Part 3

"Äläpäs vielä mene! Sinä et ole saanut vielä mitään palkkaa edustaja toimestasi; tässä saat toisen, toisenlaisen kirjan vielä, joka olisi tullut sinulle, jos hän olisi itse tehnyt sen, jonka hänen edusmiehensä teki", sanoi kirkkoherra ja samassa antoi hän Iikalle toisen kirjan.

"Saanko minä tämän antaa Annille? Anni on niin hyvä. Annilla ei ole kotonaan muita kirjoja kuin aapinen ja katekismus, mutta minulla on kotona monta kirjaa", pyysi Iikka ja katsoi kirkkoherraa rukoilevaisesti silmiin.

"Sinulla on vielä jalo sydänkin, anna vaan toinen kirjasi Annille", sanoi kirkkoherra. Iikka antoi heti toisen saadun kirjansa Annille ja niin sai hänkin kirjan. Mutta kirkkoherra ja koko kinkeriväki ihmetteli niin nuoren lapsen vastauksia ja selvää käsitystä.

Kun ne temput oli läpikäyty, sanoi kirkkoherra Kasperille ja Annille: "Viekää isällenne ja äidillenne terveisiä minulta, että he eteenpäin puhuisivat teille enemmän Jumalasta, kuin tähän asti!"

Kasperi oli luullut, että hänkin saisi kirjan, niinkuin toisetkin; kun hän näki, ett'ei hän kirjaa saanutkaan, purskahti hän kauheaan itkuun, mutta hänen isänsä tuli ja otti Kasperin syliinsä ja vei hänet väen taakse nurkkaan, jossa hän koki poikaansa lohduttaa, luvaten hänelle makeisia ja rahaa, kun kotia tullaan, josta poika kohta tyyntyi. Kinkeriväki kuuli silloin Niemimäkelän isännän sanovan väkijoukon takana: "Kaikkia tuo pappi lapsilta kyselee! mistä ne semmoisia tietävät", ja niin hän sysäsi lastensa taitamattomuuden kirkkoherran syyksi, kun hän oli muka liiaksi utelias, eikä huomannut ollenkaan, että vika lastensa taitamattomuuteen oli hänessä itsessänsä, kun ei ollut koskaan lapsillensa puhunut Jumalasta, sitä vähemmin muuten kehittänyt heidän ymmärrystänsä. -- Siihen se ensimäinen kinkerimeno loppui.

Ei tuokaan Niemimäkelän lasten huonosti onnistunut kinkerimatka muuttanut heidän vanhempiensa mieltä Lukulaisia kohtaan, sillä ainakin oli heillä se mielipide, ett'ei heillä ole muuta velvollisuutta lapsiansa kohtaan, kuin laittaa heidät "kirjalle", kyllä muka heille sitte mieltä ja ymmärrystä tulee, kun tulevat isommiksi, jonka tähden he eivät yhtään kadehtineet Lukulan Iikan onnistunutta kinkerimatkaa; he pitivät Iikkaa paremmin turmeluksen tien suulla olevana, kun muka hänelle jo niin nuorena "turhuuksia syötetään kaikenlaisista lorukirjoista". "Kyllä maailman ranta neuvoo", sanoi Niemimäkelän isäntä usein, kun vaan tuli puhe lasten kasvatuksesta, väärin käyttäen tuota sananlaskua; ja neuvookinhan se, mutta se on kovin surkea koulu ihmislapselle, tuo "maailman ranta".

Näistä syistä jäi Niemimäkeläisten ja Lukulaisten väli entiselleen senki tapauksen jälkeen, sillä Niemimäkeläiset eivät pitäneet noista vähävaraisista torpan asukkaista pahaa, jos eivät aivan hyvääkään.

Kerran, kun taas kaikki lapset olivat Niemimäkelässä, rupesi Anni tahtomaan, että hänkin olisi saanut hallita leikkikaluja ja pitää puolet niistä ominansa, mutta Kasperi ei mitenkään siihen suostunut, sanoi ja intti vaan ne kaikki omiksensa. Se loukkasi kovin Iikan oikeuden tuntoa ja hän sanoi Kasperille; "Niinköhän luulet, ett'ei noita sinulta väkisin saataisi?"

"Koetappa näpistää", sanoi Kasperi ja oikasi nyrkkinsä.

Iikka ryntäsi käsiksi paletten avulla haukkuvaan koiraan ja Kasperi koki Iikkaa lyödä mukiloida, kynsiä, purra, ynnä muuta, mutta ei mikään auttanut: Iikka vei koiran. Kun Kasperi näki, ett'ei se keino auttanut, vartoi hän sen ajan, että hänkin pääsi hyökkäämään koiraan käsiksi; nyt vedettiin koiraa kahtaalle päin ja koira särkyi. Kasperi puhalsi heti itkuun ja meni vanhemmillensa kantelemaan! Kasperin isä tuli ja otti pelosta punehtuneen Iikan jotenki säälimättä käsipuolesta kiinni ja vei hänet aika kyytiä ulos sanoen: "Koska sinä meidän lasten leikkikaluja särjet, niin et saa käydä vasta meillä."

Nyt tapasi Iikankin valtava itku ja hän itki niin, ett'ei ollut kyetä kotiansa kävelemään. Hän tunsi vaan sen, että Kasperi oli Annille paha, ja että hänellä oli oikeus Annia puolustaa, jonkatähden hänen mielestään Kasperi olisi ollut rangaistava eikä hän. Kun hän tuli kotiansa, itki hän niin kovin, ett'ei hän kyennyt isoon aikaan vanhemmillensa selittämään asian menoa. Kun hän viimeinki kykeni tuon tekemään, kuuli Iikka kummia: isä ja äiti eivät hyväksyneetkään hänen tekoaan, vaan sen sijaan, että olisivat häntä mairailleet ja Kasperia ja hänen isäänsä moittineet, torua mäkyytti isä Iikkaa kelpolailla. Kun Iikka oli itkustaan vähän tyyntynyt, sanoi hän änkkäämällä: "Kasperihan tekee väärin, kun ei anna Annille puolia leikkikaluista."

"Mitä sitten? Sinä et saa puolustaa väärää tekoasi puolellakaan sanalla. Jos kohtakin Kasperi oli väärässä, ei sinulla kumminkaan ollut oikeutta mennä sitä omin käsin oikaisemaan", sanoi Iikan isä pojalleen; mutta ei koskaan ole kukaan lapsi ahkerammasti ja hartaammasti istunut kirjansa ääressä, kuin Iikka sen päivän istui.

Lasten viha ei ole pitkällinen, sillä se ei ole vielä muuttunut kostonpyynnöksi. Jo samana iltana tuon tapauksen jälleen pyysivät Niemimäkelän lapset hartaasti isäänsä, eikö Lukulan Iikka saisi käydä heillä niinkuin ennenkin, sillä heille oli tullut Iikkaa ikävä, ja siihen lastensa pyyntöön suostuikin isä, sillä ehdolla, ett'eivät he enään särkisi leikki-kalujansa.

Niin rakentui taas entinen ystävyys lasten välillä, ja jo huomenna tulivat Niemimäkelän lapset Lukulaan, jossa heitä otti hyvästi vastaan sekä Iikka että hänen vanhempansa. Yhdestä suusta kokivat Niemimäkelän lapset selittää, ett'ei heidän isänsä eikä äitinsä olleet enää Iikalle vihaiset, ja että he olivat luvanneet Iikan käydä heillä niinkuin ennenkin. Lukulassa pidettiin Niemimäkelän lapsia hyvänä: annettiin ruokaa ja juomaa ja saatettiin illalla, kun tuli jo hämärä, heidät kotiansa; ja jo huomenna oli Lukulan Iikka Niemimäkelässä yhtä hyvänä vieraana kuin ennenkin.

Kerran taas olivat kaikki lapset Niemimäkelässä, jossa he leikkivät ja talostelivat, mutta Kasperi vallitsi leikkikalut nyt niinkuin ennenkin. Anni koetti vedota vanhempiensa oikeuden tuntoon; hän meni siis heidän luokseen ja valitti, että Kasperi vallitsee kaikki hänenkin leikkikalunsa, mutta isänsä ja äitinsä vaan sanoivat: "Anna Kasperin ne pitää, koska hänen näkyy niitä niin mielensä tekevän; onhan niissä sinun toinen puoli, jos kohtaki Kasperi niitä vallitsee", ja Iikan ja Annin oli taas, kuten ennenkin, tyytyminen paljaasen leikkikalujen katselemiseen.

Kun asiat olivat tuolla mälläkällään jonkun ajan olleet, tulivat taas Niemimäkelän lapset eräänä päivänä Lukulaan. Iikka ja Anni ryhtyivät kirjoja lukemaan, mutta Kasperille kävi semmoinen ajankulu ikäväksi, sentähden rupesi hän Annia tahtomaan kotiansa. Mutta Anni oli juuri vasta päässyt mieluiseksi tulleesen pikku tieteilemiseensä, sentakia ei hänen haluttanutkaan vielä lähteä pois. Kostoksi sisarensa tottelemattomuudesta uhkasi Kasperi repiä heidän, eli oikeammin Iikan kirjan.

"Sitä et saa tehdä", sanoi Iikka, ja varusti itseänsä puolustavaan asemaan; mutta Kasperi häristeli kumminkin kirjaa repimään. Jo sai Kasperi tilan, että pääsi hyökkäämään kirjaan käsiksi ja siinä kahakassa repesi kirjasta pari lehteä irti. Nyt tuli Kasperille muutakin työtä, ei vaan kirjan repiminen; sillä Iikan kävi tuo väkivaltainen työ niin vihaksi, että hän töytäsi heti Kasperin päälle, ja vaikka oli koko joukkoa nuorempi, väänsi hän kumminkin Kasperin allensa jommoisenkin taistelon perästä, ja löylytti häntä kelpo lailla; sotaonni kääntyi Iikalle edullisemmaksi sentähden, kun hän oli vahvempikasvuinen Kasperia, jos kohtakin nuorempi häntä.

Juuri kun Iikka oli Kasperia paraaltansa muksimassa, tuli Iikan isä huoneesen ja sanoi hyvin tiukasti; "Mitä Jumalan tähden te nyt teette?"

Pojat, kun näkivät Iikan isän, heittivät heti taistelunsa siihen ja molemmat puhalsivat itkuun.

"Tuo Iikka," änkytti Kasperi.

"Kasperi repi minun kauniin kirjani", änkkäsi Iikka itkunsa välistä.

"Vika on sinussaki! Miksi sinä menit Kasperin päälle?" sanoi Iikan isä ja otti samassa poikaansa kädestä kiinni ja vei aikanujakkaa hänet kamariin.

"Miksikä Kasperi sitte repi minun kirjani?" sanoi Iikka puolustukseksensa itkussa suin.

"Sinä et saa puhua yhtäkään sanaa puolustukseksi; Kasperi teki siinä kovin väärin, kun hän repi kirjasi, mutta sinä teit myös väärin, kun menit Kasperin päälle; siitä torat sinulle. Kasperi saa pahasta työstään semmoisen rangaistuksen, ett'ei hänen täällä ollessaan saa enään koskaan ottaa kirjoja käsille", sanoi Iikan isä.

Niemimäkelän lapset lähtivät kotiansa heti, kun olivat tyyntyneet, ja siellä Kasperi kertoi vanhemmilleen kaikki; mutta eivät he tuosta olleet juuri millänsäkään, sillä he pitivät sitä hyvänä, kun Lukulan Matti torui omaa poikaansa, eikä toki koskenut Kasperiin. Mutta eivät he toruneet eivätkä moittineet sanallakaan Kasperin käytöstä, vaikka Anni selitti heille, että Kasperi repi ensin Iikan kirjan!

Kun tuli huominen päivä, tuli Iikka isänsä luo, katsoi häntä rukoilevasti silmiin ja sanoi: "Älkää, isäkulta minua enään toruko, minä kysyisin teiltä jotakin."

"Puhu vaan, lapseni! En minä sinua muulloin toru kuin ainoastaan silloin, kun pahaa teet."

"Toruittepahan silloinkin minua, vaikka Kasperi pahan teki."

"Sinä teit myös pahasti, kun Kasperia nujuutit."

"Minähän kostin vaan vääryyden."

"Sitäpä juuri ei saa tehdäkään."

"Eikö vääryyttä sitten saakaan rangaista?"

"Ei."

"Miks'ei?"

"Siks'ei kun Jumala sanoo: 'Älkäät kostako, minä tahdon kostaa, sanoo Herra', ja taas toisessa paikassa sanoo Jumala: 'Älkäät pahaa pahalla kostako, vaan voita sinä paha hyvällä'."

"Kostaako Jumala sitten pahantyön, jos ei se itse kosta jolle se on tehty?"

"Vissimmästi, sillä Jumala ei valhettele."

"Entäs sitten, jos sekin itse kostaisi, jolle vääryys on tehty?"

"Semmoinen itse-kostaja joutuisi itsekin Jumalan koston alaiseksi, sillä hän on kostanut vastoin Jumalan kieltoa."

"Kas niin! Johan äsken kuulin sen, ett'ei Jumala lupaa ihmisen itsensä kostaa; mutta miksikähän Jumala niin tahtoo?"

"Siksi että Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa. Etkö sinä muista, kun Jumala huoneentaulussakin sanoo: 'Nöyryyttäkäät teitänne Jumalan väkevän käden alla, että hän teitä ajallansa korottais?'"

"Korottaako Jumala nöyrät?"

"Vissimmästi hän nöyrät korottaa ja pahat rankaisee."

"No, sitten en minä enään koskaan kosta Kasperille, vaikka hän tekisi kuinka paljon pahaa minulle ja Annille -- voi, voi kun ei se repisi minun kirjojani!" huudahti hän sitten ikäänkuin ajatellen vieläkin, että silloin ainakaan ei saattaisi olla kostamatta.

"Kuulithan jo, ett'ei Kasperi saa sinun kirjojasi enään nähdäkään, sitä vähemmän repiä, siitä selvästä syystä, kun Kasperin täällä ollessa ei oteta kirjoja käsille ollenkaan."

"Eikö Annikaan saa minun kanssani kirjoja lukea?"

"Kun Kasperi ei ole vaan täällä, niin saatte Annin kanssa lukea kirjoja vaikka kuinka paljon."

"Sitten on hyvä, enkä minä ole enään Kasperille vihainen, enkä tahdo kostaa hänelle, vaikka kohtaki tekisi pahaa minulle", huudahti Iikka, kun ymmärryksensä oli selvennyt tuossa koston asiassa.

"Nyt sinä, lapseni, puhut oikein", sanoi Iikan isä ja sulki poikansa syliinsä.

Kasperia ei haluttanut enään paljon oleskella Lukulassa tuon tapauksen perästä, kun ei siellä ollut muuta hupia kuin ikäviä kirjoja, jotka eivät häntä paljon huvittaneet, semminkin kun sekin ainoa hupi oli nyt poistettu, joka hänellä niistä oli, nimittäin niiden repiminen. Mutta sitä ahkerammin kävi Anni Lukulassa, sillä hän alkoi kaikissa puoltaa Iikkaan ja pitää häntä parempana kuin veljeänsä Kasperia; ja minkä Iikka varttui ymmärryksessä, sen varttui Annikin.

Itsestäänhän on selvä asia, että noissa ihmiselämän aamun seikkailuissa lapset tulivat aina ijäkkäämmiksi ja samalla kasvoivat isommiksi, jota jälkeä heidän ymmärryksensäkin vahvistui.

Kun Iikka oli kymmenennellä ikävuodellansa, luki hän eräänä päivänä sanomalehtiä. Kun hän oli laannut lukemasta, tuli hän isänsä luo ja sanoi:

"Noissa sanomalehdissä on semmoisia sanoja ja lauseita, joita en minä ymmärrä: mitä merkitsee kansallisuus."

"Mikä kansa on se, joka tässä Suomessa asuu?"

"Tietysti Suomen kansa."

"Mikä kansallisuus on siis tällä Suomen kansalla?"

"Nyt ymmärrän: tietysti tällä kansalla on Suomen kansan kansallisuus."

"Et sinä vielä oikein ymmärrä sanaa: kansallisuus, vaikka luulet sen ymmärtäväsi. Otetaanpa vielä joku esimerkki: mikä kansa Ruotsissa asuu?"

"Ruotsin kansa."

"Mikä on siis Ruotsin kansallisuus?"

"Ruotsalainen kansallisuus."

"Sanopas nyt, mikä on kansallisuus?"

"Kun Suomessa on Suomen kansa, niin se on Suomen kansallisuus, ja kun Ruotsissa on Ruotsin kansa, niin on Ruotsin kansallisuus."

"Enkö minä sitä jo sanonut, ett'et vielä käsitä, mitä kansallisuus on. Ei kansallisuus vielä siinä ole, jos Suomessa on Suomen ja Ruotsissa on Ruotsin kansa. Ei valtakuntien ja maakuntien rajat yksistään tee kansallisuutta. Kansallisuudella on paljon hienompi, tunteellisempi ja suurempi merkitys kuin pelkät rajat", selitti isä.

"Mikäs sitten kansallisuus on?"

"Kansallisuus ilmenee itsekunkin kansan kielessä, luonteessa, elämäntavoissa, vaateparressa, työjärjestyksissä ja monessa muussa seikassa, ja nämät eroavaisuudet ovat niin suuret, että eri kansallisuudet voi aivan helposti toisistansa eroittaa", tuumaili isä.

"No mutta eivätkö nuo eri kansallisuudet voi sulaantua yhdeksi ainoaksi kokonaiseksi kansallisuudeksi?" uteli poika.

"Eivät, sillä eroavaisuus on liian suuri. Suomen kansakaan ei ole menettänyt kansallisuuttaan, vaikka monta vuosisataa on asunut niin mahtavain kansain kuin ruotsalaisten ja venäläisten keskellä", koki isä selitellä.

"Mikä sitten pieniäkin kansoja pystyssä pitää, kun eivät ne sulaudu toisiin isompiin kansoihin?" uteli poika yhä.

"Se on kansallishenki, joka heitä tukee ja pystyssä pitää", sanoi isä.

"Mikä on kansallishenki?"

"Kansallishenki taas ilmenee siinä, että jonkun kansan jokainen jäsen tuntee koko kansansa veljikseen ja sisarikseen ja taistelee kansansa oikeuksien puolesta; ainoastaan semmoinen tunto ja henki voipi kansoja eleillä pitää, niin ett'eivät ne sorru toisten kansain painon alle ja niin joudu orjuuteen; semmoista henkeä ja käsitystä kutsutaan kansallishengeksi, jota paitsi ei yksikään kansa voi kansana pysyä. Siis se on: kansassa asuva isänmaallinen kansallishenki."

"Sodillako nuot kansallistaistelut ovat aina taisteltavat?"

"Monen kansan on täytynyt hirmuisilla sodilla taistella kansallisuutensa puolesta, mutta pienet kansat eivät kykene isojen kansojen kanssa rinnustelemaan; sentähden heidän taistelunsa käypi aivan toisenlaiseksi kuin isojen kansojen, nimittäin henkiseksi taisteluksi. Siis pienten kansojen kansallisuus riippuu siitä, mihinkä määrään he tuntevat kansallisuutensa, mihinkä määrään kansa rakastaa isänmaatansa ja toinen toistansa, mihinkä määrään kukin tekee työtä kansansa ja isänmaansa hyväksi, mihinkä määrään kukin aineellisilla varoillansa edistää kansallisia pyrinnöitä; siihen määrään voipi pienten kansojen kansallisuuskin pysyä pystyssä. Siis pienen kansan kansallisuus on sitä myöten turvattu, kuinka itse kansa on sivistynyt ja kansallishengen elähdyttämä, sillä taitamaton ihminen ei voi oikeuksiaan puolustaa."

"Onko meidän Suomessamme mitään kansallishenkeä?"

"Onpa semmoista rakkaassa isänmaassamme olemassa, -- Jumalan kiitos! -- vaikka se kyllä oli jo aivan nukkumaisillansa."

"Onko pitänyt taistella sen kansallisuuden edestä, joka meidän maassa nykyään on?"

"Paljon on taisteltu meidänkin maassa sen kansallisuuden eteen, joka meillä nykyään on. Vieraan vallan rinnalla ja sen kunnian puolesta taistelivat esi-isämme kunnialla veristä taistelua ja kostuttivat sydänverellänsä vieraita kenttiä ja tätä maata. Ja vaikka ei se taistelu ollut mikään varsinainen kansallinen taistelu, niin esi-isämme havaittiin niin urhokkaiksi, että, leikin loputtua, Europan suurin hallitsija lausui voitetuille vastustajilleen: 'Suomen kansa on korotettava kansojen joukkoon.' Esi-isämme taistelun hedelmänä on siis meillä nyt se valtiollinen asema mikä meillä on. -- Paljo on myös taisteltu, viimeisinä vuosikymmeninä, kansallisuutemme eteen henkiselläkin alalla, joka todellakin on ollut varsinaista kansallistaistelua."

"Ketä vastaan meidän on pitänyt sillä alalla taistella, sillä selvän selvä asiahan on, että olemme Suomalaisia?"

"Sinä et ole lukenut historiaa, etkä siis vielä käsitä niitä asioita. Monta vuosisataa oli maamme yhdistettynä Ruotsiin. Koko sen ajan oli maassamme ruotsalaiset virkamiehet ja virkakunnat, ruotsalaiset oikeustot ja koulut; kansan kielellä ei ollut mitään oikeutta, eikä kansa niinmuodoin saanut nauttia niitä etuja, joita maamme ruotsalaiset saivat. Siis kansalla ei ollut kielensä suhteen oikeutta päästä valtion virkoihin eikä omiin kustantamiinsa koululaitoksiin, saamaan niissä korkeampaa sivistystä. Niin ne ovat asiat enimmäksi osaksi nytkin, vaan paljon on kumminkin henkisellä taistelulla saatu asioita paranemaan kansallisuutemme hyväksi, mutta paljon -- sanomattoman paljon on vielä taisteltava, ennenkuin kansallisuuden asiat maassamme ovat tasapainossa. Nehän ne ovat meidän suomalaisen kansallisuutemme vastustajia, nuot oman maamme Ruotsalaiset, jotka kokevat lujasti kiinni pitää Ruotsin kielen oikeuksistaan tässä maassa, että he yksin saisivat edespäinkin hallussaan pitää vaan virat ja nauttia niistä tulevat palkkaedut, ja että he yksin saisivat nauttia sen korkeamman opetuksen, jota vaan koululaitokset voivat tarjota, ja sen he tekevät sentähden, että suomalaiset pysyisivät vaan työjuhtina ja heille nöyrinä palvelijoina! Mutta yhä enemmän heltii heidän pestinsä, josta he kokevat kynsin hampain kiinni pitää; yhä liukkaammaksi tulee heidän jalansijansa, sillä heidän perustuksensa alkaa huljua, ja yhä enemmän alkaa suomalainen kansallisuus voittaa alaa, mutta se on kansallishengen taistelun voittoa. En minä saa sitä sinulle selitetyksi, niinkuin usea kansalainen sen tuntee. Mutta sinä alat olla jo siinä ijässä, että voit ruveta asioita ymmärtämään. Lue historiaa, että jo nuorena oppisit tuntemaan asiain menon; semminkin kehoitan sinua tarkoin lukemaan: 'Nuijasota, sen syyt ja tapaukset', 'Oppikirja Suomen historiaan', 'Kuvaelmia 1808-1809 vuoden sodasta', ja sangen valasevia ovat myös 'Vänrikki Stoolin tarinat'. Näin puheli Lukulan Matti utelevalle pojallensa.

"Nyt minä ymmärrän täydelleen nuo sanomalehtienkin kiistat 'svekomaanein' ja 'fennomaanein' välillä! Minä tahdon taistella suomalaisen kansallisuuden puolesta, niin paljon kuin Jumala minulle voimia antaa!" huudahti Iikka innostuksissaan, saatuansa jonkunlaisen käsityksen tuosta hänelle hämärästä kansallisuudesta.

"Kyllähän sinä nyt luulet hyvinkin käsittäväsi niitä asioita; mutta kun sinä enemmän tulet käsittämään, huomaat, ett'et ole käsittänyt asioita tosioloissa juuri paljon ollenkaan", sanoi isänsä naurahtaen.

Tämän keskustelun perästä painui Iikka syvemmälle isänsä kirjastoon. Ja jota enemmän hän luki ja tutki kirjoja, sitä selvemmäksi kävi hänelle isänsä lausuma totuus, ett'ei hän ymmärrä vielä juuri paljon mitään. Historia tuli nyt Iikalle rakkaimmaksi ajattelemisen esineeksi; sitä luki ja tutki hän ja siitä rupesi pojalle koittamaan uusi valo. Siitä näki hän kansojen taistelut, niiden voitot ja tappiot; näki ja ymmärsi kansojen muodostumiset kansoiksi, niiden ruumiilliset, henkiset ja aineelliset ponnistukset vapautensa, kansallisuutensa ja oikeuksiensa puolustamiseksi; siitä näki hän kansansa taistelut ja kärsimiset, näki sen sorron, jota kansa oli vuosisatoja saanut kantaa, ja siitä hetkestä tuli kärsivä Suomen kansa Iikalle rakkaaksi. Jumaloimisen tapaisella kunnioittamisella kunnioitti hän suuria kansalaisiaan, jotka työllä ja väellä olivat auttaneet ja vieläkin auttoivat oikeuksiinsa sorrettua ja kärsivää kansaansa; heidän nimensä painuivat syvälle pojan mieleen, ja niin alkoi hänelle koittaa uusi aika.

Iikka oli jo siinä ijässä, että hän teki keveämpiä töitä ja muita pikkuasioita, mutta kun hänellä oli vaan pikkusenkaan loma-aikaa, käytti hän sen aina lukemiseen; varsinkin pyhinä jälkeen puolenpäivän istui hän kirjain ääressä. Jos hänelle sattui jolloinkin eteen tulemaan semmoinen kohta lukiessaan, jota ei käsittänyt, meni hän vielä nytkin isältänsä neuvoa kysymään, jolloin isä koki voimiensa mukaan hänelle selityksiä antaa, niinkuin ennenkin.

Tämä aika se oli, jolloin Iikka alkoi opetella kirjoittamaan. Sen parempaa opettajaa ei hänellä siihen ollut kuin kumminsa, Jäykkälän isäntä; sillä mitään koululaitosta ei kylässä vielä ollut. Jäykkälän isäntä olikin virkaansa kyllä kelvollinen, sillä hänellä oli kaunis käsiala ja hän kykeni opettamaan oikokirjoituksenkin mukaan puhtaasti kirjoittamaan. Opetus kävi siten, että Iikka laittoi kirjoitusvihkot, joiden kanssa hän kävi Jäykkälässä, kummillansa niihin kirjoituttamassa mallikirjaimia ja -kirjoituksia ja sittemmin oikasuttamassa itseltänsä niihin tulleita kieli- ja kirjoitusvirheitä. Niin tuli Iikasta ennen vuoden kuluttua välttävä kirjoitusmies.

Niinkuin ennestään jo tiedämme, oli Niemimäkelän isännällä toisenlainen järjestelmä lastensa kasvutuksessa; mutta tuostakin mielestänsä niin oivallisesta kaavastaan piti hän niin vähän lukua, ett'ei ottanut edes siitäkään selvää, luetaanko Lukulassa vai ei noita hänen luullaksensa niin turhia lorukirjoja Annin siellä ollessa; sentähden sai Anni vapaasti edelleenkin käydä Lukulassa, ja ennenkuin Annin vanhemmat osasivat aavistaakaan, oli hänkin välttävä kirjoittaja; mutta jos Niemimäkelän vanhemmat olisivat täydessä valossa käsittäneet, minkätähden Anni niin usein kävi Lukulassa, olisi kaiketi hänen siellä käyntinsä pysähtynyt.

Kaikki, mitä Iikka edistyi opissa ja ymmärryksessä, omi Annikin itsellensä; sillä Iikka oli laillaan hänen opettajansa. Lasten kuvakirjat, leikkikalut ja muut lapsuuden askareet eivät enään tyydyttäneet Iikkaa ja Annia, sillä ne olivat tehneet heissä jo tehtävänsä; nyt oli heissä ymmärrys karttunut; tarvittiin siis väkevämpää hengen ravintoa, jota ei heiltä toki puuttunutkaan, sillä Lukulan kirjastossa ja sanomalehdissä oli kyllä, mitä he ensi aluksi tarvitsivat. Sekä yleistä että isänmaan historiaa luettiin ja tutkittiin ja heille molemmille rupesi kangastamaan isänmaa ja sen kansa sortoa kärsivänä, mutta rakkaana. Vänrikki Stoolin tarinat vahvistivat paljon heidän isänmaan-rakkauttansa, sillä niiden avulla tulivat he tuntemaan ja näkemään kansan,

-- "mi kunnian Edestä kaikki koitti, Nälissään, palellessahan Kuitenki vielä voitti."

Anni ihastui noihin Vänrikki Stoolin tarinoihin niin, että hän aivan pian oppi ulkoa selvästi ja tunnokkaasti laulamaan "Pilven veikon", "Torpan tytön" ja "Kuolevan soturin", jotka häntä parahiten miellyttivät, luultavasti sentähden että niissä puhuttiin tytöistäkin.

Kerran, kun Iikka luki Annin kanssa, pyrskähti Iikka yht'äkkiä niin hartaasti nauramaan, että vedet tulivat silmiin. Kun isänsä ja Anni sen kuulivat, rupesivat he tiedustelemaan syytä äkkinäiseen nauruun, sillä he kovin käsittivät, että jotakin erinomaista oli Iikka mielestänsä taas löytänyt. Hänelle oli sattunut eteen Arvidsonin lause: "Ruotsalaisia emme ole, Venäläisiksi emme voi tulla, olkaamme siis Suomalaisia." Se lause oli pojan mielestä selvän selvä ja niin totuuteen perustuva, että se sai hänet nauramaan!

"Selvähän se asia on, eipä siinä luulisi olevan kenelläkään mitään sanomista, vaikka sitä he kyllä tekevät, mutta sen sanon, että heidän vastaan-sanomisensa on väärällä perustuksella; sen täytyy oieta!" niin huudahti Iikka innoissaan viimein.

Niin he kasvoivat ijässä, opissa ja ymmärryksessä aina isommiksi, viljellen ahkerasti, tilaisuutta myöten, kaikkea sekä hengellistä että maallista kirjallisuutta, jossa löytyvät elämänohjeet he käyttivät henkisen elämänsä vaurastumiseksi, ja niin alkoivat he tulla lähemmäksi sitä aikaa, jolloin heidän tuli ruveta ajattelemaan kasteensa liiton uudistamista ja jolloin kaikkeus täydellä syyllä pakoitti heitä harvemmin olemaan toistensa parissa.