Part 11

Niemimäkelän väki oli sinä päivänä ollut perunain otossa. He olivat nyt päivätyönsä päättäneet, sillä nyt oli jo ilta. He kantoivat reippaasti perunoita saaveilla kellariin ja laittelivat aseitaan järjestykseen, pitkittääksensä samaa tointa huomennakin. Saavit ja muut astiat puhdistettiin ja pantiin suullensa järjestykseen; kuokat kopistettiin mullasta ja pantiin etehiseen, huomista odottamaan; astiat komahtelivat, kuokan varret papattivat ja vintti-tangot rämähtelivät, kun väki niitä järjestykseen laitteli. Iso, roima valkea paloi takassa ja suuri pata langastansa riippui vipu-koukussa liedellä tulen päällä. Pata oli täynnä kiehumassa kauniita ja puhtaiksi pestyjä perunoita. Arvokkaan--näköinen emäntä hyöri padan ääressä, suuri avainkimppu vyöllä. Hänellä oli pitkävartinen kauha kädessä, jolla hän ehtimiseen hämmenteli vasta höystetyitä perunoita. Por, ro-ro-ro-ro ro-ro, panivat perunat padassa, ikäänkuin olisivat ne kilvan tahtoneet kiittää hyvää emäntäänsä. Iloisesti palava valkea punasi emännän kasvot entistä punaisemmiksi, tahtoen sekin, niinkuin vanha kotilieden tuttu ainakin, siten näyttää hyvyyttänsä emännälle ja tehdä hänestä miellyttävääkin miellyttävämmän; väki puheli iloisesti keskenänsä ja riisuskeli päältään pois multaisia vaatteitansa. Vanhimmat talon lapset olivat koulussa ja nuorimmat tepastelivat tuvan lattialla ja tyytyväisyys näytti olevan jokaisen osana.

Semmoisessa asussa oli Niemimäkelän koti-elämä sinä hetkenä, kun ovi aukeni ja huoneesen astui ryysyinen ja ryppyinen mies, jonka päätä ja harmaita hiuksia peitti resuinen lakki. Heti tupaan tultuansa ja ujon hyvän-illan sanottuansa, vetäysi hän varjoon uunin ovipuolimmaiseen nurkkaan. Emäntä huomasi kuitenkin heti, että joku köyhä tuli huoneesen. Hän otti pärevalkean käteensä ja meni katsomaan tullutta, niin tavoin tunteakseen häntä, sillä hän oli oikea köyhäin äiti, joka ei köyhiä holhonnut sentähden, että Jumalan olisi pitänyt sen edestä kasvattaa heidän maallisia tavaroitansa, vaan hän teki sen ihmissääliväisestä sydämestä ja hellästä armeliaisuudesta köyhiä ihmisiä kohtaan. Sentähden tunsi hän kaikki kylän köyhät ja he hänen sitä paremmin. Mutta kas! Hän ei tuntenutkaan tuota tullutta, joka alasluoduin silmin istui uunin pankolla.

"Mistä tämä vieras on?" kysyi emäntä tulleelta.

"Olen outo muukalainen. Olisiko emäntä niin hyvä, että saattaisi luvata ruokaa ja suojaa onnettomalle?" sanoi tullut, ja hänen kasvonsa värähtelivät.

"Miks'ei", sanoi emäntä, "olkaa vaan niinkuin kotonanne."

Samassa tuli Iikka tupaan ja havaitsi vieraan.

"Mistäs tämä vieras on kotoisin?" kysyi hän heti oudolta.

"Oi, älkää kysykö, kuka ja mistä! Tutut ja tuntemattomat tiet ja polut ovat kotoni; ihmisten pilkka, nauru ja armottomuus on ainainen, hyvin ansaittu kumppanini ja pieksetty, rikkirunneltu ruumiini on ainoa tavarani. Älkää, hyvä isäntä, ajako minua yön selkään! minä olen hyvin väsynyt; emäntä lupasi minun olla yötä", sanoi outo rukoilevasti, särkyneellä ja murtuneella äänellä, ja suuret vesikarpaleet vyöryivät alas hänen kuihtuneita kasvojansa.

"Älkää olko millännekään, ei teitä pois ajeta, ja ruokaa ja lepoa saatte kyllä. Nyt ei tarvitse surra teidänkään, sillä Jumala on siunannut taas vuodentulon hyvyydellänsä ja on siis antanut teillekin osanne", sanoi Iikka lohduttavaisesti.

Väki kokoontui pöydän ympärille iltaselle, isäntä edellä, ja emäntä käski vieraankin tulla pöydältä syömään.

"Ei toki, ei -- sitä en tee -- sinne en tule; tuokaa tänne penkille minulle pala leipää ja jotakin kuivan kieleni kostukkeeksi", pyysi nöyrämielinen muukalainen, eikä häntä saatu pöydälle syömään, vaikka kuinkakin olisi kehoitettu, vaan hänelle täytyi emännän viedä ruokaa penkille, johon muukalainen oli siirtynyt, siinä rupesi hän alakuloisena syömään.

Talon lapset eivät menneet muun väen kanssa iltaselle, sillä heillä oli eri ruoka-aikansa. Isännän Kasperi oli silloin seitsemännellä ikävuodellansa ja toiset lapset sitä nuorempia, joita Jumala oli hänelle jo siunannut useampia. Lapset menivät tuon oudon, murheellisen käypäläisen tykö penkille ja rupesivat lapsen viattomuudessa häntä puhuttelemaan. Lasten kävi sääliksi vieraan murheellisen näköinen muoto, sillä he olivat isältään ja äidiltään oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan kaikkia ihmisiä, niin köyhiä kuin rikkaitakin, ja säälimään köyhiä. Kaksi nuorimmista lapsista käpäsi vieraan polvelle, sittenkuin hän oli syömästä päässyt, ja silittelivät hänen kyyneleistä kostuneita, kuihtuneita kasvojansa. Vieras ei näkynyt pahenevan lapsiin, sillä hänen haavoitetulle sydämellensä näkyi tekevän hyvää lasten myötätuntoisuus. Hän otti käsillänsä molempia lapsia ympäri kiinni ja kiikutteli heitä polvillansa; lapset käpertyivät kiinni hänen kaulaansa ja mihin vaan saivat, ja puhelivat hänen kanssaan. Pikku Kasperi seisoi vieraan edessä lattialla, sillä hän ei mahtunut hänen syliinsä.

"Mikä sinun nimesi on?" kysyi vieras toiselta polvellansa olevalta lapselta.

"Iikka, minä olen isän kaima."

"Entäs sinun nimesi?" kysyi taas vieras toisella polvella istuvalta tyttöseltä.

"Anni, äidin kaima."

"Entäs tuon pojan nimi, joka lattialla seisoo?" kysyi taas vieras.

"Minun nimeni on Kasperi", sanoi lattialla seisova poika ja katsoi vierasta silmiin.

"Kasperi!" sanoi vieras ja hänen kasvonsa värähtelivät. "Onko teidän talossa muuta Kasperia kuin sinä?" kysyi hän sitte toinnuttuansa hämmästyksestään.

"Ei", vastasivat lapset.

"Kenenkäs kaima sinä sitten olet?"

"Minä olen enon kaima", sanoi Kasperi.

Aina enemmän värähtelivät vieraan kasvot ja hänen ruumistansa vapistutti.

"Missä hän sitten nyt on?" kysyi hän taas toinnuttuaan.

"Hän on maailmalla", vastasivat lapset.

"Mistä te tiedätte, että teillä on Kasperi-niminen eno?"

"Isä, äiti ja mummo ovat sanoneet, että meillä on Kasperi-niminen eno maailmalla", sanoivat lapset ujostelematta.

"Ovatko isä, äiti ja mummo puhuneet teille mitään muuta eno Kasperista?"

"Ovat; isä ja äiti sanovat aina, että meillä on eno, jonka nimi on Kasperi ja joka on maailmalla. He ikävöivät eno Kasperia, ja hänen muistokseen tekivät he hänelle kaiman. He puhuvat usein Kasperi-enosta ja toivovat, että hän tulisi pian kotia. Kun isä ja äiti lukevat sanomalehtiä, tulee mummo aina kyselemään heiltä: 'kuuluuko Kasperista mitään?' Mutta isä ja äiti sanovat: 'ei kuulu Kasperista mitään', ja mummo lähtee silloin aina heti pois ja itkee."

"Voi, hyvä Jumala", huudahti vieras ja purskahti itkuun.

Lapset säikähtivät tuota ja kyselivät: "Mikä teille tuli, mikä teille tuli? Älkää, hyvä vieras, itkekö! Emmehän me ole teille pahat, eikä isä, äiti eikä mummokaan, älkää itkekö!"

Kun vieras oli sen verran itkustaan tointunut, että hän saattoi puhua, kysyi hän taas lapsilta: "Vieläkö teidän mummonne elää?"

"Vielä."

"Entäs ukkovaari?"

"Vielä."

"Missäs he ovat, kosk'ei heitä näy?"

"He ovat jo nukkumassa."

"Onko teitä muita lapsia kuin te?"

"On meitä vielä kaksi; ne ovat meitä vanhemmat."

"Missä he ovat?"

"He ovat koulussa."

"Koulussa, koulussa, vaan eivät toki maailman rannan koulussa, jossa minä poloinen olen ollut", mutisi vieras itseksensä ja hän purskahti taas itkuun ja lapset kokivat häntä lohduttaa.

"Voi, voi, hyvät lapset, teillä on pahanen eno, kelvoton eno", änkytti vieras itkunsa seasta.

"Ei, ei, meidän enomme ei ole kelvoton, sen on isä ja äiti sanonut, enomme ei ole kelvoton -- te narraatte meitä, vieras", sanoivat lapset hätäilevästi.

Vieras tuli nyt niin hiljaisen itkun valtaan, ett'ei voinut mitään puhua lapsille, ja se oli häneltä hyvin suotu, kun lapset alkoivat vetäytyä pois hänen tyköänsä; he menivät veljensä ja sisarensa luo, jotka nyt juuri tulivat kansakoulusta, ja hyppivät ja pyörivät heidän ympärillänsä.

Vieros pani penkille suullensa maata ja antoi siinä kyyneleensä vapaasti vuotaa, ja koko talonväki katsoi kummeksien outoa, kurjaa ja onnetonta muukalaista.

Isäntä oli korvapielellään kuunnellut lasten ja vieraan keskinäistä puhetta, vaikk'ei hän ollut koko keskustelusta tietävinään mitään; niistä katkonaisista lauseista, joita hän kuuli, ja vieraan suruhun vaipuneesta tilasta päätti hän, että vieraalla mahtoi olla joku kova omantunnon vaiva, joka häntä niin kovin ahdisti ja rasitti, jonkatähden hän päätti ottaa selvän asiasta, voidaksensa jollain lailla keventää hänen kuormaansa; siinä mielessä asteli hän itkeä nyhkivän, köyhän muukalaisen luo.

"Mikä teitä vaivaa, kun olette noin surullinen? Teillä mahtaa olla joku salainen omantunnon vaiva? Enkö saattaisi mitenkään olla teille lohdutukseksi?" sanoi isäntä vieraan tykö tultuansa.

"Oi, ette mitenkään, isäntä kulta", sanoi vieras itkunsa seasta.

"Tahtoisitte kai jotain puhua tilastanne kahden kesken? Siihen kyllä saamme tilaa, kun tulette minun perässäni", sanoi isäntä säälivästi.

"Oi! Ei, ei. Ei minulla ole mitään semmoista, joka ei saisi tulla vaikka koko maailman tietoon -- mutta minun sydämeni tahtoopi haljeta -- vaikea on kumminkin se tehtävä -- Jumalani! Sanat takertuvat kurkkuuni -- minä olen Kas -- -- Kaspe -- -- Kasperi, teidän vaimonne veli ja oma lankonne -- -- entinen Niemimäkelän -- rikas Kasperi --."

"Hyvä Jumala! Olisiko hän todellakin Kasperi?" sanoi Iikka ja astui askeleen taakse päin.

"Älkää epäilkö, lankoni! Sama Kasperi minä olen, joka jo lapsena ollessani tein teille ja sisarelleni Annille niin paljon pahaa. Sama Kasperi, joka tästä huoneesta huutokauppa-päivänä lähti ja vannoi hirveän valan ei astuvansa jalkaansa tämän huoneen kynnyksen yli -- voi, minun tuntoani polttaa niin kovin -- nyt minä olen rangaistu Kasperi, varkaudesta piiskattu Kasperi, vankeudessa istunut Kasperi. -- Nyt olen uljaasti käynyt läpi maailman-rannan kouluni, johon minut niin aikaisin syöstiin, ja nyt minä tiedän täydelleen sen oppimäärän -- voi, älkää katsoko minuun noin oudosti, lankoni! -- Minä olen nyt jo, vaikka hiljan, katuvainen Kasperi ja sovitusta, anteeksi-antoa olen minä lähtenyt saamaan", puhui vieras sydäntä särkevällä äänellä itkunsa seasta ja nousi penkin viereen seisomaan.

Iikka käveli nopeasti vieraan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi: "Totisesti olet sinä lankoni Kasperi; sen tiedän nyt, kun selvemmästi puhuit; mutta paljon olet muuttunut näöltäsi, paljon olet rikkonut, paljon olet kärsinyt, paljon olet vanhentunut, mutta paljon on sydämesikin pehmennyt ja paljoa -- vielä paljoa enemmän voimme sinulle anteeksi antaa. Kiitos Jumalan, että sinut jälleen saimme! Kaikki on unhoitettu ja nyt me emme erkane enään koskaan -- ei koskaan. Yhtä toki pyydän sinulta: älä Jumalan tähden sano äidillesi, että olet rangaistu, sillä se hetki olisi hänen viimeisensä. Minä kyllä olen sanomista huomannut, eikä olet rangaistu, mutta minä olen sen huolellisesti salannut kaikilta ihmisiltä, saati sitte mummolta -- -- se totuus ei ole hänelle tarpeellinen tietää, eikä kukaan saa mummolle sanoa, mitä eno on tässä lausunut, ei lapsetkaan", sanoi Iikka, yhä riippuen onnettoman kasvinkumppaninsa kaulassa. Kun hän oli puheensa lopettanut, valtasi hänetkin mielenliikutus ja he itkeä nyhkivät siinä yhdessä.

Kun väki näki ja kuuli kaiken tuon, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella.

Niin pian kuin lapset huomasivat, että heidän isänsä oli tunnustanut oudon muukalaisen langoksensa ja siis eno Kasperiksi, lähtivät he juosta tapittamaan äitinsä tykö ja hengästyksissään sanoivat he; "eno Kasperi on tullut."

"Olkaa joutavoimatta!" sanoi äiti.

"Oikein todella; isä ja eno tuolla tuvassa syleilevät toisiaan ja itkevät", vakuuttivat lapset.

Sen kuultuaan lähti emäntä heti tupaan.

Vaikka mummo ja ukkovaari olivat jo levolla, juoksivat lapset yhtäkaikki heidän makuuhuoneesensa.

"Eno Kasperi on tullut", sanoivat lapset sinne päästyänsä, hengittäen raskaasti.

"Jumalani! Mitä puhutte lapset?" sanoi mummo, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Eno Kasperi on tullut", vakuuttivat lapset, "isä ja eno syleilivät tuvassa toisiansa ja äitikin meni sinne."

Mummosta tuntui lasten puhe niin todenmukaiselta, että hän nousi ylös vuoteeltansa, pani hameen päällensä ja lähti tupaan; ukkovaari vaan ei liikkunut paikaltakaan, vaikka hänkin oli valveella!

Kun emäntä tuli tupaan, olivat vielä Iikka ja Kasperi kiinni toisissansa, itkeä tihistämässä.

Kun Kasperi näki sisarensa tulevan, heitti hän Iikan irti ja riensi Annin syliin ja taivaan nimessä rukoili häneltä anteeksi antoa.

"Jumalani! Sinä se olitkin, veljeni Kasperi! Luulin sinua oudoksi, köyhäksi muukalaiseksi, ja pyydän sinulta anteeksi erehdykseni", sanoi Anni liikutettuna.

"Köyhääkin köyhempi, muukalaistakin muukalaisempi, kurjaakin kurjempi on onneton veljesi, rakas sisareni."

"Voi rakas veljeni! Siinä on kyllä, kun olemme sinut saaneet jälleen lapsuuden kotiin, ja menneistä ajoista emme muistele milloinkaan; ne kätkemme unhotuksen synkkään hämärään. Koe nyt rauhoittaa itseäsi ja tunteitasi, sillä äiti on kohta täällä, ja kun hän näkee sinut tuossa mielen tilassa niin se ei tee hyvää hänen heikolle terveydellensä."

Samassa astui Kasperin ja Annin äiti huoneesen.

Eno Kasperi heitti sisarestaan irti ja asteli horjuen äitiänsä kohden.

"Voi äiti! Minä olen poikanne Kasperi, onneton poikanne minä olen", sanoi Kasperi äidillensä värisevin äänin, eikä uskaltanut tarttua tuijottavan äitinsä kädestä kiinni.

Äiti katsoa tuijotti ensin poikaansa silmiin, sillä nähtävästi ei hän luullut ikävöidyn poikansa olevan tuonlaisessa tilassa häntä tavatessaan. Mutta kun hän toipui ensin hämmästyksestänsä ja tunsi hänen äänensä, ryöpsähti hän poikansa, tuon ryysyisen, vanhentuneen kuleksijan kaulaan ja hoki: "Minun Kasperini, totisesti sinä olet Kasperini! Nytpä tiedän toki Kasperista jotain; oletpa nyt minun sylissäni! Mutta voi, mitä sinä olet saanut kärsiä, kun olet noin vanhennut ja tullut noin ryysyiseksi; mutta kuitenkin sinä olet siinä -- mutta onko tämä vaan hauskaa unta? -- Ei, ei, se on totinen tosi, tuossahan sinä lunnin, kuin koettelen sinua -- tosihan se on onkin. Jumalan kiitos! että mä sain poikani, joka kadonnut oli -- kiitä Kasperi Jumalaa: sinulla on jalo sisar ja lanko! Pyydä heiltä anteeksi, mitä heitä vastaan rikkonut olet! Voi, voi Kasperi, minun Kasperini", huusi ja hätäili tuo kauvan poikaansa huolehtinut ja surrut äiti, kaikella äidin rakkaudella ja alttiiksi-antavaisuudella, vaikka hän poikansa tuossa tilassa löysi.

"Lanko ja sisar ovat jo minulle anteeksi antaneet, nyt on minun vielä saatava anteeksi teiltä ja isältä: antakaa, äitikulta, tekin anteeksi ilkeän poikanne rikokset!" rukoili Kasperi ja itkeä tihersi ja piti äidistään kiinni.

"Vaikka sinulla olisi enemmän rikoksia kuin sinulla onkaan, niin minä voisin ne kaikki anteeksi antaa, kaikki unhottaa. -- Äidin sydän on verraton, äidin rakkaus on ääretön katuvaiselle pojalleen. -- Täällä sydämessä -- -- --", sanoi hän ja painoi kätensä sydämensä päälle, mutta itku tukahutti hänen sanansa.

"Missäs isä on, koska hän kuuluu vielä elävän? Joko hän nukkuu? Minun pitää vielä tänä iltana saada häneltäkin anteeksi", sanoi eno Kasperi ja silmäeli tuskallisesti ympärillensä.

Iikka meni ukkoa käskemään.

Ensin ukko esteli, eikä sanonut tietävänsä mitään Kasperin kotia tulosta; mutta kun Iikka puheli hänelle, rupesi hän vastahakoisesti kömpimään ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut enään milloinkaan kauvan vastustaa Iikkaa, kun oli oppinut tuntemaan hänen lujan ja perustetun tahtonsa, ja niin tuli ukko Iikan kanssa vastahakoisesti tupaan.

"Voi isäkulta! Voitteko tekin antaa anteeksi onnettomalle, katuvaiselle pojallenne, yhtä sydämellisesti, yhtä alttiiksi-antavaisesti kuin äiti, lanko ja Annikin ovat antaneet?" sanoi eno Kasperi ja rupesi astumaan isäänsä kohden.

"Kirottu, riivattu; älä lähene minua!" ärjäsi isä ja nosti kätensä uhkaavaan asemaan!

Kaikki läsnä-olevat hämmästyivät.

"Topias, Topias! ajattele toki, mitä sanot!" sanoi mummo, hätäyksissaän.

"Minä olen sen ajatellut, jonka sanonutkin", sanoi ukko huolimattomasti.

"Niin, tiesinhän minä sen, ett'ei teidän sydämenne ole vielä sulanut paatumuksestansa. Ja se taitaa teitä hyvin ilahuttaa, kun voin teille sanoa, että olen nyt läpikäynyt kaikki maailman rannan koulun luokat, johon te, isä, minut niin uljaasti jo nuorena laitoitte. Teidän ansionne se on, isä, että poikanne tässä nyt seisoo edessänne näin uljaana ja oppinunna, ja kaikkien ihmisten ja oman isänsä kunnioittamana. Miksikä en voisi olla yhtä onnellinen kuin muutkin ihmiset, jos olisin saanut oikeaa opetusta? Miksikä en saattaisi olla ihmisille hyödyksi, niinkuin muutkin ihmiset, jos ette jo lapsuudessa olisi tukahuttaneet minussa kaikkia ihmisellisiä tunteita ja jos ette olisi istuttaneet sydämeeni jo pienokaisena turhuuden siemeniä ja turhaa luottamusta noihin jo hyvästi uitettuihin pölkkyihin eli, toisin sanoen, niillä saatuihin rahoihin? Missä ovat nyt metsät? Missä rahat? Kaikki ovat menneet, ja minä ja te itse seisomme tässä kaiken turhuuden ja kurjuuden esikuvina! Katsokaa vävyänne, tuota 'kerjäläistä' ja 'lorukirjojen' lukijaa, jota te niin uljaasti itse vihasitte ja opetitte minunkin samoin tekemään. Eikö hän ole se, jonka turvissa saatte tärveltyneen henkenne hengissä pysymään? Oi isä, isä! Kova on tuo maailman rannan koulu ja karvaat ovat sen hedelmät." Niin sanoi eno Kasperi anteeksi antamattomalle isällensä ja hänen koko ruumiinsa tärisi epätoivon vimmasta.

Ukko ei puhunut yhtäkään sanaa, lähti vaan könttimään kamariinsa.

"Rauhoitu nyt jo, lanko, ja pane levähtämään, että virkistyt! Huomennapa sitten saadaan likemmin keskustella", sanoi Iikka.

"Huomennako? Minua ei ole huomenna täällä", sanoi eno Kasperi.

"Missäs sitten?"

"Tielle, tielle lähden taas, josta minä tulinkin. Pois tahdon lähteä jo heti, tästä teidän paristanne, jotka olette minulle niin paljon hyvää osoittaneet, jota minä en ole ansainnut -- pois, pois anteeksi-antamattoman isän silmien edestä ja korvien kuulosta, kauvas tuonne kolkkoon synkkään yöhön, unohduksen hämärään sumuun -- niin kauvas kuin voimani riittävät, ja silloin, kun ne uupuvat, huokaan mielelläni viimeisen henkeni, kun ma tiedän, että te olette minulle anteeksi antaneet", sanoi eno Kasperi, itki ja koperoitsi turvakoitaan.

Kaikki itkivät, lapsetkin.

"Et sinä san lähteä meiltä pois ikänä", sanoi isäntä ja pistäysi eno Kasperin eteen.

"Älä, hyvä Iikka, päästä Kasperia", rukoili äiti.

"Älä nyt lähde veljeni pois, varsinkin tuossa tilassa. Me pidämme sinut kaikin veljenämme", pyysi Anni.

"Älkää lähtekö meiltä pois eno, on meillä teillekin ruokaa ja me olemme teille hyvät", pyysivät lapset itkussa suin.

"Älkää estelkö, älkää pidätelkö minua, minun sydämeni ei kestä kauvemmin -- se katkeaa -- särkyy", huusi eno Kasperi sydäntä särkevällä äänellä ja pyrki ovea kohden.

Iikka pistäysi taas hänen eteensä ja otti kovissa omantunnon vaivoissa olevan rikoksellisen lankonsa kiinni ja sanoi: "ei niin, lanko! Olemmehan ennenkin olleet käsikähmässä; olen ennenkin vienyt sinut tyrmään, se täytyy nytkin tehdä; mutta nyt teen sen paljoa mieluummasti, sillä välimme luulen kallistuvan parempaan päin."

Näin sanoen otti Iikka eno Kasperiin syliksi ja vei kovasti vastaan ponnistelevan ja kiemuroivan epätoivoisen lankonsa aika nujua porstuaan ja sieltä lukuhuoneesensa, jonka hän lukitsi sisäpuolelta, ja avaimen pisti taskuunsa.

Mitäpä siinä auttoi kuihtuneen ja vähätkin voimansa vähentäneen miehen vastaan-ponnistelemiset, sillä hänen taluttajansa oli täysirahkeinen, muhkea mies, jolla oli voimaa jäntereissä ja lujuutta tahdossa; seurata täytyi eno Kasperin häntä.

Koko yön näkyi Iikan lukuhuoneesta valkea, sillä Iikalla oli siellä nyt outoa ja tärkeää lukemista. Hänellä oli luettavana ja tutkittavana paatunut, mutta nyt rikki musertunut ihmissydän, sydän, joka siihen iskettyjen haavojen tähden sairasti epätoivon kauheaa tautia; tuota luki, tuota tutki hän ja otti osaa toisen kärsimyksiin ja tuskiin.

Noita särkyneitä ihmissydämen kappaleita koki Iikka sovitella yhteen ja saada niistä jotain kokonaista ja eheää, ja pala palalta, kappale kappaleelta sai hän niitä paikoilleen sijoitetuksi. Hänellä sattui saapuvilla olemaan avullista lääkitystä tuohon pahaan ja vaaralliseen tautiin, lääkitystä, joka on ainoa parannuskeino murheelliselle ja haavoitetulle omalletunnolle, nimittäin Jumalan oma pyhä sana. Iikka otti kirjastostaan esille pyhän raamatun ja asetti sieltä eteen Jumalan armolupauksia. Hän otti sieltä esille kuvauksen tuhlaaja-pojasta ja osoitti, kuinka mielellään isä otti vastaan langenneen, mutta katuvaisen ja nöyryytetyn poikansa.

"Voi, voi! Mutta minun isäni ei ottanut minua vastaan", vaikeroitsi Kasperi tuskissaan.

Silloin Iikka selitti, ettei tässä olekaan kysymys luonnollisesta, vaan taivaallisesta isästä, joka kyllä anteeksi antaa Kasperillekin, jos vaan katuvaisella sydämellä, Hänen Poikansa ansion tähden, rukoilee Häneltä anteeksi antamusta.

"Onko se niin, onko se niin!" sanoi eno Kasperi ja hengitti raskaasti huokumalla. "Minä kyllä olen sen lukenut montakin kertaa, mutta minä olen luullut sen olevan luonnollisen isän, joka ottaa vastaan ja anteeksi antaa langenneelle pojallensa, onko se niin?"

"Niin se on", sanoi Iikka ja monta muuta kohtaa selitti hän raamatusta. Eno Kasperi rupesi hengittämään yhä keveämmästi, ja ennenkuin päivä valkeni, vaipui hän levollisesti uneen.

Kun eno Kasperi nukkui, lähti Iikka huoneesta pois ja väki oli kaikki jo ylhäällä. Mummo tuli heti Iikan tykö ja kysyi: "Missä Kasperi nyt on, vieläkö hän elää?"

"Kasperi nukkuu lukukammarissani sohvalla. Hän on saanut levon rasitetulle ruumiillensa ja käsittänyt rauhan ahdistetulle sielullensa: ei hän enään pyri meiltä pois. Mutta hänen pitää antaa nukkua rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa", sanoi Iikka.

Kun mummo tuon kuuli, hyrähti hän itkuun ilosta; sillä äidin sydän on äidin sydän.

Iikka toimitti heti saunan lämmitä.

Kun sauna oli pääsemäisillänsä, heräsi eno Kasperi ja tuli tupaan, mutta niin nöyränä kuin lammas ja hänen kasvoistansa loisti tyytyväisyys ja rauha. Saunan jouduttua vietiin eno Kasperi saunaan, jossa hän pestiin saippualla joka paikasta; saunasta tultua kerittiin hänen hiuksensa ja leikeltiin häneltä kynnet, jotka olivat kasvaneet pitkiksi kuin kotkan kynnet. Sitte ajettiin parta ja sen jälkeen puettiin hän päästä jalkoihin asti uusiin puhtaisiin vaatteisiin ja uudet sukat ja kengät annettiin hänen jalkoihinsa. Näyttipä todellakin siltä, kuin tuhlaaja-poikaa olisi luonnollisessa olossa vastaan otettu. -- Ja totta tosiaankin -- eno Kasperi näytti nyt paljoa nuoremmalta kuin illalla ja helposti olisi hänessä nyt jokainen kyläläinen tuntenut entisen Niemimäkelän Kasperin; mummo oikein riemuitsi poikansa nuortumisesta.

Tieto tuosta tuhlaaja-pojan kotiin tulosta levisi pian ympäri kylää ja usea tuli katsomaan entistä Kasperia. Tyynenä kesti eno Kasperi kaikki uteliasten utelemiset ja katselemiset, eikä hän tekeytynyt heille paremmaksi, puhtaammaksi, kuin olikaan; sillä hän tunsi sydämessään, että hän oli saanut oikein pahain tekoinsa jälkeen.

Ensi aikoina ei eno Kasperi voinut eikä jaksanut mitään toimitella, mutta aikojen kuluttua rupesi hän itsestänsä tekemään talon työtä. Ukkovaarin sydän ei heltynyt poikaansa kohden sen pehmeämmäksi; vaan hän meni poikansa sivu vastaan tullessa taikka muutoin kohdatessa, niinkuin ei häntä olisi näkevinänsäkään! Se teki eno Kasperin sydämelle kipeää.

Eno Kasperi olisi hyvin viihtynyt Niemimäkelässä, entisessä lapsuuden kodissaan, sillä kaikki rakastivat ja säälivät häntä, ja lapset iltaisin kieppuivat hänen polvillaan ja silittelivät hänen päätänsä ja kasvojansa, samalla puhellen viattomia lasten puheitansa, joiden seassa oli usein: "Ettehän, eno, mene milloinkaan meiltä pois?" Kaikkihan tuo oli hyvin, vaan tuo isän kylmyys ja anteeksi-antamattomuus rupesi taas kovin rasittamaan hänen sydäntänsä.

"Isän tylyys rasittaa kovin mieltäni", sanoi eno Kasperi erään kerran Iikalle.

"Ehkä hän nyt jo käypi sovintoon kanssasi", sanoi Iikka.

"Sitä en usko", sanoi eno Kasperi ja huokasi raskaasti.

"Sopiipa kumminkin koettaa", sanoi Iikka. Samassa tuli ukko huoneesen.