Part 4

Vaikka ei se kuuluisi oikeastaan tähän, täytyy kuitenkin mainita, minkälaiseksi Kasperin elämä tällä aikakaudella muodostui, koska olemme kertomuksessamme häntä usein muistelleet, vaikka tämän luvun nimi osoittaa, että tässä olisi pitänyt kertoa vaan "torpan pojasta ja talon tytöstä."

No niin! Kun Kasperi oli kerran luokkaunut pois sisarensa ja Lukulan Iikan parista, rupesi hän hakemaan huvitustansa toisilta aloilta ja niistä löysikin, mitä halusi.

Kasperi rupesi juoksemaan kylissä pyhät ja aret niin uskosti, ett'ei hän käynyt kotonansa muulloin kuin syömässä, eikä säännöllisesti silloinkaan, mutta öitä ei hän toki vielä ollut poissa kotoansa. Vanhempansa eivät kuitenkaan kertaakaan kieltäneet eivätkä nuhdelleet poikaansa tuosta vallattomasta kylän kulkemisesta; kenties he olivatkin vaan hyvillänsä, kun Kasperi alotti niin loistavasti niin paljon opettavammaisen "maailman rannan" koulussa käynnin -- kenties?

Kun Kasperi sai niin esteettömästi täyttää nuoruuden himojansa, tuli hänestä liian varhain "aikamies"; sillä ennen rippikoulun ikäänsä oli hänellä jo kallishintainen lakkarikello loistavine perineen lakkarissa, kiiltävät anturakengät jaloissa, tehtaan hienosta verasta vaatteet päällä ja hopeahelainen merenvaha-piippu hampaissa, ja kaikki ihmiset näkivät, että Kasperi on rikkaan miehen poika. Laveassa maailman rannan koulussa oppi Kasperi jo varhain kaikkea, mitä siellä oli oppimista. Hän nakkeli usein rikki huoneiden akkunain laseja, viskeli kivillä kuoliaaksi muiden kanoja ja kukkoja, katkoi lammasten jalkoja j.n.e. -- Kyläläiset eivät useinkaan sanoneet noita Kasperin vallattomuuksia hänen isällensä, välttääksensä rikkaan ja mahtavan miehen vihoja. Mutta kun Kasperi eräänä päivänä sattui kivellä nakkaamaan kuoliaaksi Jäykkälän ison oinaan, meni Jäykkälän isäntä heti Niemimäkelään ja ilmoitti siellä Kasperin isälle, mitä Kasperi oli tehnyt.

"Se on sattunut tapahtumaan Kasperilta vahingossa; mitä te oinaastanne vaaditte? minä maksan", sanoi isäntä.

"Jospa se olisikin ollut vahinko eli sattumus, niin se olisi kyllä anteeksi annettava, mutta minä olen aikoja sitten havainnut, että Kasperi tekee sitä ehdoin tahdostaan, sillä hän on nakellut paljon rikki talojen akkunalaseja, tappanut kanoja ja kukkoja, katkonut lammasten jalkoja j.n.e.; enkä minä ole tullut teille saamaan maksua tapetusta lampaastani, vaan sanomaan teille, että otatte vaarin poikanne kasvatuksesta aikanansa, sillä jos hän saa tuota menoansa pitkittää, hänelle saattaa tulla hyvin huono perintö", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Älä sinä tule koko kylän puolesta kantamaan Kasperin päälle; ota lampaastasi niin paljon kuin tahdot, minullapa tuota on millä maksaakin ja sillä hyvä; minä luulen lapsilleni voivani heittää kylläksi perintöä, katso sinä vaan, mitä sinulla on jättää perillisillesi", sanoi Niemimäkelän isäntä niin vihastuneena Jäykkälän isännän suorasta puheesta, että hän unhohutti jo säädyllisyyden rajatkin, kutsuen Jäykkälän isäntää ehtimiseen sinuksi!

"Aina te luotatte rikkauteenne ja ylpeilette siitä joka tilassa, silloinkin kun teidän parastanne katsotaan! Mutta rikkaus katoo ja ainoastaan totuus pysyy", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kyllä minä itse pidän huolen lapsistani, ei sinun tarvitse sekaantua siihen."

"Aikapa hänen näyttää; minä olen sanonut asian, joka on painanut tuntoani; nyt on tuntoni puhdas, tehkää kuin tahdotte", sanoi Jäykkälän isäntä ja lähti pois.

Näin sai Kasperi mielivaltaisesti kasvaa kaikissa vallattomuuksissa, eikä häntä kotona koskaan varattu siitä! Sentähden rupesi Kasperille karttumaan muitakin noita "maailman rannan" hyviä opetuksia. Hän alkoi jo kursailematta juoda olutlasinsa ja oli hyvin riitaisa toisten kylän poikien kanssa, joten usein syntyi tappelun kahauksia; sillä toisetkaan eivät aina jaksaneet kärsiä Kasperin ilkivaltaisuuksia eikä hänen rikkautensa kerskauksia, joka hänellä oli aina suussa kun hänelle vaan joku vastahakoisuus tuli, silloin oli hänellä tapana sanoa: "mitä te kerjäläiset puhutte?"

Vähitellen varttui Kasperi "maailman rannan" oppikoulussa niin, että hänellä, rippikoulun ikään tultuansa, oli lakkarissaan -- kortit ja että hän oli jo öitäkin poissa kotoansa!

Semmoinen oli Kasperin kasvatus!

III. Nuorukainen ja neiti.

Niemimäkelän lapset ja Lukulan Iikka olivat jo siinä ijässä, että he menivät kaikki yht'aikaa rippikouluun, sillä Kasperikaan ei ollut vielä ollut rippikoulussa, vaikka hän oli Iikkaa ja Annia vanhempi. Hengen voimalla koki kirkkoherra nuorukaisille opettaa jumalallisia totuuksia, jotka yksinänsä voivat ihmistä lohduttaa ja tukea hänen viimeisellä hetkellänsä. Usko ja luottamus yhteen näkymättömään kaikkivaltiaasen olentoon, joka johtaa ihmisen vaiheet, joka voittaa kaikki taivaat ja maat, usko ihmisen omasta ijankaikkisesta hengellisestä olennosta, joka ei ole turhaan luotu, -- tämä usko, tämä tunto on oleva lohduttava ja sovittava enkeli, joka kuolinvuoteella kuiskuttaa ihmiselle luottamusta ja toivoa tulevasta elämästä, joka toisella puolen hautaa alkaa korkeammassa määrässä, kuin mitä tässä puuttuvaisessa maailmassa voipi olla tarjona.

Niitä totuuksia opetti, niitä tyrkytti kirkkoherra lapsille; toiset nuorukaiset niitä hartaasti kuuntelivat, toiset eivät niistä näyttäneet pitävän mitään lukua, nukkuivat vaan, ja kun kirkkoherra sattui silmänsä luomaan toisaalle, tekivät he pikku kompeitaan; niin vähän huolivat he kirkkoherran voimallisista opetuksista!

Kasperi oli lakkariinsa varustanut erään paljetten avulla tirskuvan lasten leikkikalun, jota hän aina silloin, kun kirkkoherra sattui vaiti olemaan, puristi lakkarissaan, joten syntyi semmoinen tirske kuin kaukaa kuuluvan, hyvin pienen rakkikoiran tirskuminen.

"Mikä se on, joka tekee häiriötä? pankaa sukkelaan se pois!" sanoi kirkkoherra.

Kaikki nuorukaiset olivat vaiti.

Kun kirkkoherra oli hetken tointansa jatkanut heidän kanssansa, kuului taas pari tirskausta!

"Se on Niemimäkelän Kasperi, joka tekee ilkeyttä; astu tänne sukkelaan!" sanoi kirkkoherra, sillä hän oli ottanut tarkan vaarin, kuka se oli, joka ilkeyttä harjoitti.

"Ei suinkaan minulla ole mitään", sanoi Kasperi, ja yritti salaa antamaan tirskutus-konettansa vieressään istuvalle pojalle, joka ottikin sen vastaan ja toi julkisesti kirkkoherralle; kirkkoherra otti vastaan Kasperin tirskutus-koneen ja muserti sen rikki.

"Jos minä toisen kerran tapaan sinut vilpistelemästä, niin sinä saat paikalla marssia koulusta pois!" sanoi kirkkoherra Kasperille.

Niin kului se päivä rauhassa, eikä kukaan tehnyt mitään ilkeyttä. Mutta Kasperille alkoi jo huomenna käydä ikäväksi ihmisittäin olo. Kun ei hänellä ollut enään tirskutus-konetta, jolla olisi voinut ilkeyttään harjoittaa, mietti hän toisia keinoja sen aikaansaamiseksi. Hän repi papereita irti virsikirjastaan ja katekismuksestaan, tukki ne suuhunsa ja pureskeli ne koviksi ja märiksi myttyröiksi, joilla hän, kirkkoherran silmien välttyessä, paiskeli toisia poikia toiselle puolen huonetta. Sattuipa niin, että eräs semmoinen Kasperin heittämä iso kuula lensi toisen pojan silmään! Kuula otti tuohon hellään ruumiin-osaan niin kovasti, että poika oli kaatua selällensä ja hän päästi kauhean itkun. Kirkkoherra näki, että tuo vamma tuli siitä, että joku nakkasi poikaa silmään, vaan ei huomannut, kuka sen teki; sentähden kysyi hän kiivaasti: "Kuka sen teki?"

"En suinkaan minä ole nakannut", ehätti Kasperi sanomaan, mutta silloin nousivat kaikki koululapset ylös ja sanoivat, että Kasperi nakkasi ja että hän on repinyt lehtiä kirjoistaan ja suussaan niistä pureskellut kuulia, joilla hän on jo ennenkin muita pyssynnyt.

"Enkö minä jo eilen sinulle sanonut, että sinun pitää olla siivolla? Sinä et ole totellut sitä! Jos sinä saat olla enemmän aikaa koulussa, niin sinä turmelet toisetkin, sentähden mene heti tiehesi täältä ja opettele tulevaan rippikouluun asti parempia tapoja", sanoi kirkkoherra Kasperille.

Hammasta purren ja nurkkia kopsien lähti Kasperi koulusta pois ja meni suoraan kotiansa, jossa hän itkusuin kertoi isällensä, kuinka kirkkoherra oli hänet ajanut koulusta pois siitä pienestä syystä, kun oli paperisipaleella nakannut toista poikaa.

"Sinun päällesi näkyy kaikilla olevan aita matalin, mutta älä ole milläsikään: oletpa sinä rikas, mitä muut ovat sinun rinnallasi, vaikkapa olisivat minkäkinlaisia luku- ja laulumiehiä; kyllä kirkkoherrakin sen vielä anneissaan tuntee", lohdutteli ja uhkaeli väärällä tavalla lastansa kasvattava isä!

Iikka ja Anni olivat parhaimmat sen vuotisista koululapsista sekä lukunsa että ymmärryksensä puolesta, eikä Anni enään tarvinnut rippikoulussa edustajaa, niinkuin ensimäisillä lukukinkereillä; sillä hän tiesi nyt jo Jumalastakin, vaikk'ei hänelle kotona siitä puhuttu, mutta sitä enemmän Lukulassa.

Kun kirkkoherra rippikoulun loputtua luetteli, kutka pääsevät ensikerran kasteensa liittoa uudistamaan, kutka ei, antoi hän Iikalle ja Annille kauniisti nidotut uudet testamentit, palkinnoksi heidän hyvästä luvustansa ja ymmärryksestänsä. Kun oli tultu selville, kutka "pääsevät", kutka ei, lähtivät "hyljätyt" hyppien, kirjojansa lyöden ja seiniä kopsien, suurella jyräkällä pois, jota vastaan "päästetyt" seisoivat niin hiljaisina ja nöyrinä, ikäänkuin he olisivat olleet aivan eri ihmisrotua kuin nuot hyljätyt; mutta oliko nöyryys todellista sydämmen nöyryyttä heissä kaikissa, vai oliko se vaan siitä tullutta, että tunsivat itsensä paremmiksi kuin nuot jotka hyljättiin, -- sen jätän lukijan mietittäväksi. -- Semmoisia ne koululapset olivat.

Kun Anni tuli kotiansa, lahjaksi saatu uusi-testametti muassaan, oli hänen isänsä unhottamaisillansa tylyytensä kirkkoherralle Kasperin tähden, kun Anni oli niin loistavasti läpi mennyt, että oli saanut lahjan niinkuin Lukulan Iikkakin. Mutta pian sai hän takaisin entiset mielipiteensä ja hän rupesi pitämään Annin koulu-onnea omana ansionaan, sillä hän julkisesti lausui sen ilmi, kun sanoi: "Olipa tuo Anni yhtähyvä koulussa kuin Lukulan Iikkaki, vaikk'ei hänelle ole luetettu yhtään lorukirjoja!"

Kun tuli se päivä, jolloin lapset Herran pöydän edessä uudistivat kasteensa liiton, pukivat kyläläiset itsensä pyhävaatteisiinsa ja riensivät kirkolle; erittäinkin olivat ne vanhemmat siellä, joiden lapset ensi kerran astuivat armo-pöydän luo. Ihmiset seisoivat kirkko-aidan ympärillä puhtaissa pyhävaatteissansa, useat paitahihasillaan, sillä nyt oli Suomen ihanin ja lämpimin vuoden-aika. Kun he siinä hiljaksensa puhelivat päivän merkityksestä, alkoivat kirkon kellot heleästi soida, kutsuen ihmisiä koolle Herran huoneesen, ja samassa asteli pitkin tietä seurakunnan lukkari, suuri avain kädessä ja kirjoja kainalossa. Kun lukkari tuli väkijoukon tykö, sanoi hän heille kohteliaasti hyvän huomenen ja likimäisille tarjosi hän nuuskaa isosta nuuskatousastaan. Sitte asteli hän juhlallisen näköisenä kirkon portaita kohden, jotka olivat niin täynnä väkeä, päivän merkityksen tähden, ett'ei lukkari ollut saada ovea auki. Kun hän viimeinkin sai sen aikaan, pasahti kirkko yht'äkkiä väkeä täyteen, sillä jokainen tahtoi nyt parhaalle paikalle, kuullaksensa paremmin kirkkoherran tämänpäiväistä puhetta. Vanhoja köyryselkä-vaareja ja mummoja nähtiin silloin rientävän, sauva kädessä, kirkkoon, joita aina joku pieni poika tai tyttö ohjasi toisesta kädestä penkkiinsä.

Kun väki oli saanut itsensä sijoitelluksi penkkeihin, alkoi "papin kello" soida, ja kappaleen ajan päästä tuli kirkkoherra kirkkoon, rippilapset perässä; kirkkoherra meni sakastiin ja lapset sijoittuivat kuoria lähimmäisiin penkkeihin. Kappaleen ajan päästä tuli lukkari sakastista penkkiinsä, silmälasit päässä, avasi suuren virsikirjansa ha'at, pani numerot taululle ja alkoi virren: "Tule, Pyhä Henki Luoja", johon seurakunta ja rippilapset ottivat osaa, ja pian oli kirkko täynnä heleää ja sointuisaa ääntä, jonka seurakunta sydämestään päästi, veisatessaan mieltä ylentävää virttä; viimeisen värssyn ajalla menivät lapset kuoriin alttarin ympärille.

Juhlallinen oli se hetki. Tuossa seisovat lapset, joita maailman pahentavaiset myrskyt eivät ole vielä turmelleet; siinä seisovat he vannoaksensa ikuista rakkautta ihmiskunnan suurimmalle hyväntekijälle, Vapahtajalle; siinä aikoivat he tunnustaa kuolemaansa asti sitä uskoa, jota heille on opetettu ja jota aistillinen seurakunta kaikessa maailmassa tunnustaa, ja tehdä sitä tunnustustaan niin, että se saattaa antaa heille ijankaikkisen rauhan; siinä aikovat he luopua pois pahuudesta ja ruveta palvelemaan elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa. He ovat tähän asti olleet vanhempiensa hoidon ja silmäin alla, nyt joutuvat he paremmin omaan varaansa; lapsuuden aika on loppunut, ja nuoruuden ikä alkaa. Jaksavatko he lupauksensa ja valansa täyttää? Voivatko he vastustaa maailman vietteleviä, nieleviä ja onnettomaksi saattavia hyrskyjä? Ne olivat kysymyksiä, jotka monen vanhemman sydämestä sillä hetkellä puhkesivat.

Kirkkoherra, joka myös oli viime värsyn ajalla tullut alttarille, rupesi sydäntä-liikuttavasti puhumaan, kuinka nämätkin lapset tässä ovat kerran kalliisti ostetut Jumalan Pojan kalliilla verellä, kuinka he kerran ovat jo otetut ja saatetut Jumalan lapsiksi Pyhän kasteen kautta, mutta kuinka he ovat jo langenneet pois siitä kasteenliiton armosta, josta Jumala kerran on heidät osalliseksi tehnyt, jonkatähden heidän on tarvis uudistaa liittonsa Jumalan kanssa ja nöyrällä, katuvaisella sydämellä rukoilla Häneltä syntein anteeksi saamista, Hänen Poikansa ansion tähden. Laveassa, mutta pystyvässä puheessa painoi kirkkoherra sydämelle sitä, kuinka nämät lapset lähtevät nyt avaraan maailmaan, jossa he ovat niinkuin pisara meressä, maailman pauhaavien myrskyjen seassa, jossa on monta vaaraa, monta viettelystä, jotka saattavat pian turmella heikon taimen, jos ei se ole hyvin istutettu ja hoidettu. Jos eivät vanhemmat ole hyvää siementä kylväneet ihmis-sydämen keväiseen peltoon, jos ei heitä ole kasvatettu kurituksessa ja Herran nuhteessa ja jos vanhemmat eivät ole valvoneet heidän elämänsä aamua, niin että he ovat voineet kasvaa Herran Jesuksen Kristuksen tuntemisessa; silloin hänellä oli syytä peljätä, että moni näistäkin lapsista lankeaa uhriksi vanhempiensa kelvottomalle kasvatukselle, uupuu, väsyy maailman viettelevälle, väsyttävälle ja humisevalle tielle, saavuttamatta rauhan satamaa, jonka Jumala on kaikille niille suonut, jotka uskossa loppuun asti vahvana pysyvät. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän antaisi näille lapsille voimaa sotimaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan, ja kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita he tuottavat ja aikaan saavat. Hän rukoili voimaa ja siunausta niille opetuksille ja neuvoille, joita hän, heikko ase, on kokenut heidän nuoriin sydämiinsä painaa, niin että ne tulisivat heille ajalliseksi siunaukseksi ja ijankaikkiseksi autuudeksi. Monen silmät vettyivät silloin ja monen vanhemman sydän yhtyi kirkkoherran hartaasen rukoukseen.

Nyt astui kirkkoherra alttarilta alas ja rupesi kyselemään lapsilta heidän kristinopin ymmärrystänsä. Heleällä lapsen äänellä tekivät he seurakunnan edessä tiliä uskosta, jota he koko elämänsä ajan aikoivat tunnustaa, ja kun kirkkoherra taas oli mennyt alttarille, lupasivat lapset ikuista uskollisuutta rakkaalle Vapahtajallensa. Monen seurakuntalaisen silmä ei liene ollut kuiva; niin liikuttava oli se hetki.

Sitten muistutti kirkkoherra lapsia, kuinka elävä Jumala oli kuullut heidän lupauksensa, ja rukoili vielä Jumalalta voimaa lapsille, vahvana vastustamaan vihollisiansa; sen jälkeen laskeusivat lapset polvillensa alttarin ympärille ja kirkkoherra piti heille rippisaarnan ja julisti katuvaisille synnin päästön.

Moni sydän tuli kirkossa liikutetuksi, ja varma on, että moni lapsi aikoi todenteolla ruveta elämään uutta elämää -- mutta, mutta, kuinka moni heistä lienee tuon lupauksen pitänyt, sen jätän päättämättä. --

Eihän minulta olisi kenties tullut mainituksikaan noiden lasten ensikertaa käymisestä Herran ehtoollisella, jos eivät Iikka ja Anni olisi olleet siellä. He olivat sielläkin ensimäiset antamaan selviä vastauksia kysymyksille ja kotiansa palatessaan olivat he niitä, jotka aikoivat, sydämensä pohjasta, vastaisenkin elämänsä käyttää niin, että se tulisi Jumalalle ja ihmisille kunniaksi.

Niemimäkelänkin isäntä oli kirkossa ja hän olisi ollut muuten hyvin tyytyväinen, mutta se hänen kunniaansa kovin rapasi, kun kirkkoherra hylkäsi Kasperin niin pienen rikoksen kuin paperisiukaleen nakkaamisen tähden, ja hän piti paljon enemmän lukua Kasperin pääsemättömyydestä kuin Annin pääsemisestä!

Niin kului joku vuosi ja Iikasta oli tullut nuorukainen ja Annista neiti. Uusi aikakausi, uudet askareet ja toimet olivat au'enneet heidän eteensä. Siinä seisoivat he vastaanottamassa, tullee vielä mitä tulleekin. Maailman hyrskyjen turmelevat vihurit alkoivat tuntua heidän ympärillänsä; mutta se siemen, joka oli kylvetty heidän sydämiinsä pienestä pitäen, varjeli heitä sortumasta niiden ylivoiman alle.

Liikutuksetta tuskin voi ajatellakaan aikaa, jolloin lapsuus on loppunut ja nuoruus alkaa. Tyvenen virran kaltaisena riensivät lapsuuden hetket viattomissa leikeissä ja suruttomissa askareissa maailman myrskyjen aaltoavaa merta kohden. Elämän kovuus, sen mustat murheet ja rauhattomuus olivat lapsuuden ijällä tuntemattomat vieraat. Kaikki lapsen ympärillä hengitti vaan rauhaa, iloa ja onnellisuutta. Näin kului lapsuus ja lapsesta kypsyi nuorukainen. Äsken heikko ja horjuva taimi seisoo nyt kukoistavana kukkasena elämän lavealla tantereella, kaikki nyt on muuttunut; kaikki ne luonnolliset siteet, jotka yhdistivät lapsen maailman kanssa, ovat nyt katkenneet. Pelolla ja vavistuksella aavistaa jo nuorukainen sotaa, jonka tulevaisuus kantaa povessansa; kohta tuo synkkä esirippu putoaa, ja maailman ankarat myrskyt alkavat riehua ja ahdistaa häntä joka haaralla. Lapsuuden rauha ja lepo on kadonnut nuorukaisen sielusta, ja levottomuus, luonnolliset himot ja halut leimuavat liekkinä hänen povessansa. Lapsuuden askareet eivät enään tyydytä, miehuuden vakavuus ei kelpaa; mistä siis on apu etsittävä? Ainoana vakavana turvana ovat lapsuuden ijällä juurrutetut opetukset, jotka, jos hyvät ja vahvasti perustetut, yksinänsä voivat nuorukaisen varjella lankeamasta vihollisensa uhriksi.

Ei mikään aikakausi ole niin täynnä yleviä ajatuksia ja jaloja töitä kuin nuoruuden ikä: Milloin on isänmaanrakkaus lämpimämpi, milloin ystävyys rehellisempi, milloin palaa rakkaus kirkkaammin, kuin turmelemattoman nuorukaisen ja sievän tytön povessa?

Näin oli Iikastakin kasvanut nuorukainen, mutta hän katsoi uhkaavaa tulevaisuutta rohkeasti silmiin ja koki saada toteumaan nuoruuden unelmiansa, joita niin runsaasti pyöri hänen mielikuvituksissaan. Hän oli niin innostunut ja saanut niin suuren luottamuksen itseensä, että luuli maailman välttämättömästi tarvitsevan hänen apuansa ja että sen meno oli muka mennyt väärin päin tähän asti.

Näissä nuoruuden mielikuvituksissa kasvoivat Iikka ja Anni aina varttuneemmiksi nuorukaisiksi. He olivat nyt harvemmin toistensa parissa kuin lapsuuden aikana, mutta toki he sentähden olivat joskus yksissä toisten nuorukaisten seurassa. Kun kainous esti Annin käymästä Lukulassa kirjoja lukemassa, otti hän Iikalta kirjoja lainaan ja luki niitä lomahetkinä kotonansa salaa, ja kätki lukemasta päästyänsä kirjansa huolellisesti, ett'ei hänen isänsä niitä näkisi, ja niin hän koki ravita kaipaavaa henkeänsä, johon lapsuudessa oli kipinä pudotettu, ikään kuin sattumalta, tuolla lapsuuden ystävän kodissa.

Annista kasvoi ja varttui kaunis, roteva neiti ja hänen sydämensä puhtaus ja siveä ulkonainen käytöksensä olivat jokaiselle tutut; sentähden hänen maineensa kasvoi päivä päivältä. Kun siihen vielä lisäksi tuli, että hänen tiedettiin saavan mahdottomat perinnöt, niin tuli hän mainioimmaksi neideksi koko paikkakunnassa. Kun Niemimäkelän Annin asiat noin olivat, ei ollut mikään ihme, että hänellä oli paljo loistavia kosijoita; mutta Anni ei huolinut yhdestäkään heistä, vaan antoi heille järkiään rukkaset; olisipa melkein luullut, että Annin sydämessä ei ollut sijaa millekään nuoruuden ihmeelle; mutta niin ei kumminkaan ollut. Hänen sydämessään oli toki sija yhdelle, hänen lapsuutensa ystävälle, joka siellä asui rakkaana -- unohtumattomana; mutta tuota sydämensä salaista tunnetta ja toivoa ei hän tohtinut oikeen vapaasti itsellensäkään tunnustaa, sitä vähemmin muille ilmoittaa.

Kauan oli Iikkakin tuntenut sydämessään, ettei hän voi Annitta elää; mutta molempain heidän tunteensa pysyivät kumminkin sydämessä vaan kaipaavana painona; sillä he molemmat hyvin kyllä tiesivät, kuinka mahdottomia heidän unelmansa olivat. Annin isähän oli semmoinen mies, joka ei antanut mitään arvoa muulle kuin rikkaudelle, ja sitä ei Iikalla ollut; se, mitä Iikalla oli, nimittäin hyvät mainittavat tavat ja ominaisuudet, ei ollut Niemimäkelän isännän mielestä kukkaron rinnalla minkään arvoista! Hyvinhän oli siis tiettävä, että, jos heidän tunteensa olisivat tulleet ilmi, olisi Niemimäkelän isäntä niin julmistunut, ett'ei olisi varmaa, mikä siitä viimein olisi tullut; ja niin täytyi kumminkin heidän salata kaipauksensa sydämensä syvimpään loukkoon, toisilleenkaan niitä ilmoittamatta.

Näitä ajatuksiansa ja tunteitansa alas painaen, rupesi Iikka innolla isänsä kanssa raivaamaan pienen torppansa vielä viljelemättömiä tiluksia; mutta pian olivat ne viljeltynä ja työn puute rupesi tuntumaan tuossa pienessä kodissa. Paha oli Iikan lähteä kylältä työtä hakemaan, sentähden mietti hän toisia keinoja. Hän vuokrasi talojen isänniltä viljelemättömiä soita ja rämettä ja rupesi niitä raatamaan ja viljelemään. Kun hän sai niistä viljaa, teetti hän niillä muillakin työtä, sillä torpan maan tuotteilla eli pieni perhe jo vuoden yli. Näin kasvoi Iikan varallisuus vähitellen ja jonkun vuoden kuluttua Iikka tosin ei ollut rikas, mutta ei köyhäkään. Näin oli hän ryhtynyt taloudellisiin askareisin, aina vaan siinä hienossa ja salaisessa toivossa, että saisi kerran Annin kanssa yhdessä elää ja yhdessä kärsiä.

Jota enemmän Iikka hyöri taloudellisissa askareissaan ja tuli tuntemaan maailman menoa, sitä enemmän tuli hän havaitsemaan, ett'ei tämä maailma olekaan mikään heikko kappale, joka välttämättömästi tarvitsisi hänen apuansa, vaan että siinä jo ennen häntä on vallinnut järkähtämätön järjestys, joka sortaa ja tyhjäksi musertaa kaikki, mikä ei sovi sen kanssa yhteen. Sentähden täytyi hänen asettaa elämänsä yleisten yhteis-elämän vaatimusten mukaan ja työskennellä siinä.