Part 2

"Älkää, ystäväni! olisiko sellaista uskottu!" huudahti kreivitär vaalistuen. "Hän oli kyllä heikko, ruumiillisesti sekä hengellisesti, etenkin hänen muistinsa oli heikontunut, mutta hän varmistui ihmeellisen pian. Meille jäi siitä kuitenkin surullinen muisti ja sentähden emme siitä tahdo puhella. Pienin muistutus siitä ajasta liikuttaa ruhtinatarta syvästi. Siksi on parasta olla vaiti entisistä, niin kuin vanhoista tuttavuuksista ja senlaisista. Minä pelkään senlaisissa tiloissa aina jotakin varomattomuutta, ja me olemme sentähden välttäneet sellaisia. Ruhtinattaren hoviseurakin on pian kaikki uusia tuttavuuksia. Näettekö kuinka hän säikähti ministeriä? minä luulen, ettei hän tule koskaan häneen tottumaan."

"Ah!" huudahti paronitar, "sentähden hän siis aina tulee ikäänkuin hämille minua ja muita vanhoja tuttavia kohdatessaan."

"Aivan niin, paronitar, puhukaa mitä vähimmin menneistä ajoista, älkää olko tietävinänne niistä mitään, silloin, luulen minä, saatte te nähdä, miten ruhtinatar on puhelias ja hauska. Hän on suurella innolla hankkinut tietoja, käynyt katsomassa museot ja taidenäyttelyt joka paikassa, mihin hänellä matkoillaan on tilaisuutta ollut.

"Sen hänestä voinkin toivoa", sanoi paronitar, "hän oli aina niin sievä ja ahkera tyttö."

"Hauskaa on nähdä", jatkoi kreivitär, "miten ruhtinatar tulee viihtymään hovissa nyt, oltuaan sieltä niin kauan poissa; hän oli vielä pelkkä lapsi, kun hänen huono terveytensä pakoitti hänen jättämään ylhäisen asemansa loiston, johon hän nyt on ihan tottumatoin."

Paronitar naurahti. "Luuletteko hänen niin kauaksi jäävän tänne? Jos huhuja saisi uskoa, ja mitä hänen ylhäisyytensä v. Rauch —"

Kreivitär säpsähti. "Olkaa, paronitar! Onhan hirmuista, niin pian eroittaa vanhemmistaan tuota armasta lasta. Tuskin pääsneenä kotiin, oltuansa miltei heiltä kadonnut, ja nyt jo jälleen häntä eroitettaisiin. Ei, ystäväni, se huhu antakaatte vielä jonkun ajan olla sillänsä."

Useampain vieraiden tulo keskeytti puhelun. Vanhoja tuttavia tuli kuulustamaan kreivittären vointia ja ruhtinattaren onnellista paranemista. Kaikki ylistivät tohtori Wernerin suurta taitoa, ja kreivitär kehui Italian matkaa, joka viimeksi teki parhaimman avun. "Se olisi vaan ollut teshävä ennen, ettei lapsiparka olisi tarvinnut niin kauan kärsiä", sanoi hän vakavasti.

Vieraat eivät viipyneet kauan. Useimmat olivat jo lähteneet ja paronitarkin oli jo nousnut heittämään jääshyväisiä, kun ilmoitus tuli yhtäkkiä ruhtinattaren tulosta. Hän tulikin heti ilmoittavan palvelijan perästä ja kiiruhti iloisesti kreivittären luo, ettei tämä ehtisi nousta istumiltaan. Nuori hovinainen seurasi ruhtinatarta.

"Hyvä kreivitär, ette saa nousta. — Niin, torukaa minua vaan, jos olen taas loukannut etikettiä, mutta tulen kuitenkin katsomaan miten matkanne jälkeen voitte. Annattehan minun osoittaa vähäisen kiitollisuutta monista vaivoistanné minun tähteni", sanoi ruhtinatar yhdellä henkäyksellä.

"Hyvin ystävällistä, teidän korkeutenne, josta sydämestäni kiitän — mutta, anteeksi — näin myöhään", jatkoi kreivitär nuhtelevasti.

"Olkaa huoleti, minä en tullut jalkaisin, enkä ajuritta, hovivaunut seisoivat pihalla ja, kuten näette, en ole yksin. Minä palaan myös heti nähtyäni, että voitte hyvin ettekä", jatkoi hän naurahtaen, "minuun ole suuttuneet. Olenko minä teistäkin, paronitar, tehnyt rikoksen kuin tulin tänne?"

"Teidän korkeutenne osoittaa kreivittärelle niin lempeää kohteliaisuutta, että suuremmatkin viat voisivat peittyä", vastasi paronitar 'v. Orten.

"Kuitenkin mitä! Siis minun täytyy mennä. Hyvästi, hyvä kreivittäreni. Ettehän tänään minua enää toru. Sen saatte tehdä huomenna. Nyt au revoir!"

Iloisesti hymyillen ruhtinatar meni seuroinensa.

"Kuinka suloinen hän on! Ja mikä hyvä sydän hänellä on!" sanoi paronitar ihastuneena.

"Kieltämättä, hänellä on sydäntä ja päätä, enemmän malttia vaan ja, kuten muistutin, hovintapoja. Mutta ymmärrättehän, ettei hänelle voi käyttää mitään lujuutta."

Eräänä päivänä ruhtinattaren tultua kotiin, hovilla oli hyvin harvinainen juhla. Talven ensimmäinen kylmä oli jäätänyt linnan vieressä olemvan järven. Koko hovi keräätyi välkkyvälle jäälle ja suuri joukko kansaa riensi sinne. Kaikki ihmiset tahtoivat nähdä tuon ihmeellisesti parannetun ruhtinattaren. Onneksi hän ei itse aavistanut olevansa nyt yleisen uteliaisuuden esineenä, muuten hän olisi ehkä tullut siitä hämille; nyt hän oli vaan ihastunut tuohon täällä harvinaiseen huviin; ja kaikki ihmettelivät miten varmasti ja keveästi hän luistimillaan liikkui ja kiisi. Missään ei hän paremmin eduksensa voinut näyttäytyä, missään ei voitu paremmin nähdä miten täydellisesti hän oli Saanut terveytensä takaisin. Hänen sinisilmistänsä loisti nuoruuden into ja elämän hehku. Punaisina hohtivat hänen poskensa ja tuulessa häilivät hänen vaaleat kiharansa. Hän oli tällä hetkellä terveyden ja ilon elävimpänä kuvana.

"Hänen korkeutensa on kuin siihen luotu", sanoi paronitar v. Orten hovimestarinnalle. "Eräs hoviherroja, nuori hieno kamariherra, joka seisoi lähellä muistutti:

"Olisitte olleet matkallanne, paronitar, kun meitä kohtaisi tuisku, ja yksi vaunun pyörä rikkui. Silloin olisitte nähneet, miten se tapaus, ruhtinatarta oikein huvitti. Kuten tiedätte, vaunut lähetettiin W:hin noutamaan ruhtinatarta, kun rautatien siltaa juuri korjattiin. Me muut olimme hänen korkeutensa rinnalla hyvin kurjallisia. Hän kahlasi lumessa ja' yllytti rohkeudellaan meitä. Minun täytyi häntä ihmetellä."

"Ja minun sitte", sanoi nauraen ruhtinatar, joka oli juuri samalla pyöräyksellä seisattunut heidän kihermäänsä. "Te luulitte minua joutavaksi helpeeksi, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaisi tiehensä — ja minä", sanoi hän nauraen, "joka odotin saaneeni ritarikseni uljaan sankarin, löysin hienon kavaljerin glacésormikkaissa."

"Ruhtinatar! — huudahti kamariherra hämmästyen.

"Noh, vain olitteko te sitte meitä suojelemassa?" keskeytti ruhtinatar. "Tohtorimme oli seurassamme oikeastaan ainoa mies, vaikka niin vanha. Nykyiset kavaljerit ovat sangen vähän ritaria, vain mitä te sanotte, herra salaneuvos?"

"Kavahtakaa, ruhtinatar", sanoi tohtori naurahtaen, "muuten saatte vastaanne koko ritariston, ja mikä teidät sitte perii, jos ne tulevat vihamiehiksenne."

"Ritariston", sanoi ruhtinatar nauraen, "näyttäkää minulle ensin ainoa ritari ja sille minä nöyrryn, mutta en kellekään, joka kuivalla maalla pelkää lumen hyyteitä ja tuiskua." Näin sanoen hän pyörähti ja kiiti nuolena taas välkkyvällä vedenpinnalla kenenkään häntä saavuttamatta.

"Mikä liiallisuus", sanoi hovimestarinna. "Siinä näette, paronitar, kuinka vähän hän pitää lukua sopivasta."

"Noh, kreivitär, hiukan vallattomuutta nuoruudelle, ja vaikkapa nuo hienot kavaljerit vähän kuulisivatkin totuutta", sanoi tohtori Werner.

"Ruhtinattarelta kuitenkin ennemmin lempeydellä", vastasi kreivitär.

"Ettehän ruhtinatarta toki voine tylyksi syyttää", Sanoi vähän kiivaammin tohtori. "Hätä ja köyhyys eivät koskaan ole hänen luotansa menneet saamatta apua, mutta turhuutta ja alhaisuutta hän inhoo. Näettekö, minä luulen että tuo hieno kamariherra jo on liikuttanut ruhtinattaren jalomielisyyttä, ja hän jo on valmis katumaan hiukan ajattelemattomia sanojansa", lausui tohtori katsellen luistelijoita.

Todellakin oli kamariherra lähestynyt ruhtinatarta.

"Teidän korkeutenne", sanoi hän harmissaan, "onko jaloa käyttää ylhäistä asemaansa ja sellaisia aseita, joita ei ole luvallinen millään vastustaa? Te olette minua häväisseet ja tehneet minut naurun alaiseksi."

Ruhtinatar seisattui, hämmästyen tätä rohkeata puhetta.

"Ei se ollut niin pahasti ai'ottu", sanoi hän ja lisäsi vähän punastuen: "teillä on oikein, minä loukkasin teitä, millä toivotte sen minun korjaavani? Tahdotteko minun julkisesti peruuttamaan sanani?" Hän näytti vähän levottomuutta.

"Ei suinkaan, teidän korkeutenne", sanoi kamariherra hätäisesti, "minä tyydyn jalomieliseen tunnustukseenne ja toivon vasta saavanne minusta paremman ajatuksen."

Hän teki nöyrän kumarruksen ja vetäysi takasin, mutta ruhtinatar liittyi kreivittären seuraan ja jäi hänen luoksensa.

Ministeri, paroni v. Rauch oli riitautunut tohtorin, salaneuvos Wernerin kanssa.

"Sanalla sanoen, herra salaneuvos",' jatkoi ministeri, "minä en hyväksy keinoa, jolla te puolustatte ruhtinattaren ylpeyttä. Olisitte neuvoneet häntä tuntemaan asemaansa, kun tunnette, mitä häneltä vaaditaan."

"Teidän ylhäisyytenne", vastasi tohtori, "ruhtinatar tuntee kyllin velvollisuntensa ja on täyttämä kaikki vaatimukset, mutta minä luulen meillä ei olevan mitään oikeutta häneltä vaatia sitä, joka on vastoin hänen mieltänsä."

"Kuinka te olisitte niin unhottaneet?"...

"En mitään, teidän ylhäisyytenne, vaan kaikella on rajansa. Minä kumminkaan en tahdo olla osallisna mihinkään"...

"Se on kyllä!" keskeytti ministeri. "En minäkään ole unhottanut tehtävääni. Kreivitär v. Gerdt on luvannut minua auttaa ja koetelkoon ken voi meidän toimiamme estää."

Kreivitär oli heitä lähestynyt. "Luottakaat minuun, teidän ylhäisyytenne; Sitkein uppiniskaisuus voidaan murtaa, jos niikseen tulee, eikä salaneuvos Werner voi siihen panna esteitä. Ja muutenkin, ruhtinattaren oma etukin sitä vaatii, enkä minä ymmärrä miksi te olisitte sitä vastaan."

"En suinkaan, jos molemmat suostuvat, vaan ei muuten", vastasi tohtori synkästi ja vetäysi pois.

3. Luku.

Talvi oli ohitse. Kevät oli tullut sekä lintujen laulu ja kukkain tuoksu; hovissa oli ollut huvi toisensa perästä; ruhtinatar oli saanut iloita runsaasti, mutta niin vallattoman iloisena kuin luistinradalla häntä enää ei nähty. Hänen nuorilla kasvoillansa asui joku hiljainen alakuloisuus. Ministeri varsinkin ei voinut kehua hänen suosiostansa. Ruhtinattarella näytti kyllä olevan jotakin häntä vastaan, vaikka ministeri aina koetti näyttää, hänelle suurinta kohteliaisuutta ja kohteli häntä ikäänkuin suojelevalla hyväntahtoisuudella. Ruhtinas itse sekä perintöruhtinas lähestyivät häntä harvoin, eikä ruhtinattarenkaan kanssa häun tullut sisällisempään yhteyteen, vaikka tämä osoitti hänelle aina korkeinta kunnioitusta; Tämä olikin ainoa ruhtinattaren käytöksessä, jonka hovimestarinna täydellisesti hyväksyi. Muutoin hän teki, ehkä hyvin hellästi, aina joitakin muistutuksia, jotka juuri eivät olleet ruhtinattaren mieliksi. Salaneuvos Werner oli enimmän ruhtinattaren suosiossa, häntä tämä kohteli aina' ystävällisellä hymyllä ja hänen muotonsa tuli nähtävästi iloiseksi, kun tohtori häntä lähentyi.

Joutohetkinään ruhtinatar harjoitteli ahkerasti oppiansa, jolloin salaneuvos Werner usein oli hänen seurassaan ja nämä hetket näyttivät olevan yhtä hauskat molemmille. Mutta nämä opin harjoitukset olivat alkaneet jo tulla jotenkin säännöttömiksi.

Eräänä aamuna, kuu ruhtinatar oli yksin kamarissaan, ilmoitettiin hänelle salaneuvoksen tulo. Hän lensi iloisena tälle heti vastaan.

"Tervetultuanne, hyvä salaneuvos, oma hyvä tohtorini!" sanoi hän sydämellisesti, ojentaen hänelle molemmat kätensä. "Tulettehan vihdoinkin taas; missä te olette niin kau'an olleet? Arvelin tulla kipeäksi, saadakseni teidät tänne, kun muuten ei teitä saa nähdä", jatkoi hän nauraen ja likentäen hänelle nojatuolia. "Istukaa ja puhelkaamme, nyt kerran vielä yksin kuin ennenkin." Näin sanottuaan hän istui matalalle tuolille hänen jalkainsa juureen, katsoen lapsen luottamuksella iloisesti häneen.

"Noh, pikku ruhtinattareni, kuinka nyt täällä viihdytte?" kysyi hän, katsoen häntä ystävällisesti silmiin. "Olettehan jo olleet niin kauan, että tiedätte, mitä tämä teistä on."

"Tietysti, vahaa valtioviisautta, sitä kerran täytyy oppia hovissa, se on maailman meno, teidän korkeutenne."

"Kuinka, 'teidän korkeutenne!' nyt kun olemme vaan kahden kesken?" sanoi ruhtinatar nuhdellen. "Mihin nyt on jäänyt teidän 'rakas lapsenne', 'pikku Toninne?' Minä en tahdo nyt kuulla herra salaneuvosta, vaan omaa hyvää tohtoriani", sanoi hän hyväillen ja ottaen häntä kädestä.

"Hyviä lapseni", sanoi tohtori leppeästi, sivellen kädellään hänen aaltoilevaa tukkaansa; "teidän täytyy nyt oppia täällä olemaan ilman minua. Olen tullut juuri sanomaan teille hyvästit."

Ruhtinatar hypähti ylös. "Tohtori, kuin? Se ei voi olla tottanne! Sanokaa, ettei se niin ole!" jatkoi hän miltei rukoillen ja ojentaen yhteen puristetut kätensä häntä kohti.

"Se on aivan totta, lapseni. Minä menen täältä suoraan ruhtinaalta pyytämään eroani. Sitte vetäydyn pois ja muutan tilukselleni maalle. Te saatte nuoremman, iloisemman lääkärin, ettekä kaipaa vanhaa, jörömäistä ystäväänne", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Uskokaa, se on parasta niin." Hän nousi ja lähestyi ruhtinatarta, joka oli kääntynyt poispäin; mutta tämä sysäsi häntä takaisin sanoen:

"Noh, menkää sitte; niin pahaksi minä en teitä luullut. Mitä minulle olisi nuorempi lääkäri? Te ajattelette itsekkäästi vaan omaa mukavuuttanne ja hennotte minut jättää tänne ilman ainoaa ystävää. Vaan mitä minä olenkaan teille!" Hän peitti käsillään silmänsä ja purskahti itkuun.

"Lapsi, lapsi", sanoi tohtori surullisesti, "ken se nyt onkaan itsekäs? Te ette tunne mitä joka päivä saan kärsiä, sitä pilkkaa ja noita karsaita silmäyksiä. Te ette voi käsittää kaikkia loukkauksia, joita saan kärsiä vaan siksi, että olen heille vastuksena, josta halutaan päästä irti. Että vanha mies haluaa silloin mieluimmin väistyä, te ette voi sitä arvata."

Ruhtinatar käännähti ja kiersi äkkiä molemmat kätensä hänen kaulaansa.

"Anteeksi tohtori!" kuiskasi hän. "Antakaa minulle anteeksi, vanha ystäväni. Pikku Toninne ei suinkaan tahdo teitä häväistäväksi noilta ilkeiltä hovilaisilta, tuolta viekkaalta paroni v. Rauchilta. Tunnenhan minä ne hienot solvaukset, uskokaat tohtori, minä ne tunnen, enkä tahdo teitä pidättää. Älkää nyt suuttuko vaan minuun, tuskissani vaan minä tein teille väärin — nyt käsitän kyllä hyvin, miksi haluatte erota." Hän katsoi tohtoriin surullisesti ja kyyneleet silmissä. Tohtori oli myös liikutettu, hän puristi häntä rintaansa vasten ja siveli hänen tukkaansa.

"Lapsi parka! Tekin sen ymmärrätte!" sanoi hän, pian itsekseen, "ja minä olen kumminkin mies ja te vaan heikko tyttö. — Oi", jatkoi hän sitte, katsellen hänen nuorta kyyneleistä muotoansa, "minä en mene, minä jään, te voitte vielä tarvita luonanne ystävää, ja eihän teillä ole täällä muita. Jos en voisikaan teitä auttaa, niin lohduttaa edes voin, jos on tarvis."

"Tohtori, oh, isällinen ystäväni! Voisinko teitä kyllin kiittää! Ja kuinka voin uhraukseenne suostua?" Hän puristi innokkaasti tohtorin kättä ja painoi sen huulillensa.

"Minun suloisin palkintoni on tyttärellinen rakkautenne", sanoi tohtori ja painoi suutelun tytön kirkkaalle otsalle. "Pieni veitikka, mihin olette minun saaneet? En ollenkaan tiennyt niin vaikeaksi, miltei mahdottomaksi teistä erota", sanoi hän hymyillen. "Sanokaat, miksi olemme niin?"

"Hyvä tohtorini! tehän olette pelastaneet henkeni, ollut isällinen ystäväni, turvani, mitä olisin ilman teitä?" sanoi hän vakaisesti. "Kiitollisuus yksin jo sitoisi minun i'äkseni teihin. 'Jos saisin seurata teitä kotiinne ja päästä sinne tyttäreksenne, kuinka onnellista, — mutta", — hän huokasi syvästi, "ei, se ei käy nyt laatuun, minun täytyy pysyä, missä kerran olen. — Mutta sen sittenkin sanon, älkööt uskoko voivansa pakoittaa minua naimisiin oman mielensä mukaan."

Tohtori katsahti hämmästyen. "Vaan jos he sitä tahtoisivatkin, lapseni. Älkää noin tuijottako, se ei teitä kuitenkaan auta. Ehkä se on parasta, kun sen saatte kuulla minulta ja tottua siihen ajatukseen, sillä ennen eli myöhemmin sen kuitenkin kuulette ja silloin on hyvä jo olla varustunut. Sitä vartenhan minä tahdoinkin erota, kun en luullut voivani siinä teitä auttaa."

"Mutta, tohtori, kuin se on mahdollista?" sanoi hän miltei vavisten ja tuijotti hämmästyneenä. "Ken se sitte on?"

"Lienee parasta sanoa teille kerrassaan kaikki, muuten saattaisitte turhalla vastarinnalla pilata asemanne. — Tiedättehän että ministeri lähetti meidät pohjan meren rannalta suorastaan Italiaan. Siksi hankittiin tarpeelliset varat, joita sitä ennen oli mahdotoin mistään saada. — Uskotteko todella tuota liikuttavaa satua valtiomiehestä, joka säälii surevaa äitiä — ja säästäen äidillisiä tunteita sai mahdottomia mahdolliseksi? Niin, raha-asiain epätoivoinen tila oli korjattava edullisella naimlskaupalla. Ruhtinatar oli siis kaikin tavoin saatava terveeksi, esitettäväksi sulhaiselle, rikkaalle uljaalle prinssi Albertille H:ssa." Hän seisahtui vähän ja sitte jatkoi: "Olettehan kuulleet sylikoiratarinan?"

Ruhtinatar polki jalkaan ja huudahtaen:

"Mitä tuhmuuksia! Ja sitä kaikkea uskottaisiin?"

"Noh, miks'ei, kun se niin hyvin sopii."

"Vaan millainen tuo ruhtinaanne sitte on, joka noin annaikse paroni v. Rauchin aikeihin?" kysyi ruhtinatar ylenkatsein.

"Hänestä en voi sanoa kuin hyvää", vastasi tohtori. "Nuori, kaunis, viisas, uljas, oikea 'gentleman'. En ainakaan häntä voi pakoittaa. Jos ei hän rakasta, silloin siitä ei mitään tule. Mutta jos onneksi ruhtinas Albert ottaisi tuon pikku Tonin siipeinsä suojaan, kyllä hän silloin korjattu olisi ja minä toivoisin, että Toni myös antaisi hänelle koko sydämensä rakkauden, sillä sen hän kyllä ansaitsee."

"Se olisi onnetointa mitä minulle voisi tapahtua", sanoi ruhtinatar. Hän tuijotti synkeänä eteensä, kyynäspää nojattuna pöydälle. Tohtori katseli häntä tarkasti.

"Luuletteko ruhtinaan tulevan kohta?" kysyi taas ruhtinatar yhtäkkiä.

"Niin luulisin; kumminkin saatte kohta hänestä kuulla. Älkää turhaan vastustako, se saattaisi vaan teitä rettelöihin. Siinä olisivat kaikki teitä vastoin."

"Sen tiedän", vastasi hän synkästi, "mutta pakoittaa en ai'o itseäni antaa. Vaan olkaa huoleti, te neuvoitte minua käyttämään valtioviisautta, niin ai'on tehdäkin ja jos ruhtinas on niin ritarillinen kuin äsken sanoitte, hän auttaakin minua itse."

"Varokaa, lapseni, malttakaa mielenne. Kreivitär v. Gerdt on kyllin utala arvaamaan jokaisen aikeenne, pelkään, ettei hän teille anna mitään tilaisuutta puhutella ruhtinasta. Ennen kaikkea älkää unhottako asemanne velvollisuuksia, älkää tehkö mitään, jota omatuntonne ei hyväksy."

"Olkaa huoleti, rakas, vanha ystäväni; minä lupaan tehdä niin, että voin vastata teille ja omalletunnolleni. Muita tuomareja en tunnusta. Ja onhan minulla aina lohdutus teidän läsnäolostanne, jota toivon edelleen saada nauttia."

"Hyvästi, rakas lapseni, minä menen nyt ottamaan eronhakemukseni takaisin. Olkaa nyt vaan levollisena; ehkä silloin kaikki loppuu onnellisesti." Hän syleili häntä ja meni.

Ruhtinatar katsoi vielä surullisesti hänen perästänsä.

"Hyvä Jumala!" huokasi hän; "tuokin vaan sitä toivoo; missä ma poloinen löydän turvan ja avun." Hän vaipui polvilensa ja peitti kasvonsa.

4. Luku.

Eräitä hetkiä sen perästä astui ruhtinatar suruisen tyynellä sulo-katsannolla äitinsä vastaanotto huoneesen. Täällä hän tapasi muutamia hovinaisia, jotka odottivat vanhan ruhtinattaren tuloa. Ovi hänen sisäkammioonsa oli suljettu, ja ruhtinatar oli siellä ottanut vastaan ainoastaan vanhan ystävänsä, paronitar v. Ortenin. Hovimestarinna puhutteli hiljaan eräitä vanhempia hovinaisia. Yksi nuoremmista hovinaisista seisoi katsellen seinällä taulua, joka kuvasi ruhtinatarta noin 16-vuoden i'äliä. Se oli sama nuori tyttö, joka oli seurannut ruhtinatarta hovimestarinnan luona käydessä.

"Te katselette minun muotokuvaani, neiti v. Helmers, olenko siitä ajasta paljon muuttunut?" kysyi ruhtinatar, laskien kätensä tytön olalle.

"En oikein voi sanoa, teidän korkeutenne", vastasi tyttö vähän hämillään: "Teidän korkeutenne on", — hän tavoitteli, vaan ei saanut enempää, Ruhtinatar naurahti.

"Minä olen vanhempi, tahdotte varmaan sanoa; niin eihän aina voida olla 16-vuotisena."

"Ei juuri niin, teidän korkeutenne", vastasi neiti von Helmers kiiruhtaen Selittämään. "Minusta oli ensin jotakin outoa katseessanne; teidän korkeutenne oli iloisemman ja raikkaamman muotoinen, mutta nyt on yhtäläisyys ihan täydellinen. Taiteilija on oivallisesti saanut taululle teidän korkeutenne surullisen, eli paremmin sanoen tyyneen, katseen."

Ruhtinatar kääntyi pois; eräät muutkin lähestyivät taulua ja vertaileminen alkoi tulla ruhtinattarelle vaikeaksi. Hovimestarinna tuli hänelle avuksi.

"Kuva on todellakin oivallinen ja hyvin onnistunut", sanoi kreivitär von Gerdt, "mutta minä tahdon ruhtinattarestamme uuden, iloisemman kuvan. Eikö se ole teidänkin ajatuksenne, neiti von Helmers?"

"Ah, niin!" huudahti tämä iloisesti.

"Mutta siksi teidän korkeutenne saa jättää pois tuon surullisen muodon ja näyttää iloisemmalta", sanoi kreivitär ystävällisesti. "Onko tänään mikään pahoittanut teidän mieltänne?" kysyi hän, seuraten ruhtinatarta salin toiselle puolelle, jossa kreivitär näytteli hänelle muutamia kuvia.

"Minulla on syytä olla pahoillani", sanoi ruhtinatar hiljaa. "Salaneuvos Werner kävi luonani ja tahtoi erota hovista. Minä sain hänen kuitenkin jäämään, vaikka se oli hänelle vastenmielistä. Miksi häntä tahdotaan eroittaa ja mitä hän on tehnyt?" Hän katsoi tyynesti kreivittäreen.

"Armas ruhtinattareni", — yritti kreivitär, mutta ruhtinatar jatkoi:

"Eikö hänen ansionsa ruhtinasperheen suhteen ole kyllin suuret saamaan kohtelun, joka ei pakoittaisi häntä ottamaan eroansa, vaikka minunkaan tunteistani ei pidettäisi lukua? Uskotteko kreivitär, että minä ilman hänettä olisin suostunut teidän aikeihinne? Ja luuletteko sitä edelleen voivanne", — lisäsi hän vapisevalla äänellä, — "jos ette häntä tarvitse — ja paitsi sitä, olihan hän ennen teidän ystävänne. — Suottehan anteeksi, että puhun teille näin!" Hän lähestyi kreivitärtä ja laski kätensä hänen käsivarrellensa. "Älkää luulko sentähden minun unhottaneen kaikkea kuin olette tehneet minulle — ja kaikkea, jota olen teille velkaa — vaan koettakaatte myös asettua mi-nun sijaani ja." —

"Antakaa jo olla, ruhtinatar", sopotti kreivitär. Hän oli punastunut mutta kääntänyt päänsä niin, ettei muut voineet häntä nähdä. "Minä suinkaan en ole tahtonut poistaa salaneuvos Werneriä, jota kunnioitan silloinkin, kun olen toista mieltä kun hän; ja rauhoittaakseni teitä, lupaan laittaa niin, ettei häntä vastedes häiritä. Mutta älkää uskoko", sanoi hän kiivaudella, "ettemme ilman Salaneuvoksen apua saisi toimeen, mitä me kerran olemme päättäneet ja nähneet hyväksi, vaikka vielä te, ruhtinatar, sitä ette voisi käsittää. Uhkaukset ovat siis vallan turhat. — Ja lapseni, jättäkää nyt houreenne, teille hyvää me tahdomme kaikki. — Jos voisin luulla, että salaneuvos Werner on teille päähän pannut nuo houreet, minä olisin ensimäinen vaatimaan hänen eroansa, mutta siihen hän on liian viisas ja liian hyvä. — Noh, olkaa nyt vaan iloinen, ruhtinatar tulee heti."

Kreivitär nyykäytti ystävällisesti ja meni selittämään eräälle hovinaiselle, miten hänen oli täytynyt lohduttaa ruhtinatarta, joka oli muka taas saanut yhden alakuloisia kohtauksiansa, jotka vielä ajoittain häntä tapasivat, vaikka hän muuten oli aivan terve.

Ruhtinatar katsoi synkeästi kreivittären jälkeen ja sanoi itsekseen:

"Heille on turha puhua suoraan, viisaus on ainoa keino."

Hän istuihen ja neiti v. Helmers lähestyi häntä vähän epäillen.

"Tohdinko kysyä, miksi teidän korkeutenne on pahoilla mielin?"

Ruhtinatar katsahti noihin ystävällisiin, nuoriin kasvoihin, joista loisti hyvän sydämen tunteet.

"Oi! minä olen taas saanut hyviä nuhteita ankaralta hovimestarinnaltani. Hän pitää huolen minun kasvatuksestani. Mutta nyt en sitä enää ajattele. — Oliko teillä haukka eilisellä huviretkellänne? Ilma kumminkin oli mitä kauneinta."

"Ihastuttavin!" vastasi tyttö, hyvillään saada puhella jotaki ruhtinattaren huviksi. "Onko teidän korkeutenne nähnyt Helmerslustin? Se on jumalallinen paikka."

"En luule, tahi kumminkaan en muista sitä nähneeni", vastasi ruhtinatar epäröiden.

"Sinne on teidän korkeutenne tultava. Ihana järvi saarinensa ja jyrkät vuoriset rannat. Oh, ette usko, mikä ihana paikka se on."