Part 12

"Ettekö te, isä, saata jo antaa anteeksi katuvaiselle ja murretulle pojallenne?" rukoili eno Kasperi ja katsoi luottavasti isäänsä silmiin.

"Minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä", sanoi isä kylmästi ja meni pois, päätäänkään poikaansa päin kääntämättä.

"Voi, voi! Enkö minä sitä arvannut", sanoi eno Kasperi surullisesti.

"Saatatkos sinä anteeksi antaa isällesi kovan käytöksensä kohtaasi?" kysyi Iikka.

"Olen jo aikaa sydämestäni hänelle anteeksi antanut ja sentähden tahtoisin täydelliseen sovintoon päästä hänen kanssaan."

"Kun sinä olet jaksanut isällesi anteeksi antaa; niin en luulisi olevan syytä antaa valtaa murheellesi, joka voisi sinulle tulla taas vaaralliseksi."

"Kyllä niinkin, mutta minä en voi kauemmin olla teidän talossa isän tähden."

"Mihinkä sitte aiot?"

"Kauvas en aio mennä; otan palveluksen jossain kylän talossa.

"Nyt on taas tarpeellinen meidän mennä lukukamariin; sieltä olemme ennenkin saaneet hyviä neuvoja -- eikö niin?" sanoi Iikka.

"Mennään vaan."

Ja he menivät.

Kun he olivat siellä kahden kesken istuneet pari tuntia, tulivat he ulos ja eno Kasperin otsalta olivat kadonneet synkät pilvet, jotka uudestansa alkoivat siihen kokoutua ja synkistää hänen tulevaisuuttansa. Iikka puki päällensä ja lähti kylään, kenellekään virkkamatta, mihinkä hän meni; eno Kasperi jäi taloon.

Iikka meni suorastaan Lukulaan isänsä tykö ja heti, kun hän sinne tuli, menivät he isänsä kanssa kamariin kahden kesken. Kauvan olivat he siellä, eikä kukaan tiennyt, mitä he keskustelivat. Viimein kuului tupaan selvästi Lukulan Matin sanat: "Siinä tapauksessa mutta ei missään muussa." Molemmat tulivat kamarista tupaan ja Iikka lähti kotiansa.

Kun Iikka tuli kotiansa, meni hän heti lukukamariinsa ja eno Kasperi meni perässä. Kun he sieltä tulivat, silloinkos vasta eno Kasperin kasvot loistivat; mutta kukaan ei puhunut mitään asiasta, väki vaan virkkoi: "miksikä eno Kasperi on noin iloisen näköinen?" ja lapset sanoivat: "eno on nyt niin iloinen."

Kun huomispäivä tuli, nähtiin Peltolan kylässä kummia: Lukulan väki, kiluineen, kaluineen, alkoi muuttaa Lukulasta Niemimäkelään, jonka ei luultu koskaan voivan tapahtua, niin kauvan kuin vanha isäntä oli elossa. Niemimäkelän toisella puolen kartanoa olevassa rakennuksessa oli valmiit, siistit huoneet odottamassa Lukulan vähälukuista perhettä. He toivat kaikki eläimensäkin, sillä he tahtoivat itse ne ruokkia ja hoitaa, että heilläkin muka olisi jotain tekemistä ja omaa.

Kun Lukula oli tuolla tavalla tullut tyhjäksi, alettiin Niemimäkelästä sinne viedä kaikenlaista taloutta alottaessa tarvittavaa kalua: muun muassa vietiin sinne lehmä, nuori mullikka ja pari lammasta talon navetasta; myös vietiin sinne parin vuoden vanha varsa. Kun Lukulan pieni talo oli noin saatu alkuun sisustetuksi, menivät Iikka ja eno Kasperi sinne, ja kun Iikka illan tullen palasi kotiansa, ei hänellä enään ollutkaan kumppania; sillä eno Kasperi oli jäänyt Lukulaan; hän oli nyt Lukulan isäntä.

Tuota Lukulaahan Iikka olikin käynyt eilen isältänsä eno Kasperille kodiksi pyytämässä, ett'ei hänen olisi tarvinnut enää vieraan työhön mennä, kun ei hän saattanut Niemimäkelässä enään olla, isänsä kovuuden ja anteeksi-antamattomuuden tähden. -- Molempien talojen, sekä Lukulan että Niemimäkelän isännät olivat emäntiensä kanssa yön seutuna keskustelleet asiasta ja tulleet yksimieliseen päätökseen.

Eno Kasperi otti heti huonemiehiksi uuteen taloonsa köyhän, mutta kunniallisen parikunnan, jotka hoitivat hänen eläimiään.

Siinä rupesi sitten eno Kasperi tekemään työtä, joka vaikutti terveellisesti häneen sekä sisällisesti että ulkonaisesti. Siinä hän koki unhottaa rikoksiansa, ja nöyrällä sydämellä ja nuhteettomalla, parannetulla elämällänsä koki hän korjata, mitä hän ennen oli rikkonut kansalaisiansa kohtaan. Olisihan kaikki mennyt mukana, mutta isän kova sydän, se väliin saattoi eno Kasperin murheelliseksi.

Kun kyläläiset näkivät, että Kasperi oli todella elämänsä parantanut, rupesivat he häntä pitämään samassa arvossa kuin muitakin ihmisiä ja kävivät usein Lukulassa.

Jonkun ajan kuluttua nai Kasperi erään ikäpuolen kunniallisen vaimo-ihmisen, sillä hänen oli mahdoton tulla yksin toimeen talouden hoidonkin tähden. Usea arvokas kyläläinen oli Lukulassa Kasperin häissä ja Niemimäkelän väki kaikki -- no sepä nyt on tietty. -- Ei sentään aivan kaikki, sillä ukkovaaria -- Kasperin isää -- ei saatu mitenkään sinne! Se leikkasi kovin taas Kasperi paran sydäntä. Vaimonsa oli siveäluontoinen ja helläsydäminen, joiden avujensa kautta hän oli suurena apuna ja lohdutuksena Kasperin pimeinä aikoina. Lankonsa kirjastosta piti hän aina lainassa kirjoja, joiden lukemisella hän sai monta murhetta poistumaan ja loma-aikansa hupaisesti kulumaan.

Eräänä päivänä sai eno Kasperin isä halvaustaudin. Hän kaatui seisoalta-jaloin, eikä voinut liikkua eikä puhua ja tunnotonna kannettiin hänet vuoteellensa. Hän näytti ensin ihan kuolleelta, vaan kun häneen iskettiin suonta ja hierottiin ahkeraan, tointui hän sen verran, että hänessä nähtiin hengen olevan. Siinä hän sitten hengittää hohotti eikä näyttänyt mistään muusta tietävän. Yht'äkkiä kirkastui hänen katsantonsa ja hän koetti katsella ympärillensä ja katkonaisia sanoja kuultiin hänen sommittelevan. Kun mentiin likemmäksi kuulustelemaan, mitä sairas sanoisi, kuultiin hänen sanovan: "maailman ranta Kas -- Kasperi -- anteeksi -- voih! -- --"

Heti arvattiin, että ukko kaipaa poikaansa Kasperia, jonkatähden häntä lähdettiin paikalla noutamaan. Silläaikaa katseli sairas levottomasti ympärilleen, ja jos ovi milloin kävi, katsoi hän aina sinne päin, josta huomattiin, että sairaalla oli vielä kuulo ja ymmärrys. Taas aukeni ovi ja Kasperi tuli. Sairas katsoi heti oveen päin, ja kun hän havaitsi Kasperin, kohotti hän kättänsä sinne päin ja sammalti: "Kaspe-ri, -- maa-ilmam-ran-ta, -- anteek-si. Juma-la-ni." Kasperi ymmärsi heti isänsä tarkoituksen. Hän meni kiireesti isänsä vuoteen luo, otti isäänsä kädestä kiinni, laskeusi polvilleen isänsä vuoteen viereen ja itkusta tukehtuneella äänellä sanoi: "anteeksi isä -- anteeksi taivaan nimessä -- anteeksi."

Sairas sai vaivalla kätensä polvillansa olevan poikansa kaulaan ja katkonaisilla sanoilla sammalti: "an-teek-si, Kaspe-ri kaik-ki; an-na si-nä-kin an-an-teek-si! -- Ju-Ju-ma-la." -- -- -- Samassa valahti sairaan käsi irti poikansa kaulasta, ja kun hänen kätensä autettiin vuoteesen, oli elämä hänet jättänyt.

Kauan oli Kasperi vielä polvillansa vuoteen vieressä, sittenkin vielä, kun elämä oli hänen isänsä jättänyt. Hän itki siinä niinkuin pieni lapsi, sillä suru ja ilo sekaisin aaltoeli hänen sydämessään. Kuollut -- elottomaksi tullut oli hänen isänsä; hän oli antanut anteeksi -- oli pyytänyt anteeksi, ja se tieto -- se tunto saattoi hänen sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan, ja tuon surun ja lohdutuksen hetkenä ei hän voinut kyyneleitänsä pidättää.

* * * * *

Mitäpä minulla olisikaan enään tähän kertomukseen lisättävänä. Mainitsen vaan, että kenties ensi kerran talon perustamisen jälkeen kaunis ja ihana näköala Niemimäkelästä oli ensi kerran sopusoinnussa talon asukasten sisällisen tilan kanssa, sillä he näkivät ihanoita näköaloja suomalaisen kansallis-sivistyksen alalla. He näkivät siellä ja täällä kiivaasti taistelevia joukkoja vastakkain ja toinen noista taistelevista joukoista taisteli suomalaisen kansallisuuden taisteloa.

Suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien sotalipussa oli tunnussanoina: "Valoa kansalle, oikeuksia kansalle, tasa-arvoa kansalle". Ei heidän tarvinnut koskaan muuttaa niitä tunnussanoja; sillä ne olivat perustetut vankalle kansallis-perustukselle. Tätä lippuansa seurasivat, sen suojassa taistelivat he. -- Jos heidän vastustajansa pitivät mitä keinoa, jos he muuttivat sotalippunsa minkänäköiseksi tahansa, niin käänsivät ja pitivät kansallistaistelijat vaan aina samaa lippuansa heille nähtävinä.

Sen näkivät ja havaitsivat Niemimäkeläiset ja silloin tunsivat he sydämessään toivon ilon, ja silloin suli heidän sisällinen tunteensa yhteen kauniin ulkonaisen näköalan kanssa. Silloin, silloin tunsivat he, että:

"Täss' olla meidän mieluist' op ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, meill' isänmaa on verraton. Mit oisi maassa armaampaa, mit oisi kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa, ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme!"

Eikö tässä ole ajallista autuutta kuolevaiselle, vai kuinka? Ja tätä autuutta saapi jokainen kansalainen nauttia, joka vaan tämän isänmaan rakkauden on käsittänyt tosi-kansalliselta kannalta; häneltä ei puutu uskoa ja toivoa isänmaansa tulevaisuudesta ja sen kansallistaistelon voitosta, sentähden tekee hän ilolla työtä sen toteutumiseksi -- ilolla eikä sapella sekoitetulla mielen katkeruudella.

Eipä ole mitään enään kerrottavaa "torpan pojastakaan", sillä hän on nyt jo itsenäinen, vapaasti toimiva kansalainen, joka itsekin parast'aikaa taistelee joka tarjoutuvassa tilaisuudessa kansallis-aatteiden toteentumisen eduksi, joka rakastettuna ja lukuisan perheensä keskessä ilolla täyttää niitä elämän kalliita velvollisuuksia, joita Jumala on hänelle määrännyt, joka luottamusta saaneena on pitäjäänsä ja kansansa kunnia, jonkatähden he rakastavat häntä ja hän sitäkin enemmän heitä, ja hän on niin kansalle kuin yksityisillekin apuna hyvissä neuvoissa perustettujen tietojensa nojalla. Jätämme hänet taistelemaan kunniakasta ja voitollista kansallis-taisteloaan.

Kun vielä mainitsen, että eno Kasperin sydämeltä putosi raskas taakka hänen isänsä kuolinhetkenä ja tuo kuorman putoaminen kirkasti hänen ennen niin pimeän ja synkän elämänsä, ja että eno Kasperi sai vielä pienen perillisenkin, josta hän oli suuresti iloissaan ja josta hän jo ristiäisissä oli sanonut, ett'ei hän suinkaan poikaansa pane maailman rannan kouluun, jossa hän itse oli ollut, ja että hän pani pojalleen nimeksi "Iikka", muistoksi vuorostaan kelpo langolleen, -- ja kun vielä mainitsen, että eno Kasperi voitti ajan pitkään parannetulla elämällään kaikkien ihmisien suosion, niin kertomukseni "torpan pojasta" on loppunut.