Part 1

Produced by Tapio Riikonen

TORPAN POIKA

Kuvaus kansan elämästä

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

Porvoossa, Werner Söderström'in kirjapainossa, 1900.

SISÄLLYS:

I. Talo ja torppa II. Torpan poika ja talon tyttö III. Nuorukainen ja neiti IV. Aviopari V. Häviö VI. Uusi isäntä VII. Häissä VIII. Tuhlaajapoika

I. Talo ja torppa.

"Tuhatjärvisen maan", Suomen, ihanimmassa paikkakunnassa, järveen pistävällä korkealla niemellä oli talonpojan talo. Se oli vaan tavallinen talo, jossa työtä tehden, vaivaa nähden ja säästäen elää kitkuteltiin tavallista talonpojan niukkaa elämää, eikä se siis semmoisenaan voinut vetää paikkakunnan huomiota puoleensa. Talon tilukset olivat maalaatunsa ja asemansa puolesta oivalliset ja näköala talosta oli mitä ihanin: tuolla maan puolella avara tasanko tiheine taloineen ja ihanine viljavainioineen; toisella puolen taloa järven lahdelmat, jotka tuuheain havu- ja lehevien lehtipuiden raoista pilkistelivät esiin. Lahdelmien toisella puolen kohosivat järven äyräät jyrkkinä penkereinä, joista tuuhea metsä suorana ja uljaana yleni pilvenhattaroita kohden, jotka kilvalla liitelivät taivaan laella. Sopipa jonakuna tyynenä, kauniina kesä-iltana luoda talosta silmänsä ympäristöön, jolloin länteen laskeuva auringon loimo kultasi puiden latvat järven äyräillä ja mäkien nyppylöillä, jolloin sorsaparvet poikueinensa uiskentelivat tyynissä ja peilikirkkaissa, poimuttelevissa ja sinne tänne hajauneissa järven lahdelmissa, jolloin kyntörastas lauleli vainioilla olevissa puissa satasävelisiä laulujaan, jolloin kalaparvet iloissaan pyrähtelivät ja loiskahtelivat järven sinikalvossa Wellamon utuliepehissä, venheessä istuvan onkimiehen ympärillä, joka heistä yhden ja toisen petoksella ketjautti venheensä pohjalle päristelemään, ja jolloin rehoittavat vilja-kasvit hymyilivät kylän viljavainioilla. -- Oi, kuinka paljon Luoja näkyi jakaneen hyvyyttänsä tuolle tienoolle! Missä muualla maailmassa olisi kauniimpaa, missä jalompaa?

Tämän noin hyvillä tiluksilla ja kauniilla näköalalla lahjoitetun talon nimi on Niemimäkelä, joka löytyy erään pitäjään Peltolan kylässä.

Luulisi kai asukasten puheena olevassa talossa olevan varakkaita, mutta niin ei kumminkaan ollut, niinkuin jo osaksi edellisestä tiedämme. Kokemus on kaikkina aikoina todistanut sen tosiasian, että tuotteliaalla tilalla ovat asukkaat useinkin köyhtyneet ja hävinneet, sillä maan hyvät tulot ovat polvi polvelta veltostuttaneet asukkaat ja vierauttaneet heidät pois maanviljelijöille niin tarpeellisesta ja välttämättömästä työn teosta. Ja usein on myöskin käynyt niin, että ihmiset karuilla maatiloilla ovat hyötyneet, sillä ne eivät ole asukastensa sallineet pitkään ristissä-käsin loikoa, jos mieli siinä elää ja toimeen tulla, ja niin on uutteruus pysynyt voimassa polvi polvelta.

Niemimäkelän väki oli juuri tuota hyvän tilan veltostuttamaa väkeä, jonka ohessa heidän toimeliaisuutensakin oli veltostunut; sentähden vaipuivat he vaipumistaan velkakuormansa raskaan painon alle. Kauvan he kokivat kippuroida ja ponnistella yhä paisuvaa velkaantumistaan vastaan, että edes olisivat pysyneet isäinsä maalla; sillä ei toki mikään ole talonpojalle raskaampaa eikä katkerampaa kuin luopuminen pois rakkaalta maatilaltansa, jossa isän isät ovat niin monta polvea asuneet, jossa joka salo ja niemi on niin tuttu, jossa joka puu, joka kivi ja kanto niin elävästi muistuttaa lapsuuden leikeistä, nuoruuden iloista, miehuuden vaivoista, ponnistuksista ja kärsimisistä, myötä- ja vastoinkäymisistä. -- Oi, kuinka monen kansalaisemme on kumminkin täytynyt tuo karvas pala niellä ja jättää ne penkereet, jotka maailmassa olivat hänelle rakkaimmat!

Mikäpä siinä oli Niemimäkeläisilläkään neuvona, sillä he olivat jo kauvan kokeneet lainoilla velkojansa maksaa; mutta se keino ei lyhentänyt heidän velkojansa, vaan päin vastoin enensi niitä ja viimein tuli pää vetävälle. Tosin he koettivat pahaa poistaa raatamalla joskus satunnaisia isoja uudisviljelyksiä, mutta ne yritykset menivät päin mäntyyn, sillä työ ei tullut koskaan toimella tehdyksi, ja lisäksi tuli vielä se seikka, että silloin kun uudisviljelyksiä oli enin kylvössä, tuli aina halla ja korjasi yhdellä iskulla kaikki pois, ja summittaisin tehdyt isot ennakkolaskut tuloista siten aina menivät -- poroon. Siis nekin yritykset paremmin edistivät kuin estivät häviötä.

Jospa he olisivat työnsä tehneet alusta alkaen, joka paikassa ja joka aika, kunnollisesti, jospa he eivät olisi summittaisin ryhtyneet satunnaisiin, isoihin, yli varainsa meneviin uusiin viljelyksiin; jospa he olisivat tehneet työtä vakavasti, perusteellisesti, katsomatta aikoihin ja säihin ja toivomatta ihmeitä tekevää onnea taivaasta, niin kenties ei heidän olisi tarvinnut luopua Niemimäkelän maalta -- niin, niin jospa ja kenties -- siinäpä se on asia! Mutta maailman meno on niinkuin se on!

No niin! Vaikka meidän kyllä käypi sääliksemme Niemimäkelän asukkaat, emme heitä kumminkaan saata enään auttaa, sillä asia on niinkuin se on: isien maa tuli vieraalle myötäväksi!

Kun tuli tiedoksi, että Niemimäkelä tulee myötäväksi, ilmestyi vieraasta paikkakunnasta ostaja. Hän tuli eräänä pyhäiltana Peltolan kylään ja ajoi Jäykkälän taloon, joka oli Niemimäkelän likimäinen naapuri. Vieraalla oli niin uljas hevonen ja niin loistavat hevoskalut ja muut ajo neuvot, ettei mointa kylässä oltu ennen nähty. Heti vieraan kartanolle tultua keräysi hänen ympärillensä uteliasta kansaa, joka ihmetteli vieraan kaunista hevosta, sen kiiltävää karvaa, kattilan-sangan muotoista kaulaa, tulisia, säihkyviä silmiä, korkeaa kokoa ja pyöreää kaunista ruumista. He ihmettelivät vieraan hevoskaluja, niiden kauniita tupsuja ja hopean värisiä heloja jo nastoja, ja vielä vieraan kaunista kiiltävää rekeä kauniine tupsuinensa ja nahkapeitteinensä. Eikä se kumma ollutkaan, jos he niitä ihmettelivätkin; sillä Peltolan kylä oli tiheästi asuttu ja he elivät yksistään maanviljelyksellä, jonkatähden kylän viljelykset olivat laajenneet niin avaroiksi, että metsien oli ollut pakeneminen loitommaksi, ja heidän hevosensa saivat kesät olla auran, karhin ja kärryjen edessä ja talvet vetämässä kuormia kotia; sentähden eivät Peltolan kyläläisten hevoset joutaneet korskumaan. Tuommoisia hopean kirkkaita hevos-kaluja eivät he myöskään tarvinneet, vaan lujia, valkeita rahkeita. Kirkkorekinä heillä oli vaan öljymaalilla maalatut reet, eivätkä ne siis niin ankarasti kiiltäneet kuin vieraan reki, eikä niissä ollut nahkapeitettä eikä kauniita tupsuja; kummako se sitten oli, jos kyläläiset ihmettelivät vieraan hevosta ja kaikkia ajoneuvoja.

Vieras oli itsekin hyvässä asussa: hänellä oli iso, kallis turkki päällä, joka oli pitkällä ja paksulla, kirjavalla vyöllä köytetty kiinni; kaulassa oli hänellä isohko messinkilukkoinen matkalaukku; kaikkien noiden tähden luulivat kyläläiset vierasta joksikin herraksi.

Kun vieras oli saanut hevosensa riisutuksi ja seinään kiinni lujasti sidotuksi, kääntyi hän ihmisiin päin ja kysyi: "Onko tässä tämän talon isäntä saapuvilla?"

"On", kuului vastaus.

"Saisinko rahan ja hyvän sanan edestä itselleni kortteeriä, hevoselleni ruokaa ja suojaa?" kysäsi hän.

"Miksei. Mistä herra on kotoisin?"

"En minä ole mikään herra", sanoi vieras.

"Mikäs sitten?"

"Olenpahan talonpoika V:n pitäjäästä; pääasia on vaan, että saan maksun edestä mitä olen pyytänyt?"

"Johan olen sanonut, että saatte, mutta mitä teidän hevosellenne pitää antaa ruoaksi?"

"Kaksi kappaa kauroja tällä kerralla."

"Niitä ei ole meillä; halla pani kaurat tänä vuonna, ja vanhoja ei ole."

"Ohria teillä on?"

"On."

"No antakaa niitä sitten pari kappaa!"

Isäntä lähti toimimaan ohria vieraan hevoselle ja kehoitti häntä itseään menemään huoneesen; vieras meni.

Kun isäntä tuli takaisin, kysyi vieras häneltä: "Tiedättekö, isäntä, möisikö tässä teidän kylässä kukaan maatansa?"

"Olen kuullut, että Niemimäkelä myötäisiin", sanoi isäntä.

"Näkyykö myötävä talo tähän teille, voisitteko osoittaa sen minulle?"

"Se näkyy tähän periakkunaan, tulkaa ja katsokaa!" sanoi isäntä, kävellen akkunaa kohden. Kun vieras oli myös tullut akkunan luo, osoitti isäntä sormellansa ja sanoi: "myötävä talo on tuo, joka on tuolla järveen pistävällä korkealla niemellä."

"Olen kuullut siitä; asema on kaunis! Minun täytyy saada talo omakseni ja vielä huomenna, mutta älkää kumminkaan puhuko tätä kenellekään ennen huomis-iltaa!" sanoi vieras ja hymyili viekkaasti.

"Mitäpä minä hänestä puhuisin", sanoi Jäykkälän isäntä; mutta hänen korvissaan soi niin kummalliselta tuo kieltäminen, ettei hän saisi sanoa kenellekään vieraan haluavan ostaa Niemimäkelää, että vasten tahtoansakin juolahti hänen mieleensä ajatus: "ei tuo ole ikänä oikein kelpo mies."

Emme huoli sen enempää kertoa vieraan olosta Jäykkälässä sinä yön seutuna; mainitsemme vaan sivumennen, että vieraan hevonen sai ohria ja muuta ruokaa, niin paljon kuin halusi, ja että kun vieraalle laitettiin ruoka, tarjosi isäntä hänelle ennen syömään rupeamista ruokaryyppyä, mutta vieras ei huolinut siitä, eikä sanonut koskaan vielä viinaa ryypänneensä. Sen kuultuaan rupesi isäntä katumaan ajatustansa vieraan kelpomiehisyydestä. Mutta kun oli syöty ja tovi tupakoitu, nouti vieras reestään otetuista eväsvaroistansa pullon, jota hän kutsui "konjakkipotelliksi!" Sillä hän laittoi totia "illan kululle", niinkuin hän sanoi, ja tarjosi totia isännälle ja muillekin talon miehille, Lisäksi tuolle "illan kululle" noudatti vieras maakauppiaalta "tusinan olutta", jota hän joi niinkuin rannan vettä ja tarjoeli talon isännällekin.

"Minä en juo enää mitään", sanoi Jäykkälän isäntä, kun vieras pakoitti häntä olutta juomaan.

"Mitä? Eihän tässä vielä ole liikoja juotu", sanoi vieras.

"Kaikki on liikaa, mitä yli ruumiin tarpeen nautitaan, olipa se sitte vaikka vaan puhdasta vettä", sanoi Jäykkälän isäntä.

"Kaikkia! Juohan tuota olutta niin paljon kuin tahtoo", sanoi vieras.

"Niin, mutta minä en ole koskaan kilvoitellut sitä, kuinka paljon minä jaksaisin juoda, vaan olen aina tarkoittanut, kuinka vähimmällä aikaan tulisin", sanoi Jäykkälän isäntä ja siihen se puhe loppui.

Näin iltaa viettäen tuli vieras kauhean puheliaaksi ja jo samana iltana tiedettiin Jäykkälässä, että vieras oli mahdottoman rikas mies. Hän oli kotipitäjässään myönyt kaikki tilansa pölkkymetsät pölkkyherroille ja viimein koko tilansa; näin tavoin oli hän saanut useampia kymmeniä tuhansia markkoja kukkaroonsa.

Kaikki nuot huomattuaan, rupesi Jäykkälän isäntä katumaan peruutustaan vieraan kelpomiehisyydestä, sillä hän piti pahana enteenä tuon "koljakin" ja oluen kelpaamisen, vaikkei hänelle ollut kelvannut viinaryyppy ruuan alle!

Kun aamu tuli, pyysi vieras Jäykkälän isännän kumppanikseen Niemimäkelään maankaupan tekoon, johon ehdotukseen isäntä suostuikin. Vieras oli jo ennen kylään tuloaan urkkinut tiedot Niemimäkelän talosta, tiluksista ja sen asukasten hädästä, jonkatähden hänellä oli toivo saada kaupat mielensä mukaan sujumaan.

Kun maan-ostajat tulivat Niemimäkelään, kysyi vieras heti isännältä: "Myöttekö te maanne?"

"Kun vaan hinnoissa sovitaan, niin myödään tämä talo", oli vastaus.

"Paljonko vaaditte maallanne?"

"Kahdeksantuhatta markkaa, yhdessä maksupostissa."

"Se on liian paljo näin alasmenneestä maasta; ottakaa neljätuhatta paikalla kouraanne!"

"Ei niin halpaan hintaan käy maatansa myöminen."

"Minun täytyy sitte lähteä muualta maan-ostoon; kyllä minä maita saan", sanoi vieras; samassa löi hän kädellään rinnallansa riippuvaan matkalaukkuunsa ja sanoi: "Täällä on millä möllätään."

Kun Niemimäkelän isäntä luuli rahamiehen menevän pois tyköään ja kaupan aikaan-saaminen heille kumminkin oli ainoa pelastuksen ehto, laski hän maansa hinnan kuuteentuhanteen, mutta sitä innokkaammin tarjosi ostaja neljäätuhatta! Jäykkälän isännän kävi kovin sääliksi uupuneen naapurinsa perinpohjainen häviö, sillä jos he olisivat maansa myöneet tarjottuun hintaan, ei heille itsellensä olisi jäänyt mitään, vaan ne neljätuhatta markkan olisivat kaikki menneet entisiin velkoihin; varsinkin harmitti häntä se seikka, kun naapurinsa oli joutunut tunnottoman seikkailijan kelkkaan, jonkalaiseksi hän nyt jo vieraansa tunsi. Hän koetti sopivassa tilaisuudessa saada tiedoksi Niemimäkelän isännälle, ettei hän möisi maatansa niin helppoon; mutta tämä ei käsittänyt oliko ne kieltämisen vai kehoituksen merkkiä. Jäykkälän isäntä koki kaikin tavoin Niemimäkelän isännälle saada tietoa tuosta; mutta se oli mahdoton, sillä ostaja piti hänet niin tarkoin silmällä kaikkine liikkeineen, että eri mielipiteitä ei voinut ilmituoda.

Kun ostaja yhä vaan pysyi tarjouksessaan, sanoi Niemimäkelän isäntä viimein alakuloisesti: "En tiedä! pitänee käydä toisilta miehiltä kysymässä, mitä he siihen sanovat", ja niin lähti hän huoneesta ulos.

"Nyt meidän kauppamme käypi hyvästi", sanoi vieras, talon isännän pois mentyä.

"Niin se käypi."

"Maa lienee ainakin kahdeksantuhannen arvoinen?"

"Kahdenkin-toista tuhannen."

"Se on kaunis voitto!"

"Saisitte te siitä maksan sen hinnan, jonka he vaativatkin; kyllä sittekin voittoa jäisi."

"Mikä pakko maksaa paljoa, kun vähemmälläkin saa? Ja ilman sitä, olisihan teillä itsellänne ollut kyllin aikaa maksaa maasta isot hinnat."

"Minä en tarvitse sen enempää maata, kuin mitä minulla on", sanoi Jäykkälän isäntä ja teetteli lähteäkseen ulos.

"Mihin, sen nimessä, te menette? Pysykää huoneessa siksi kuin kaupat on tehty ja kirjallisesti vahvistettu", hätäili ostaja, kun näki Jäykkälän isännän ulos pyrkivän; luultavasti pelkäsi hän, että luottamaton kumppani kenties kuihkisi jotakin myöjälle ja niin pilaisi hänen etuisan kauppansa.

"Minä käyn vaan ulkona", sanoi Jäykkälän isäntä ja meni ulos, huolimatta rikkaan kiellosta, sillä hän oli omistansa toimeen tuleva kansalainen, joka ei ollut joutunut kenenkään mammonan orjuuteen.

Kun Jäykkälän isäntä tuli ulos, tapasi hän kartanolla talon isännän pienen poikasen jonka hän käski isäänsä käskemään talliin hänen puheillensa, johon hän itse varalta meni. Kun talon isäntä tuli, sanoi Jäykkälän isäntä: "Älkää, Jumalan tähden, myökö maatanne neljään eikä vielä kuuteenkaan tuhanteen; antaa hän siitä kahdeksankin tuhatta, minä panen pääni pantiksi siitä; jos lähtee pois, niin antaa vaan mennä, kyllä vielä palaakin. Ei ole aikaa enempää puhua, mutta muistakaa, mitä olen sanonut. Hänellä ei ole omaatuntoa ollenkaan, jonkatähden hän, rahojensa turvissa, kokee teidät saada perinpohjin lankeamaan -- minä menen edeltä kamariin, tulkaa te vähän jälestä!"

Kun Jäykkälän isäntä tuli kamariin, kysyi maan-ostaja häneltä: "Tapasitteko talon isännän ulkona käydessänne?"

"Noo -- en", vastasi toinen vähän häpeillen. Samassa tuli talon isäntä huoneesen.

"Mitäs toiset miehet sanoivat, aikovatko talon myödä neljään tuhanteen?" kysyi ostaja.

"Mietimme siellä, ettemme myö maatamme alle kahdeksan tuhannen", sanoi isäntä.

"Kyllä minä nyt jo ymmärrän, mistä tuulee ja mistä tämä kaikki on kotoisin; olkoon kauppa sitte sinään, kyllä minä maita saan", sanoi ostaja ja lähti paikalla pois.

Kun hän tuli kartanolle, seisoi hän siinä miettimässä tovin aikaa. Hän palasi takaisin huoneesen ja sanoi: "Koska olette niin tinkisä, niin minä nostan kaksituhatta, siis siihen määrään, johon olette suostuneet maanne myömään."

"Ei alle kahdeksan tuhannen; alle se menee sittenkin oikeasta hinnastansa", sanoi isäntä.

"Ei; niin paljoa en maksa ikänä maastanne; liiaksikin olen siitä jo tarjonnut."

"Teidän täytyy sitten olla maksamatta", sanoi talon isäntä, vähän ylvästellen, kun oli jo saanut rohkeutta.

"Te olette kummallisia ihmisiä! Te ette osaa antaa mitään arvoa rahalle, ettekä omille sanoillennekaan!"

"Minkäpä minä sitte teen, kun asia kerran niin on miehissä päätetty."

"Minä en maksa kahdeksaa tuhatta."

"Ja minä en myö alle,"

"Kauppa siis jääpi tekemättä!"

"Kuinka itse vaan tahdotte."

"Minä tahdon niin, se on sanottu", sanoi ostaja, ja lähti taas pois. Mutta kartanolle päästyänsä, palasi hän taasenkin takaisin ja sanoi: "Tämän kauniin aseman tähden maksan minä vaatimanne kahdeksan tuhatta markkaa, mutta en suinkaan maasta, sillä maakin lienee yhtä huonossa reilasta kuin kartanokin, johon ei kelpo mies raskisi eläimiänsäkään panna asumaan." Sitten kääntyi hän Jäykkälän isännän puoleen ja sanoi: "Te tiedätte, kuka kylässä on kunnollinen kirjoitusmies; olkaa hyvä ja noutakaa semmoinen tänne, että tehdään heti kirjallinen kauppa!"

"Ei sitä tarvitse kaukaa hakea; kyllä minä kirjoitan kauppakirjat", sanoi vaadittu.

"Te kirjoitatte kauppakirjat!?"

"Sen kyllä kykenen tekemään."

"Mutta kirjoitus-aineet kumminkin puuttuvat."

"Tästä ei olisi pitkä matka kotoakaan kirjoitusainetta noutaa, mutta kyllä niitä löytyy tässäkin talossa."

"Tässäkin talossa!?"

"Juuri niin."

"Joka talossako täällä sitten onkin kirjoitusmiehiä?"

"Useassa."

"Jopa oli kumma! Olkaa sitten hyvä ja ryhtykää työhön! minä maksan vaivanne."

Talon isäntä nouti kirjoitus-aineita ja Jäykkälän isäntä rupesi kirjoittamaan. Pian oli Niemimäkelän maankauppa kirjallisesti hyvässä järjestyksessä kirjoitettu. -- No, mitäpä siinä muuta oli: kun kauppakirjat olivat valmiiksi kirjoitetut, kirjoitti Niemimäkelän isäntä alle, ostaja ja vierasmiehet panivat puumerkkinsä, rahat maksettiin ja niin oli Niemimäkelä nyt tuon rikkaan vieraan ostajan oma.

Katkera oli Niemimäkeläisille tuo pala, kun heidän täytyi luopua isäinsä maasta, mutta lukijoille lohdutukseksi mainitsemme sivumennen, ettei se heiltä ollut niinkään hullusti tehty; sillä he saivat velkansa maksetuksi ja lopulla ostivat metsätalon, jossa sitte rupesivat elämään ja vaurastumaan.

Nyt lähti Jäykkälän isäntä vieraansa kanssa Niemimäkelästä pois. -- Tiellä mennessään sanoi vieras Jäykkälän isännälle: "Kumma, kun täällä on niin paljo kirjoitusmiehiä, vaikka he ovat niin köyhiä!"

"Kuinka köyhiä?"

"Eihän noiden asunnot näytä miltään loistavilta, eivätkä jaksaneet ostaa tuota maatakaan, ja tuskinpa 'koljakkipotelia' löytyisi koko kylästä jos niin tarve tulisi."

"Täällä pidetään jotakin huolta henkisistäkin tarpeista, sentähden on paikkakunnassa kosolta kirjoitusmiehiä; sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta luetaan. Mitä maan-ostoon tulee, niin niitä kyllä olisi paljonkin, jotka sen olisivat kyenneet tekemään; mutta itsekullakin on maata niin paljon, kuin he tarvitsevatkin, jonkatähden he eivät lisää halua, sillä he katsovat paremmin maan tunnolliseen viljelemiseen kuin sen laveuteen. Sentähden on varallisuus jakautunut kylässä melkein tasaisesti, jonka vuoksi köyhiä ei ole laisinkaan, joita te luulette meidän kaikkien olevan. Enkä minä sitä ymmärrä, että konjakkipullon löytyminen talossa olisi mikään arvon ja varallisuuden merkki."

"Mitäs sitten tarjoaisi vieraalle?"

"Ryypyn paloviinaa ruuan alle, ja jolla on niin hieno suu, ett'ei sitä kärsi, se olkoon ilman."

"Kylläpä se on raakaa!"

"Talonpoika ei tarvitse sen kypsempää."

"Mutta minusta tuntuu, että kyläläisenne tuhlaavat varallisuutensa aivan turhaan."

"Kuinka turhaan?"

"Aviisuihin ja muihin joutaviin lorukirjoihin."

"Minun ajatukseni ei ole semmoinen. Minä olen käsittänyt, että henkinen rikkaus on kukkaro-rikkautta parempi."

Nyt juuri tultiin Jäykkälän taloon, jossa ei ollut sillä kerralla muuta tekemistä, kuin että vieras maksoi, mitä hän oli hevosineen talosta yönseutuna kuluttanut, ja niin lähti hän kotipuoleensa.

Kun vieras jätteli Jäykkälän isäntää hyvästi, sanoi hän: "Minä kyllä ymmärsin, että juuri teidän tähtenne sain maksaa maastani neljätuhatta markkaa liikaa, vaikk'en viitsinyt siellä mitään siitä sanoa: me tulemme edespäin naapuruksina asumaan -- minä pyydän: älkää vasta sitä tehkö! Sen puheen päälle jääkää hyvästi!" ja samassa hän lähti.

"Minkähän toki teetkään", sanoi Jäykkälän isäntä vieraansa mentyä. --

Niinkuin lukija huomaa, oli silloin talvi, kun rikas mies osti Niemimäkelän. Hän ei siis saanut eikä tahtonutkaan saada mitään selkoa maan tilusten hyvyydestä; sillä kun hän oli mielestänsä mahdottoman rikas, ei hän aikonut pitää mitään lukua vaivaloisesta ja vähän tuottavasta maanviljelyksestä. Hän luokkaantui pois kotipuolestansa sentähden, kun siellä oli melkein jokainen maan-omistaja myönyt metsänsä pölkkyherroille, jonkatähden siellä oli paljo rahoja liikkeellä; sentähden oli raha siellä arvotonta ja eläminen kallista. Tuon kaiken tähden valitsi hän Peltolan kylän asuinpaikaksensa, jossa elettiin ainoastaan maanviljelyksellä ja siis oli rahoja vähemmin ja ne isommassa arvossa. Siellä luuli hän rahoilla voittavansa mahdottoman paljon ja sen turvissa voivansa elää työtöntä laiskuri-elämää. Edellisestä selkeää, minkätähden ei Niemimäkelän ostaja ollenkaan pitänyt lukua tiluksen maista, vaan ainoastaan talon kauniista ja korkeasta asemasta, josta hän saattoi silmällä pitää koko paikkakunnan menon; siellä hän saattoi katsoa ja tarkastaa, rupeaisiko joku kyläläisistä sortumaan raskaan taakkansa alle, jolloin hän heti saattaisi lähettää nuot "lentävät lehdet", nuot kaikki-voivat rahansa, valloittamaan ja kietomaan hätääntynyttä kansalaistaan pauloihinsa -- ja niin tuomaan ja kiskomaan taloon -- tuolle ylevällä asemalla olevalle Niemimäkelälle -- takaisin noiden kurjain maanviljelijäin hikeä ja väkeä moninkertaisesti. Siinä syy rikkaan miehen Peltolan kylään tuloon ja Niemimäkelän maan ostoon.

Heti kun Niemimäkelän uusi isäntä lienee niin paljon joutunut, nähtiin Peltolan kylässä kummia: hevosia ja miehiä tuli kosolta, jotka alkoivat vetää kiviä ja hirsiä ja kaikkia rakennusaineita Niemimäkelään. Vanha tupa revittiin alas ja uutta, varsin isoa rakennusta, ruvettiin sijalle uudesta rakentamaan; samoin tehtiin muidenkin huonetten kanssa, ja ennenkuin oli Juhannus käsissä, olivat kaikki huoneet vesikatossa. Päärakennus oli rakennettu niin ko'okas ja uljas, korska päätyjen ja räystästen kanssa, ettei moista oltu paikkakunnassa nähty, vaikka kyllä oli entisiäkin hyviä huoneita. Kun se työ oli saatu tehdyksi, tuli kohta toisenlaiset työ-aseet ja toisenlainen työ käsille. Nyt ruvettiin nikkaroimaan, muuraamaan kaakeli-takkoja, rappaamaan, jauhamaan, maalaamaan, petsaamaan ja pitsaamaan; siinä häntä nyt liikettä ja hommaa oli! Ja ennenkuin kekri tuli, oli uusi kartano ihka valmis. -- Kummako se oli? Tiedämmehän jo, että Niemimäkelän uusi isäntä on rikas, ja "kyllä ruoka syöpiä saa, helisevä hyppääviä" sanoo sananlasku.

Koko rakentamisen ajalla ei isäntä käynyt talossaan kuin yhden ainoan kerran; sillä ei hän tahtonut tulla uuteen taloonsa asumaan, ennenkuin se oli joka paikasta uudestaan rakennettu. Silloin kun hän kävi rakennuksia katsomassa, oli hän niihin hyvin tyytyväinen, ja hän muutti heti, kartanon valmiiksi tultua, Niemimäkelään perheinensä, jota ei ollutkaan sen enempää kuin vaimo ja kaksi lasta, toinen poika, Kasperi nimeltä, viisi vuotta vanha ja toinen tyttö, Anni, joka oli kohta kolmen vuoden ikäinen.

Kun uudet tulokkaat olivat olleet jonkun ajan kylässä asumassa, havaittiin pian, ett'ei tuo Niemimäkelän isäntäväki ollutkaan juuri niin huonoa väkeä. He olivat höylejä kaikille ihmisille, väliä pitämättä, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. He antoivat mielellänsä köyhille almua ja kävivät melkein joka pyhä kirkossa, semminki rukouspäivinä. He antoivat köyhälle väelle työtä ja maksoivat heille hyvästi palkan, ja Peltolan kyläläiset iloitsivat uudesta, uljaasta naapuristaan; mutta Jäykkälän isännällä oli heistä omat ajatuksensa, varsinkin Niemimäkelän uuden isännän viimeisen hyvästijättöpuheen tähden. Summa vaan oli se, että Niemimäkelän isäntäväki rupesi saamaan yhä enemmän kunnioitusta ja luottamusta kyläläisiltään, jos kohtakin Jäykkälän isäntä toisin ajatteli, ja heitä kutsuttiin usein kylässä pidettäviin pitoihin ja kesteihin.

Tämä Niemimäkelähän se nyt on se talo, josta ja jonka perheestä aion teille tämän kertomuksen toisena puolena kertoa.