanne noin selviä Suomalaisia?"

"Siksi kuin Suomen kieli on niin -- raakaa."

"Kas nyt te astuitte esiin oikeassa karvassanne! Sitä juuri odotinkin. Siitä lauseestanne kuuluu, kuinka korkealla asteella teidän isänmaan-rakkautenne on! Teidän rakkautenne Suomen kansaan on samassa suhteessa, kuin jonkun kelpo isännän rakkaus on hevoseensa. Tuo hyvä isäntä huoman, että hevonen on hänelle välttämätön elämän ehto, kun se tekee hänen edestään raskaimmat työt; sentähden ei hän voi hevosetta tulla aikaan. Tätä hevosta on ennen lyöty, sille ei ole annettu tarpeeksi ruokaa, jonka tähden tuo tarpeellinen työjuhta on saanut nähdä paljon kurjuutta, ja usein on hän uupunut, väsyneenä vaivoistansa, ajajansa kovuuden ja ymmärtämättömyyden tähden. Mutta viisas isäntä on huomannut, että eläinparallakin on nahka luiden ja lihan päällä, johon ottaa lyödessä kipeästi; hän on huomannut, että, jos ei sille anna tarpeeksi ruokaa, se laihtuu eikä jaksa tehdä kunnolla raskasta työtänsä, jonkatähden se ruoka, jonka hän kieltää hevoseltansa, tuottaa hänelle itsellensä vaan sulaa tappiota; sen kaiken isännälle selvettyä, huomaa hän lopuksi sen tosiasian, että, jos hänen hevosensa voipi hyvin, hän itsekin voipi pitää parempia ja lihavampia päiviä kuin tähän asti. Sentähden tuo ymmärtäväinen isäntä rupeaa kaikin tavoin parantamaan hänelle välttämättömän tarpeelliseksi tulleen hevosensa taloudellista ja ruumiillista tilaa: hän antaa sille tarpeeksi ruokaa ja iloitsee siitä, kun se on lihava; hän ei enää lyö itse eikä anna muiden löydä sitä, hän ihantelee ja silittelee sen kiiltävää karvaa, ja taputtelee ja halailee hevostansa; hän on sille kaikin tavoin hyvä, mutta oman hyötynsä tähden. Mutta tuon hyvän isännän päähän ei ole vielä kertaakaan jolkahtanut, että tuon hänelle tarpeellisen hevosensa pitäisi päästä tasa-arvoon hänen itsensä kanssa. Samassa suhteessa on teidänkin rakkautenne Suomen kansaan! Te kyllä mielellänne suotte sen, että me kaikki tämän maan hiellämme ja väellämme raataisimme niin lihavaksi, että 'askeleet tiukkuisivat lihavuudesta', hankkiaksemme siten teille lihavammat ja murheettomat päivät; mutta tasa-arvoon itsenne kanssa ette ole Suomen kansaa vielä koskaan ajatelleetkaan: sen kieli on mielestänne vielä 'raakaa;' mutta mitä olette tehneet tämän kauniin Suomen kielen koroittamiseksi ja puhdistamiseksi? Ette mitään. Sillä kaikki kielemme puhtaus, sen vaiherikkaat lauselmat ja sen hienotuntoisuus, jolla saatetaan kosketella miten hienoja sielun tunteita hyvänsä, sen suloisuus, ovat meidän oman maamme suomenmielisten oppineiden miesten ansio, jotka todellakin ovat rakastaneet tätä kansaa ja uhranneet voimiansa ja varojansa sen eteen, joille kiitos sen edestä! Te kuulille tältä kummulta vasta kajahtavan suomenkielisen moniäänisen laulun; se oli loukkauskivi teille, jonkatähden kostaaksenne teitte lyhyen keskustelun perästä tuon mielestänne oivallisen kepposen, että rupesitte laulamaan ruotsalaista laulua tästä sivu mennen, katsoen niin ylön suomalaista kansaa ja sen kansallisia rientoja -- siinä teidän isänmaan-rakkautenne!"

"Fennomaanit, riivatut, ovat sinun riivanneet aivan hulluksi."

"Minä myös olen fennomaani, enkä häpee ollenkaan lukea itseäni niiden joukkoon, jotka taistelevat tämän kansan oikeuksien puolesta, ja koska te ette tunnu olevan fennomaaneja, niin tottapa te olette svekomaaneja, ja kun ne nimet kerran selville tulevat, ei ole sitten enää kummankaan mielipiteet salassa."

"Älä nyt noin tyhjästä tuommoista melua nosta! Kun kerran Suomen kieli kypsyy ja kohoaa suurempaan arvoon, niin mielellämme suomme sille samat oikeudet kutu Ruotsin kielellekin; mutta niin kauvan kuin ei se kelpaa sivistystyöhön, on se mahdoton."

"Niinhän se on ruotsinkiihkoisten mielestä, jotka luulevat ainoan henkireiän tulevan Ruotsista Suomeen, eivätkä huomaa, että Suomen kielelle on käännetty paljon kirjallisuutta muistakin kielistä, ei vaan Ruotsin kielestä; ja lieneekö Ruotsi ainoa sivistyspiste maailmassa, josta valo lähtee kaikkiin muihin maailman kohtiin, tarvitsematta itse tuoda sivistystänsä muualta, kääntämällä muunkielisiä hengen tuotteita omalle kielellensä? Me tunnemme, minkä hengen lapsia te olette, enempää todistuksia emme tarvitse."

Kun Iikka ja uusmaalaiset ylioppilaat niin kiistelivät kansallisuuksien puolesta, oli kylän nuoriso vetäynyt heidän ympärilleen, kuullaksensa paremmin heidän otteluaan; Annikin oli vetäynyt saapuville ja kuunteli tarkoin asian menoa. Kahta kauniimpi ja uljaampi oli Iikka nyt Annin mielestä kuin koskaan ennen ja kahta kalliimmalta tuntui hän nyt Annin sydämelle, kun hän tuossa järjellisesti taisteli kansalaistensa oikeuksien puolesta, ja Iikka tuntui Annin mielestä paljoa oppineemmalta kuin nuo uusmaalaiset ylioppilaat. Kauniina, kukoistavana seisoi siinä Anni; sillä hänen sydämessään liikkui kaksi maailman väkevintä tunnetta, rakkaus ja kansallisuus, jotka sekaisin aaltoilivat hänen nuoren sydämensä piirissä; sentähden tuli veri tavallista hehkuvammaksi hänen muutoin lumivalkoisilla kasvoillansa. Ylioppilaat eivät olleet ennen Annia huomanneet, mutta nyt havaitsivat he hänet; nähtävästi hämmästyivät he Annin uljaasta ja kauniista näöstä. Kiivain väittelijä heistä astui Annia lähemmäksi ja sanoi: "Sinä olet kaunis tyttö! Sinä et suinkaan ole niin itsepintainen, sivistystä vihaava fennomaani, kuin tuo poika tuossa?"

"Me emme ole ensinkään niitä, jotka sivistystä vihaamme, päin vastoin haemme me sitä, mutta niitä me emme voi rakastaa, jotka meiltä sen kieltävät, ja tahtovat meitä pitää pilkkanansa", ehätti Iikka siihen sanomaan.

"Enpä minä sinulta sitä kysynytkään, sinut tunnen jo; vastauksen vaadin tältä kauniilta tytöltä", sanoi ylioppilas, kääntyen Annin puoleen.

"Me Suomen neidet tunnemme asian niin olevan kuin tää nuorukainen on teille selittänyt", lausui Anni vastaukseksi, punastuen vieläkin enemmän.

"Ohoh! kaunis neitiseni, ethän toki liene koko Suomen neitien edustaja!"

"Tyhjät imartelemiset eivät ole soveliaat; ja me puhumme kaikkien niiden puolesta, jotka aikakautensa ja asemansa tuntevat", ehätti Iikka sanomaan, päästääksensä Annia pälkähästä, johon ylioppilas oli hänet imartelevasti saattanut.

"Kuinka monta Suomalaista niitä on, jotka jotakin tietävät!"

"Niin te sokeudessanne ja itserakkaudessanne luulette; mutta kansa astuu lujalla tahdolla ja vakavasti oikeuksiansa kohden ja niitä ei ole vähä, jotka niin tekevät, vaikka te luulette, että me kaikki olemme tuhmia, jotka emme mistään tiedä. Ja kansan täytyy päästä tarkoituksiensa perille, ja autuas ottaa silloin ajasta vaarin." Näin puheli Iikka ja viimein ylioppilaat lähtivät pois, mutisten mennessään: "Saakelin itsepintaisia he ovat!"

Kylän nuorisokin hajousi ja kukin meni kotiansa, sillä jo oli tullut ilta; mutta moni nuorukainen ja neiti tunsi isänmaanrakkauden povessansa palavan hehkuvammin kotiansa mennessä kuin kummulle tullessa!

Näin kului Juhannuspäivä ja monta muuta Herran päivää, eivätkä Iikan ja Annin sydämen toivot näyttäneet saavan sen parempaa päätöstä, vaan ne pysyivät yhä salassa, yhtä mykkinä ja yhtä toivottomina kuin ennenkin, ja tuota heidän sydämensä kalvaavaa tunnetta ei tiennyt kukaan kuolevainen ihminen paitsi he itse; mutta pää se tulee viimein vetävälle, ja niinpä kävi tässäkin.

Eräänä pyhänä syksykesällä, jälkeen puolenpäivän, oli taas kylän nuoriso kokoutunut iltaansa viettämään kauniille kentälle järven rannalle, jossa vuoroon taas laulettiin isänmaallisia lauluja moniäänisesti, väliin taas muutoin leikittiin. Sitte nimettiin leskiä juoksemaan, ja jos leski oli roteva ja vilkas juoksemaan, piti hän parillisia pahassa piikkarassa. Nyt sattui roteva pari joukon jälkimäiseksi ja roteva poika oli myös se, joka leskenä odotti joukon etummaisna, ja kaikki odottivat mielen jännityksellä, miten tuossa kävisi. Nyt tulla suhahti pari lesken sivutse täyttä vauhtia ja leski potkasi jälkeen. Hänelle onnistui heti kiistan alussa eroittaa tyttö ja poika toisistaan ja hän lyöttäysi tyttöä ahdistamaan koko voimallansa saadaksensa hänet kiinni, ja niin juoksivat he järven rantaa kohden aika vauhtia. "Älä antau, Mari!" kuului ehtimiseen joukosta kehoituksia tytölle, joka näytti olevan auttamattomissa; sillä hänen edessään, aivan likellä, oli jyrkkä ja syvä järven ranta ja hänen takanaan tuo leikillään häntä ahdistava roteva nuorukainen, joka ei mistään hinnasta näyttänyt tahtovan heittää saalistansa. "Älä antau, Mari!" kuului taas ehtimiseen joukosta, kun näkivät, että tyttö alkoi olla jo hyvin ahtaalla järven ja vainoojansa välillä. "Ei vielä", kajahti silloin äkkiä Marin suusta ja hän teki äkkimutkan samassa ja aikoi siten pelastauta aivan vastustajansa sivutse, mutta hänen jalkansa sija petti ja hän muksahti päätänsä myöten järveen! -- Kauhea hätähuuto kajahti koko nuorisosta ja kovaonnista tyttöä ajava nuorukainenkin tyhmistyi niin, ett'ei hän kyennyt yrittämään mitään tytön pelastamiseksi; samoin olivat toisetkin neuvottomia, mutta hätäilemään ja voivottamaan kyllä kaikki kykenivät. Silloin juoksi Lukulan Iikka joukon lävitse järven rannalle ja hätäilemättä, voivottamatta ja muilta neuvoa kysymättä syöksi hän vaate päällä järveen, sukelsi niinkuin lohi pohjaan ja pian ei näkynyt veden pinnalla muuta kuin hienoja väreitä sillä paikalla, johon Mari ja Iikka olivat hävinneet! Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt siihen yhteen kohtaan järven pinnalla; hetki oli kovin mieltä jännittävä! Kauvan ei viipynyt, ennenkuin veden pinta kuplahti ja samassa tuokiossa puljahti Iikka veden päälle, etsitty tyttö kainalossaan! Rannalla seisovat ojensivat hänelle pitkän aidaksen, johon Iikka tarttui toisella kädellänsä kiinni, ja niin vetivät toiset heidät molemmat maalle. Iikka oli harjoittaunut oivalliseksi uimariksi, jonkatähden hän oli niin pelkäämätön, auttaaksensa toista vaarasta.

Pelastettu tyttö oli maalle saadessa taidotonna; mutta tointui kuitenkin pian. Pelastettu Mari oli varakkaan Koiviston isännän ainoa lapsi ja juuri Iikan ja Annin ikäinen; he olivat olleet yht'aikaa kaikin rippikoulussakin. Huhu tapaturmasta oli levinnyt kylään, sillä jotkut olivat juosseet sinne apua hakemaan. Sanoma oli tullut Koiviston isännänkin korviin ja hän juoksi paikalle, avopäin, niin paljon kuin hän vaan jaksoi. Kun hän tuli paikalle, oli Mari jo selvällä toimellaan ja mahdoton paljous nuoria ja vanhoja hänen ympärillänsä. Heti kun Koiviston isäntä pääsi väkijoukon luo ja näki tyttärensä pelastuneeksi, huudahti hän: "Kiitos Jumalan! kun ma näen vielä lapseni elävänä." Sitte kysyt hän: "Kuka on pelastanut lapseni silmin nähtävästä vaarasta?"

"Tää meidän kylän reipas poikamme sen on tehnyt, jota paitsi saisimme tässä nyt kaikin viettää surullista hetkeä", lausui eräs joukosta, osoittaen samassa Lukulan Iikkaa.

"Minä olen kyllä kauvan havainnut, että Iikka on kelpo poika, mutta yhä kelvollisemmaksi näen hänet nyt. Sinä olet tänäpäivänä tehnyt jalon työn ihmiskunnalle, mutta minulle niin jalon, ett'ei minulla ole niin paljoa rikkautta, että voisin sinun hyvän työsi palkita. Jumala on katsonut hyväksi ottaa toiset lapseni pois, joka on minulle tuottanut paljon murhetta, ja jos tuo ainoa elossa oleva nuorin lapseni olisi tapaturman kautta tullut pois, niin minäkin olisin murehtien pian kallistunut hautaan. Jalo nuorukainen! Ota sentähden palkinnoksi työstäsi, mitä minulla maailmassa on rakkainta ja kalleinta, ota omaksesi kaikki se, mitä olet tänä päivänä pelastanut, sinä olet sen ansainnut -- älä sano vastaan, sen parempaa ei minulla ole tarjota ja minä luulen, että itse palkintokin on siihen tyytyväinen!" puhui Koiviston ijäkäs isäntä värisevin äänin koko väkijoukon kuullen.

"Kiitän nöyrimmästi; mutta millä olisin sen palkinnon ansainnut? sillä olenhan vaan täyttänyt tavallisen ihmis-velvollisuuden", sanoi Iikka ujosti ja punastui korvia myöten.

Olipa joukossa muitakin kolme, jotka punastuivat kenties vielä enemmänkin kuin Iikka. Ensimäinen noista kolmesta punastujasta oli Niemimäkelän Anni, joka Koiviston isännän puheen kuultuansa ensin vaaleni kuolon kalpeaksi, vaan kohta jälleen punastui niin, että luuli veren tipahtavan; hän näkyi pelkäävän, että muutkin huomaisivat hänen mielenliikutuksensa, sentähden kätki hän kasvonsa nenäliinaansa ja lähti pois. Toinen noista punastuvista oli Jäykkälän isännän nuorin poika, Aappo, joka oli paikalle tullut vähää ennen kuin Koiviston isäntä, sillä ei hän ollut sillä kerralla sattunut olemaan alusta alkaen toisten nuorten joukossa; hän punastui myös kovin, kuullessaan Koiviston isännän puheen. Kolmas punastuja oli tuo vaarasta pelastettu itse, Koiviston Mari, jonka poskista katosi ensin se ainoakin puna, joka niihin oli voinut nousta säikähdyksensä jälkeen; mutta pian nousi vieno puna takaisin kaksinkertaisilla voimilla hänen kauniisin kasvoihinsa, ja hänkin lähti kotiinsa "muuttamaan kuivia vaatteita päällensä", niinkuin hän sanoi; hänenkin punastumisensa vaikutti isänsä puhe. Kaikki hajausivat kotiansa, eivätkä nuoret enää aikoneet koskaan tulla leikkimään niin liki järven rantaa.

Tahtoisitte kaiketi tietää syytkin noiden poikien ja tyttöjen punastumiseen? Kuulkaahan sitten: Iikka punastui siksi, kun Niemimäkelän Annikin oli kuulemassa Koiviston isännän puhetta, jota hän ei olisi Annin suonut kuulevan; Anni taas punastui sentähden, kun Koiviston isäntä lupasi Iikalle niin hyvät ehdot, kuin oman ainoan tyttärensä, jonkatähden hän luuli turhaksi rau'enneen sydämensä rakkaimmat, vaikka kyllä salaisimmat toivot. Jäykkälän Aappo punastui sentähden kun hänellä oli jo ystävyys solmittuna Koiviston Marin kanssa, ja hän luuli nyt tuon ystävänsä kadottavansa; Koiviston Mari taas sentähden, kun luuli tapauksesta ja isänsä puheesta seuraavan monta rettelöä: Iikka oli roteva, kaunis ja kiitettävä nuorukainen, siitä oli kaikilla yksi mieli; hän oli vasta pelastanut hänet varmasta kuolemasta, siis Iikalla oli täysi oikeus vaatia häntä omaksensa; mutta, kun hän oli antanut jo sydämensä toiselle, mitä ajattelisi silloin jaloluontoinen Iikka, mitä ajattelisi silloin hänen isänsä, jos ei hän saattaisi suostua isänsä ehdotukseen? Niin laveat ahdistukset ne olivat, jotka panivat Marin sydänveret liikkeelle. Aapon ja Marin ystävyyden liittoa ei tietänyt kylässä kukaan muu kuin he itse ja Lukulan Iikka, ei Marin isäkään, ja sentähden Koiviston isännän puhekin tuli semmoiseksi; muussa tapauksessa olisi hän ollut varovampi.

Iikka ymmärsi kohta Aapon ja Marin tuskan. Kun Iikka ja Aapo menivät kotiansa ja tulivat kahden kesken, kuiskasi Iikka Aapon korvaan: "Älä, ystäväni, ole noin suruissasi! ei sinulle tule mitään vaaraa, sinä saat armaasi, sillä niin jalo tarjous kuin se olikin, en minä sitä kumminkaan voi ottaa vastaan monesta syystä; vie nämät terveiseni Marille, niin pian kuin voit, sillä minä näin, että hänelle tulee raskaat hetket."

"Sinä, ystäväni, olet aina yhtä jalo ja ylevä!" sanoi Aappo Iikalle ja otti häntä kädestä kiinni. "Tänä iltana minä kirjoitan Marille ja selitän koko asian", lisäsi hän vielä ja nähtävästi hänen otsansa kirkastui.

Ei kenenkään rauhaa nuo tapaukset niin visuun ryöstäneet kuin Niemimäkelän Annin; sillä Iikan toivo ei noista kännyt huonommaksi kuin ennenkään, jos ei paremmaksikaan, ja Aapon ja Marin asia tuli pian selville. Mutta Anni-rukalta katosi kerrassaan kaikki toivo; sillä kuinka olisi Iikka vastaan-ottamatta niin loistavaa tarjousta? ja muutoin el hän tiennyt varmaan, rakastiko Iikka häntä, vai ei; hän meni kotiansa, sulkeusi siellä kamariinsa ja valtavalla itkulla koetti tyhjentää murheella täytettyä sydäntänsä. Anni lykkäsi luotaan kaikki yhä uudistuvat kosijansa ja laihtui päivä päivältä. Entinen iloisuus, elävyys ja rauha katosi häneltä, ja synkkä surumielisyys valtasi hänet kokonaan. Kaikki huomasivat Annin elämän muutoksen ja kokivat saada selville syytä siihen, mutta turhaan; sillä Anni ei uskonut salaisuuttansa kenellekään, hän piti sen omana tietonaan ja kantoi mykkänä raskasta taakkaansa, sillä tavallinen neitien kainouskin esti häntä muille suruansa ilmoittamasta. Tuossa tukalassa tilassa kului syyskesä kekrin tienoille.

Iikka oli varttunut oivalliseksi metsästäjäksi ja pian oli hän paikkakunnan kuuluisin kyttä. Hän oli jo ollut kahdessa karhuntapossa osallisena ja yhden kontion oli hän kaatanut yksinänsäkin. Kaikki ne karhun tapot tapahtuivat ulkopitäjissä, sillä oman pitäjään metsät olivat huonot eikä niissä isompaa riistaa ollut. Iikka oli niissä osoittanut rohkeaa urhoollisuutta ja pelkäämättömyyttä, jonkatähden hänen maineensa kasvoi aina kunniakkaammaksi. Aina, kun sydämensä huolet rupesivat Iikkaa kovin rasittamaan, sieppasi hän tarkan luodikkonsa seinältä ja lähti metsään, silloin kun luvallinen metsästys-aika oli, sillä siellä sai hän hetkeksi kevenemään murheellisen sydämensä.

Eräänä päivänä kekrin seudussa ei Anni tullut kotonansa aikaan, jonkatähden hän lähti kävelemään läheisimpään metsään, jossa hän usein ennenkin oli käynyt tuolla vapaan taivaan alla, vapaassa Jumalan ilmassa, noiden tuulen hengähdyksistä huojuvain, murheettomain puiden parissa, vuodattamassa murheellista sydäntänsä. Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut metsää, tuli hän erään pienen aukean rintaan. Siinä antoi hän taas kyyneliensä vapaasti vuotaa, sillä olihan siinä sopiva paikka työhön, jossa ei kukaan häirinnyt hänen kyyneleitänsä, jossa ei kukaan kummaksuen katsonut hänen murheellista tilaansa, jossa ei kukaan turhalla uteliaisuudella kysellyt hänen murheensa syytä; siinä oli hänellä paras paikka maailmassa sillä kertaa.

Kun Anni oli parhaallansa noissa unelmissansa ja kyyneltensä vallassa, hyppäsi metsästä lumivalkoinen jänis pienelle aukolle ja seisahtui silmänräpäykseksi keskelle sitä. Yht'äkkiä leimahti tuli metsänlaidasta, pamaus kuului ja samassa kaatui jänis kuoliaana siihen paikkaan, sillä tarkalla kädellä ohjatun luodikon luoti oli lävistänyt sen otsan. Samassa kuului iloinen huudahdus: "halloo" ja roteva, varteva, uljas nuorukainen tuli metsästä aukealle, toisia jäniksiä selässä, ottamaan kaatamaansa jänistä. Eipä saanut tällä kerralla Anni olla siinäkään rauhassa, sillä metsästäjä havaitsi hänet. Nyt olisi Anni suonut olevansa aina maailman äärissä, niin hämmästyi hän, kun huomasi, että hän tuli keksityksi, vaikka tuo nuori metsästäjä ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, jota hän enimmän maailmassa rakasti.

Kun Iikka havaitsi Annin, tuli hän heti hänen luoksensa, riisti selästänsä jänikset maahan ja istui Annin viereen mättäälle.

"Miten, Jumalan tähden, sinä olet tänne joutunut?! Sinä olet itkenyt, minä näen sen selvästi! Kauvan olen minä huomannut, että sinua vaivaa joku sisällinen murhe: ilmoita se lapsuutesi ystävälle, ehkä voisin sinulle olla jonakuna apuna!" sanoi Iikka.

"Murhettani en sano kenellekään, sen vien kanssani hautaan", sanoi Anni.

"Murhe on yksin vaikea kantaa; todellakin se viepi ihmisen kesken ikäänsä hautaan: sano minulle huolesi, ehkä voisin siihen ottaa osaa!"

"En milloinkaan; sitä en tee."