Part 2

Aivan Niemimäkelän pellon aidan vieressä, ihan talon tiluksien rajalla oli jo aikoja ennen Niemimäkelän isännän tuloa ollut torppa, joka ei ollut -- niinkuin jo näkyy -- Niemimäkelän maalla; Jäykkälän maalle oli se torppa perustettu, sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän tilukset olivat rajatusten. Jäykkälän isännällä oli ollut monta vuotta palveluksessa Matti niminen renki, joka oli Jäykkälän isännälle kaikinpuolin mieluinen; sillä Matti teki työnsä kaikinpuolin tunnollisesti, oli myös kaikkeen työhön pystyvä sekä ulkona että sisällä. Tämä Matti oli hyvin lukuhaluinen, jonka tyydyttämiseksi hän sai lukea kaikki palvelustaloonsa tulevat sanomalehdet ja muut kirjat, ja lisäksi haki kirjoja lainaksi niin paljon, kuin vaan sai. Ja alkoipa Matti jo renkinä ollessaan perustaa omaa kirjastoansakin; sillä hän aina vuoden päästä, kun sai palkkansa, osti joitakuita kirjoja itsellensä. Ei hän kumminkaan lukemiseensa tuhlannut työaikoja, vaan hän loma- ja joutoaikoina, semminki pyhä-iltoina, virvoitti lukemisellansa kaipaavaa henkeänsä. Tuolla tavoin tuli aikaa voittaen Matista mies, joka tarkoin käsitti yhteiskunnallisen ja kansallisen asemansa. Eräänä vuonna rakastui Matti samassa Jäykkälän talossa palvelevaan piikatyttöön; seuraus oli se, että heistä tuli ensi syksynä aviopari, ja heidän häänsä pidettiin Jäykkälässä. Häiden loputtua antoi Jäykkälän isäntä heille edullisen torpanmaan, Niemimäkelän tiluksien rajalta, palkinnoksi Matin uskollisesta palveluksesta; vielä hän lahjoitti heille kaikennimistä talon kalua, yksin eläimiäkin kaikesta pitäin, josta nuori parikunta kiitteli kyynelsilmissä.

Kun he näin olivat saaneet vaikutus-alaa omalle työllensä, rupesivat he tekemään työtä yksissä neuvoin ja yhteisillä voimilla ja ennen pitkää oli heillä omat huoneet ja omat peltotilkut kasvamassa. Suuresti heitä edisti uuden talon rakennuksessa se, että Matilla oli melkoiset säästöt vuosipalkoistaan; sillä hän oli tuiki säästäväinen. Siinä sitten tekivät työtä ja heidän maallinen toimeentulonsakin parani aika ajalta.

Ennenkuin Matti aloitti rakentamaan torppansa huoneita, pyysi hän kyläläisiä talkoolla häntä auttamaan rakennus-aineiden paikalle saamisessa, ja sen vähäisen avun tekivät kyläläiset ilolla, sillä he rakastivat uuden talon tekijöitä heidän rehellisyytensä ja uutteruutensa tähden. Kun talkooväki tuli kartanoksi aiotulle paikalle, muksautti eräs kylän isäntä kiven reestään kankaalle ja huudahti samassa: "Lukula on tämän talon nimi!"

"Sitähän minäkin", äyhkäsi toinen isäntä, ja mätkäytti samassa hirsikuormansa kumoon; siitä herran hetkestä ruvettiin torppaa kutsumaan "Lukulaksi".

Siis se oli kylä, joka pani torpalle nimen, ja tuskinpa torpalle olisi sen sukkelampaa ja sen asukasten sisällistä tilaa kuvaavampaa nimeä kukaan muu voinut sepittääkään. Kyläläiset olivat jo aikaa huomanneet Matin lukuhalun ja sentähden sepittivät he torpan nimen, ei sen ulkoaseman, vaan asukkaan sisällisen tilan mukaan. Eikä kyläläisillä ollutkaan syytä katua torpalle annetusta nimestään, sillä Lukulan Matti ei heittänyt lukuhaluaan eikä sanomalehtien tilaamistaan ja uusien kirjojen hankkimistaan sittenkään, vaikka hänellä oli niin paljo vaivaa ja kulutusta uutta taloa perustaessaan; mutta yhä edelleen oli hänen pöydällään useat sanomalehdet, ja kirjasto karttui karttumistaan, ja muutamien vuosien kuluttua kävi niin, että kyläläiset tulivat aina Lukulan Matilta kysymään selityksiä, jos he sanomalehdistä tai muista kirjoista sattuivat tapaamaan semmoisia asioita, joita eivät itse ymmärtäneet, ja silloin he aina saivat Matilta niin valaisevia selityksiä, että ymmärsivät vaikeat paikat päivän selkeästi.

Kun Maiti oli vaimonsa kanssa asunut vuoden torpassaan, syntyi heille kaunis, terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Iisak, muistoksi heidän suurimmalle hyväntekijällensä, Jäykkälän isännälle, jonka kaimaksi ensimmäinen poika ristittiin; jonkun vuoden kuluttua saivat he toisenki lapsen, vaan sen korjasi Tuoni ensimmäisellä ikävuodellaan. Tuota tyttärensä kuoleman -- sillä tyttöhän se oli heidän toinen lapsensa -- surivat he kauvan, eikä Jumala katsonut hyväksi lahjoittaa heille enään muita lapsia. Ainoaa poikaansa, "Iikkaa", joksi he häntä lyhennetyllä nimellä kutsuivat, hoitivat he niinkuin silmäteräänsä, sillä hän oli heille kaikki kaikissa.

Kun Niemimäkelän asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa, oli Iikka juuri samanikäinen kuin Niemimäkelän Annikin, nimittäin kohta kolme vuotta vanha -- merkillinen sattumus!

Uutten asukasten tultua, tuli heistä Lukulaisten kanssa kohta hyvät ystävät, sillä niinkuin ennen on jo mainittu, Niemimäkeläiset olivat kohteliaita kaikille ihmisille, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. Usein oli Lukulan Matti työssä Niemimäkelässä ja sekä talon että torpan muukin väki seurusteli usein toisissaan. Yhtä seikkaa toki ei Niemimäkelän isäntäväki jaksanut käsittää, nimittäin sitä, kuinka Lukulaiset ovat niin "hauskoja", kun he kuluttavat varojansa niin turhanpäiväisiin loruihin, kuin "aviisut" ja muut lorukirjat ovat, silloinki kun katovuodet ja muut vastukset kohtaavat heidän pieniä torppansa viljelyksiä, jolloin he ovat pakoitetut muutakin jokapäiväistä toimeentuloansa työllään palkitsemaan. Sen mielipiteensä lausui kerran Niemimäkelän isäntä julkisesti Lukulan Matille, johon Maiti naurahtaen vastasi: "Minä en tule muuten aikaan; lukeminen on minulle tullut hengen tarpeeksi."

"Hengen tarpeeksi!" kertoi Niemimäkelän isäntä pilkallisesti ja lisäsi: "eihän luvut vatsaa täytä"; mutta se ei pilannut naapurusten hyvää väliä.

Kummallakin näistä naapuruksista oli erikoiset ystävänsä, jotka olivat muodostuneet kummanki mielipiteiden mukaisiksi, sillä vaikka oltiin kohteliaita kaikilleki ihmisille, veti kumminki kummankin erinkaltainen sisällinen tila saman mielisiä ihmisiä puoleensa, jotka sitten perehtyivät varsinaisiksi, niin kutsutuiksi "pöytä-ystäviksi". Sellaiseksi ystäväksi Niemimäkelään perehtyi Hoitolan Heikki, joka oli iso hevoskauppias eikä milloinkaan miesseuroissa puhunut paljoa muista kuin hevosista. Hän oli isännälle mieluinen ja ainainen vieras, sillä hänkin oli ankara hevoskauppias ja pyysi sitenki rahojansa voitolla kartuttaa. Toinen varsinaisista Niemimäkelän isännän ystävistä oli Metsälän Mikko; hän oli ankara metsästäjä ja siitä selvästä syystä oli hän isännän ylimmäisiä ystäviä, sillä kun hän oli rikas mies, ei hän viitsinyt tehdä työtä. Lukumies ei hän myöskään ollut, että olisi sillä aikaansa kulumaan saanut. Sentähden täytyi hankkia jotain muuta toimistelua, ja siksi oli hän jo aikaa valinnut metsästämisen.

Kerran oli Niemimäkelässä isännän nimipäivä kekrin tienoissa, sillä isännän nimi oli Topias. Sinne oli kutsuttu monta isäntää ja emäntää kylästä, joiden joukossa tietysti olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin; mutta löytyipä kutsuvierasten joukossa myös Jäykkälän ja Lukulan isännät ja emännätkin. Kun oli syöty ja juotu päivän kunniaksi, rupesivat vieraat puhelemaan keskenänsä sitä ja tätä.

"Puhutaanpa nyt noista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, koska tässä on miehiä koolla", lausui Jäykkälän isäntä kuuluvasti.

"Mitkä ne niin tärkeät asiat olisivat?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Semmoisina minä pidän kansakoulun-homman ja pitäjään sillan rakennuksen, jotka nyt ovat päivän tärkeimpinä kysymyksinä", sanoi taas Jäykkälän isäntä.

"Semmoiset asiat eivät ole mielestäni erin tärkeitä, jolla vievät vaan kukkarosta, eivätkä tuo sinne mitään takaisin", sanoi siihen Niemimäkelän isäntä ja lisäsi vielä vähän mietittyään: "Kansakoulu saa olla hetikin poissa; sillatta ei pääse kulkemaan, se täytyy tehdä."

"Mitä me lastemme kasvatuksen eteen uhraamme varojamme, emme ole ikänä muulloin niin ison kasvun alle ra -- -- --.

"Mutta meidän varsasta tulee kelpo juoksija, kunhan tässä tulee talvikeli, että saattaa sitä opettaa", sanoi Hoitolan Heikki, keskeyttäen Jäykkälän isännän puheen.

"Mitä yrititte sanomaan?" kysyi Niemimäkelän isäntä.

"Yritin sanomaan sitä, että kaikki ne aineelliset varat, joita uhraamme lastemme henkiseen kehitykseen, kantavat niin isoa korkoa, ett'emme koskaan ole rahoillamme niin isoa voittoa saaneet."

"Kukkaron kehitteleminen on paljoa edullisempi lapsillekin, kuin kirjain, sillä edellisestä saavat he ruokaa ja vaatetta, jälkimmäisestä ei muuta kuin tyhjää pään höyryä, joka ei täytä kumpaakaan tarvetta", vastasi Niemimäkelän isäntä ylpeästi.

"Kyllä luulen -- -- --"

"Jänis ja orava ovat jo aivan puhtaat; pitäisi tässä joutua metsälle", sanoi Metsälän Mikko.

"Eihän jänikset ja oravat kuulu tähän asiaan", muistutti Jäykkälän isäntä, ja Lukulan Matin ja muidenki usean kyläläisen suu vetäysi nauruun.

"Ja minulla on nyt uusi nalli-tousakin."

"Se sitäkin vähemmän."

"Se on semmoinen, ett'ei tarvitse hypein panna nallia nallipiikkiin; kun painaa vaan tousan hienommassa päässä olevan reiän nallipiikkiin, niin sieltä tarttuu nalli heti."

"Puhutaan nyt pääasiasta!"

"Sillä on jousi sisällä, joka ponnistaa toisen noin tousan reiälle."

"Ja tukot korviisi, ett'et kuule mitään muuta kuin nallien napsauksia ja pyssyn paukauksia", sanoi Lukulan Matti.

"Minulta jäi vastaamatta talon isännän viimeinen pu --."

"Meidän ruuni on pahasti nilkkuna, löivät kengittäessä naulan lihaan; milloinka hän sitte parannee?" ehätti taas Hoitolan Heikki sanomaan, katkaisten siten Jäykkälän isännän puheen.

"Tässä ei ole minkään järjellisen puheen sijaa; vakaisia asioita täytyy puhua ja vastata toisessa paikassa", sanoi Jäykkälän isäntä, otti hyvästin ja lähti samassa pois, ja muut vieraat lähtivät myöskin paitsi Hoitolon Heikki ja Metsälän Mikko.

"Vielä se tuo Jäykkäläinenki puhuu, jolla ei ole muuta kuin velkaa", sanoi Niemimäkelän isäntä, toisten vierasten pois mentyä.

"Entä sitte tuo Lukulan Matti! Luuleeko hän lukemisellaan jäniksiä ja lintuja saavansa kiinni", sanoi Metsälän Mikko, vähän närkästyksissään Lukulan Matin korvan avauksesta, sillä Matin terävä lause oli todellakin avannut sillä kerralla Metsälän Mikon korvat.

"Matti on kumminkin kelpo työmies, hän teki tuon pienen pilansa houriopäissään paljaasta lukemisestansa", sanoi siihen Niemimäkelän isäntä.

Kauvan vielä toisten vierasten lähdettyä, istuivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko Niemimäkelässä, ja siellä puhuttiin paljon hevoskaupoista, hevosista, metsästämisestä ja tietysti myös Niemimäkelän mahdottomista rikkauksista; ja nyt se kävikin puhe laatuun, kun ei ollut enään tiellä nuot kiusaavat yhteiskunnalliset kysymykset, eikä niiden houraavat, köyhät vireillä-pitäjät, ja niin se ilta kului.

Lukulan alinomaisia vieraita taas oli Jäykkälän isäntä ja muut lukuhaluiset ja kirjallisuutta harrastavat kylän ihmiset, sillä Matin kirjasto oli kaikille sitä haluaville avoinna, ja hän iloitsi sydämmessään, kun hän saattoi jollakin tavalla olla kansalaisilleen hyödyksi, ja kaikki Lukulan ystävät tunsivat itsensä toistensa veljiksi ja sisariksi, sillä heissä vaikutti yksi ja sama henki, nimittäin kansallishenki. He tunsivat, että hekin ovat luodut ihmisiksi ja että he sillä oikeudella ovat luodut vapauteen, eikä toisten sorron alle, ja vielä he käsittivät, että heilläkin on oikeuksia eikä ainoastaan velvollisuuksia; tunsivatpa vielä senkin, että, jos kansan on mieli noita oikeuksiansa saavuttaa, itsekunkin kansalaisen täytyy, leiviskänsä jälkeen, taistella henkisillä ja aineellisilla varoillansa niiden puolesta, muistaen sananlaskua: "ei makaavan kissan suuhun hiiri juokse." Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta kaivannutkaan.

Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella innolla. Kun vieraat tulivat huoneesen sisälle, käänsi Iikkaki päätänsä heihin päin, vaan ei väsäyttänyt yhtään niin mieluista lukemistansa; sillä olihan hänellä nyt "kirja" edessä, josta isä ja äiti olivat niin usein lukeneet; miksi ei hän nyt lukisi, miksi hän nyt häpeäisi tuttuja vieraita? Poika veti henkeään syvään aina silloin, kun oli henkivaransa tyhjään ammentanut, katsoa vilkuili milloin jotakuta vieraista, milloin isäänsä ja äitiänsä silmiin, mutta enimmän toki "kirjaansa", ett'ei muka missään tapauksessa erehtyisi lukiessaan; sitä tehdessään oli Iikan suu senkin seitsemässä soppelossa, että "kirjassa" olevat sanat ja lauseet siten oikeiksi tulisivat. Eihän ne Iikan lukemiset olleet sinnepäinkään, kuin ne "kirjassa" olivat; hän luki vaan sentähden, kun näki isänsä ja äitinsäkin niin tekevän, ja siinä pääasia, tulipa luku sitte minkälaista tuli. Hänen lauseensa ja sanansa olivat vaan semmoisia lapsen viattomia sanoja ja lauseita kuin: "Pikku sisareni tuli kipeäksi ja kuoli; se vietiin sitte kirkon-roopiin ja pantiin multaa päälle ja isä ja äiti itkivät paljon; minulle teki suutari uudet kengät ja äiti ompeli minulle uuden takin -- kissanpoika kynsi käteni rikki, josta tuli verta; äiti pani tukon siihen ja se heti parani," j.n.e.; siis Iikan lukeminen oli vaan niitä havainnoita, joita hän oli elämänsä aamuna käsittänyt.

Kun Jäykkälän isäntä oli kylläkseen katsellut kummipoikansa lukuhalua, sanoi hän: "Niin se on; nuorena jo lapset tapailevat tekemään sitä, jota näkevät vanhempiensakin tekevän; omena ei kauas puusta putoa! Tuosta pojasta tulee vielä isänmaan kunnia."

"Jospa Jumala sen soisi!" sanoi siihen Lukulan Matti. Silloin, kun pikku Iikan ensimäinen lukeminen nähtiin ja kuultiin, oli hän kohta neljä vuotta vanha.

Tämä Lukulan pikku Iikkahan se on se "torpan poika", josta tämä kertomus on nimensä saanut.

Katkerasti katui Lukulan Matti, kun ei hän ollut nuorena ollessaan opetellut kirjoittamaan, vaikka hänellä olisi tilaisuutta siihen ollut, mutta ei hän tuntenut vielä sen tarvetta silloin; vasta, kun hän tuli Jäykkälään rengiksi, heräsi hänessä sen tarpeen tunto, kun hän sai Jäykkälän isännän kirjastolla ja sanomalehdistöllä ravita kaipaavaa henkeänsä. Mutta erehdyksensä aikoi hän korjata siten, että poikansa tahtoi kaikin mokomin saada kirjoitusmieheksi.

Noinhan sitä elettiin sekä Niemimäkelässä että Lukulassa. Lukulan Matti levitteli vointinsa mukaan torppansa viljelyksiä ja hyvinä vuosina elettiin säästäen ja omistansa; mitä sattui puuttumaan pienessä taloudessa, se hankittiin työllä; lukeminen pysyi myös entisessä voimassaan.

Niemimäkelässä taas elettiin heidän tavallista elämäänsä. He näkyivät nauttivan samaa kunnioittamista kyläläisiltään kuin ennenkin, mutta tuon ennen kerrotun Niemimäkelän isännän nimipäivän perästä oli usea kyläläinen samaa mieltä Jäykkälän isännän kanssa Niemimäkelän isännän kelpomielisyydestä; mutta sen he pitivät salassa, sillä eivät he halunneet juoruta. Tosin havaitsivat kyläläiset, että Niemimäkelän ennestäänkin huonosti viljellyt tilukset vaan kävivät päivä päivältä, aika ajalta sitäkin huonommiksi; mutta kun yleensä tiedettiin, että Niemimäkelän isäntä oli mahdottoman rikas, niin ei huonosta maanviljelyksestä juuri pidetty paljoa lukua. Tiedettiin myös kylässä, että Niemimäkelään usein tuotiin olutkuormia ja mitä lienee tuotukin, vaan kun ei kukaan koskaan nähnyt isännän olevan juovuksissa, niin raukesivat ne tiedot aina siihen. Usein oli kumminkin semmoisia aikoja, jolloin kyläläiset eivät päässeet Niemimäkelän isännän puheille!

Näiden näin erinkaltaisten naapurusten, Niemimäkelän ja Lukulan, väli oli vaan edelleenki yhtä ystävällinen. Tosin oli Lukulan Matti usein julkisesti saanut Niemimäkelän isännältä kuulla, että hän on köyhä, mutta Lukulan Matti tiesi itsekin sen aivan hyvin eikä sentähden siitä tuskautunut.

II. Torpan poikia ja talon tyttö.

Aika kului. Sekä Niemimäkelän että Lukulan lapset kasvoivat yhä isommiksi, kumminkin toki eri tavalla. Kun Niemimäkelän lapset tulivat niin isoiksi, että he voivat oppia lukemaan, otettiin heille kotiin erityinen opettaja, mutta koreasti kiellettiin häntä luettamasta lapsille "lorukirjoja", joita isäntä luuli opettajalla havainneensa, sillä hän tahtoi lapsistansa saada "jumalisia ihmisiä", niinkuin hänen sanansa kuuluivat. Opettaja oli tunnollinen ja ennen pitkää olivat siis lapset "kirjalla". Mutta sitä sydämellistä opetusta ja hengen ja ymmärryksen hellää kehitystä, jota ainoastaan isä ja äiti voivat antaa lapsillensa, eivät Niemimäkelän lapset saaneetkaan lukemisensa ohessa; sillä heillä oli vieras opettaja, joka palkan edestä, vaan ei velvollisuudesta, opetti heille noiden äänten merkkien kokoonpanoa, vaan ei niiden sydämeen vastaavaa tuntoa, jonkatähden lasten luku jäikin paljaaksi ulkonaiseksi pakko-läksyksi, jolla sitten hädin-tuskin voitaisiin rippikoulussa läpi päästä.

Lukulan Iikan opettajina taas olivat oma isänsä ja äitinsä, jotka eivät ainoastaan sitä tahtoneet, että heidän poikansa oppisi vaan aakkoset ja niitä kokoonpanemaan; vaan he rupesivat hellän isän ja äidin sydämellä selittämään pienelle oppilaisellensa niitä totuuksia, joita luettu sisälsi, olivatpa ne sitten hengellisiä taikka maallisia asioita. Vaikutus senkaltaisesta opettamisesta oli silmiin pistävä: Iikka luki, ei lukeakseen, vaan -- ymmärtääkseen. Ja heti kun Iikka oppi selvästi sisältä lukemaan, oli hänellä isänsä kirjasto, lähinnä vanhempiaan, rakkain maailmassa. Kun hän luki jotakin kappaletta, ja kun hänen pikku ymmärryksensä ei jaksanut käsittää jotakin kohtaa, juoksi hän aina isänsä ja äitinsä luo kysymään neuvoa, jota he aina vointinsa mukaan hänelle ilomielellä antoivat.

Jo aikaisin teroittivat he hänelle totuuksia, joita Jumalan sana sisältää, nimittäin niitä velvollisuuksia, joita ihmisellä on Jumalaa, lähimmäistänsä ja itseänsä kohtaan, ja taas toisaalta, kuinka suuri Jumalan rakkaus on langennutta ihmissukukuntaa kohtaan. Mutta he eivät olleet niin pintapuolisia, että olisivat ahdistaneet pikku oppilaansa yksistään uskonnollisiin kirjoihin ja niin ikävystyttäneet hänen lukuhalunsa, ei, vaan he hankkivat hänelle lapsitajuista, hyödyllistä muutakin lukemista, jonkatähden ei lapsi ikävystynyt enempää toiseen kuin toiseenkaan; tuolla tavalla edistyi Iikka hämmästyttävästi opissa ja ymmärryksessä.

Heti kun naapurusten lapset siihen määrään kasvoivat, että he kykenivät liikkeelle, olivat he usein yksissä, eikä siinä tullut köyhyys tai rikkaus kysymykseen; molemmat vanhukset luulivat myös lastensa kasvatuksen toimittaneensa hyvästi, semminki Niemimäkeläiset, kun eivät antaneet lastensa lukea mitään "lorukirjoja", jotka ovat muka niin vaarallisia, varsinkin lapsille; ei naapuruksilla siis ollut siinäkään suhteessa mitään pelkäämistä, ja niin saivat lapset seurustella toistensa kanssa. Lapset olivatki vuoroon Niemimäkelässä, vuoroon Lukulassa, ja olivatpa he kummassa hyvänsä: heille annettiin ruokaa ja juomaa ja muita tarpeita. Lasten leikkikalut olivat toki kummassakin erinkaltaiset. Niemimäkelän lasten leikkikaluina oli rattailla kulkevia hevosia, nelirattaisia pieniä vaunuja, haukkuvia koiria, laulavia lintuja, vedessä uipia kaloja, tanssivia vauvoja j.n.e. Niitä vallitsi Kasperi kumminkin mielivaltaisesti; hän se ne järjesti ja isännöitsi, ja Anni ja Lukulan Iikka saivat niitä katsoa, vaan ei koskea. Jos Anni joskus muistutti, että hänen on niistä toinen puoli, tiuskasi Kasperi: "Mitä sitte, vaan minun ne ovat." Kasperi ei osannut vielä "jonkun oikeuden varjolla" puolustaa väärää toisen omaisuuden anastamistaan, joka jo pienenä annettiin häneen juurtua; sillä Kasperin isä ja äiti kuulivat ja näkivät kyllä usein poikansa väärän tavaran anastamisen, jolloin he vaan tavallisesti naurusuin sanoivat: "Tuo Kasperi häntä on viisas; siitä tulee kerran mies, joka omansa pitää!" Niin, he näkivät poikansa nuoren paheen vaan hyvänä enteenä, jonka nojalla voitiin Kasperille tulevaisuudessa hyvää ennustaa -- väärä ennustus!

Kumminkaan ei lapsille tullut koskaan isoja riitoja, sillä Iikka ja Anni tyytyivät siihen, että saivat katsella leikkikaluja.

Lukulan Iikan leikkikalut olivat toista laatua. Siinä kokoelmassa oli myös paljon kuvioita eläinmaailmasta, vaan ne olivat kiinni paperissa, kaunisten kansien sisällä, toisien paperien välissä, johon ne olivat kauniilla värikuvilla maalatut, ja niiden alla oli kauniita ja hupaisia kertomuksia. Kun lapset tulivat Lukulaan, juoksi Iikka aina kirjakaapillensa, otti sieltä kirjan kerrallansa, toi sen vierastensa eteen, avasi sieltä kuvan, näytti sen vieraillensa ja luki sen alla olevan luvun, ja sitte selityksiin käsiksi: miksi hyödyksi sen ja sen on Jumala ihmisille luonut. Aina kun tuohon tutkintoon ruvettiin, kyllästyi Kasperi siihen ja kyntti kotiansa; mutta Anni perehtyi niin noihin pikku tieteilemisiin ja unohtui usein niiden tähden niin kauvaksi, että Iikan isän täytyi viedä Anni illalla kotiinsa.

Niemimäkelän isäntä ei osannut aavistaakaan, että hänen tyttärensä päähän Lukulassa rupeaa "lorukirjat" tunkeumaan, eikä Kasperikaan osannut tuota kannella; sillä ei hän älynnyt Iikan kirjoja pitää hyvänä eikä pahana.

Nyt olemme kertomuksessamme menneet vähän edelle. Kuu Iikka ja Anni olivat kuudennella, olivat he niinkuin Kasperikin lukukinkereillä; Iikka luetettiin ensin. Iikka luki sekä tavasi sisältä selkeästi ja heleästi. Kirkkoherra oli niitä uskollisia sielunpaimenia, jotka kaikella tavalla kokevat edistää pitäjäläistensä kristillisyyttä. Kun hän oli jonkun luettanut, kysyi hän kaikilta luetetuilta, niin nuorilta kuin vanhoiltakin, jonkun kysymyksen, niin käsittääksensä heidän ymmärrystänsä kristin-opin kappaleissa. Kun kirkkoherra oli Iikan sisältä luettanut, luetti hän hänellä ulkoa katekismuksesta ensimmäisen käskyn. Iikka luki selkeästi. Tunteaksensa pojan ymmärrystä, kysyi kirkkoherra häneltä:

"Sanopas lapseni, missä Jumala asuu?"

"Jumala asuu joka paikassa", vastasi Iikka ja seisoi tuossa kirkkoherran edessä uljaana, katsoen häntä luottavasti silmiin.

"Kas niin!" sanoi kirkkoherra, "sinusta tulee kelpo mies", ja antoi Iikalle kuvakantisen kirjan lahjaksi. Siinä seisoi Iikka nyt suorana ja voitokkaan näköisenä, lapsellisessa viattomuudessaan.

Sitte tuli Kasperin vuoro. Hänkin luki sisältä ja ulkoa välttävästi, vaan ei niin hyvästi kuin Iikka. Kirkkoherra luetti ulkoa Kasperilla toisen käskyn, ja kysyi sen luettua:

"Kenen nimeä tässä käskyssä kielletään turhaan lausumasta?"

Kasperi seisoi siinä sanaa sanomatta, katseli pitkin nenäänsä ja nypisteli ehtimiseen takkinsa ja liivinsä nappeja.

Kun kirkkoherra viimein sanoi: "Etkö sinä sitä voi sanoa?" sanoi Kasperi:

"Mistä minä hänen tiedän," ja venytti samassa naamansa pitkääkin pitemmäksi.

"Eivätkö isä ja äiti ole sinulle sitä kotona sanoneet?" kysyi kirkkoherra; mutta Kasperi ei vastannut siihen mitään, katsoi vaan pitkin nenäänsä ja nypisteli nappejansa.

Sitten tuli Annin vuoro; Anni luki sisältä selkeästi ja ulkoa sai hän lukea kolmannen käskyn. Kun Anni oli sen lukenut, kysyi kirkkoherra: "Kuka on meidän käskenyt pyhittämään lepopäivän?" ja katsoi samassa lempeästi Annia silmiin.

Anni joutui kauheaan hätään: hänen kasvonsa leimahtivat tulipunaisiksi, hän kääntyi Iikan puoleen ja katsoi häntä suurilla mustilla silmillänsä niin rukoilevan ja luottavan näköisesti ja sanoi sitte ujosti: "Sano sinä Iikka, joka tiedät, minulle ei ole kotona siitä puhuttu mitään!"

Ennenkuin kirkkoherra kerkesi sanoa mitään, sanoi Iikka: "Jumala käskee pyhittämään lepopäivän", ja Anni huokasi niinkuin ainakin edusmiehen kautta pulasta päässyt.

"Vai niin! kylläpä sinä olet nopea rupeamaan edus mieheksi, etkä ole siihen kelpaamatonkaan, mutta koska olet kerran toisen edusmieheksi ruvennut, niin sanopas vielä: mikä on lepopäivä, jonka Jumala käskee meidän pyhittää?" sanoi taas kirkkoherra Iikalle.

"Lepopäivä on pyhä", vastasi Iikka, vähääkään ujostelematta.

"Sinä olet hyvästi toimittanut sinulle uskotun edustajan viran, sinusta tulee kelpo mies; vie nyt isällesi ja äidillesi minulta kiitoksia siitä, kun he ovat sinua opettaneet, ja pyydä heitä, että he eteenpäinkin sinua opettaisivat", sanoi kirkkoherra Iikalle.

"Kyllä", sanoi Iikka ja yritteli lähtemään.