Part 3

Tom veti tavaransa esille. Ne olivat tyydyttävät ja esineet vaihtoivat omistajia. Sitten möi Tom kolmesta punaisesta lipusta pari valkoista marmori palloa ja parista sinisestä jotakuta muuta pientä rihkamaa. Hän piti varalla kun muita poikia tuli, ja osteli heiltä vielä noin kymmenen eli viidentoista minuutin ajan kuluessa eri-värisiä lippuja. Nyt tuli hän hyvästi puetetun, vaan meluavan poika- ja tyttö-parven joukossa kirkkoon, meni paikallensa ja alkoi riidellä ensimäisen pojan kanssa, joka sattui saapuville. Opettaja, totinen, vanha mies, tuli väliin, kääntyi hetkiseksi pois, ja Tom tukisti erästä poikaa, joka istui etupenkissä; vaan oli kiintynyt kirjaansa kun poika kääntäysi katsomaan; sitte pisti hän erästä toista poikaa neulalla, ei muun tautta kuin saadaksensa kuulla miten tämä huusi "Aai!" ja sai uudet nuhteet opettajaltansa. Tom'in luokkakumppanit olivat kaikki samallaisia -- levottomia, häliseviä ja rauhan rikkojia. Läksyjänsä ei yksi ainoakaan osannut milloinkaan virheettömästi ulkoa, vaan heitä piti vähä väliin auttaa. Kumminkin pääsivät aina niukuin naukuin sen läpi, jonka tehtyä he saivat palkinnoksensa pienen sinisen paperilipun, jolle oli painettu raamatun lauseita, yksi sininen lippu oli palkinto kahdesta värsystä läksyssä. Kymmenen sinistä lippua vastasi yhden punaisen ja taidettiin vaihdettaa semmoiseen; kymmenen punaista vastasi yhden keltaisen. Kymmentä keltaista lippua vastaan, antoi koulun ylitarkastaja oppilaalle yhden hyvin yksinkertaisesti nidotun raamatun, (joka näin helppoina aikoina maksaa noin neljäkymmentä cent'iä). Kuinkahan monella lukioistani olisi semmoinen ahkeruus ja into, että lukisi ulkoa kaksi-tuhatta raamatun värssyä, jos saisi Dorenkin kuvaraamatun. Ja kumminkin ansaitsi Mary tällä tavoin kaksi raamattua; tämä kärsiväisyyttä koettava työ kesti kaksi vuotta; eräs poika saksalaista suku-perää oli jo ansainnut neljä tahi viisi. Kerran luki hän yhteen mittaan kolmetuhatta värsyä; vaan tämä sielun ponnistus vaikutti häneen niin, että hän ei tästä päivästä ollut muuta kuin epatto -- harmittava vahinko koululle, sillä juhlallisissa tilaisuuksissa otti yli-tarkastaja aina esille tämän pojan (Tom'in selityksen mukaan) "röyhkeilemään". Ainoastaan vanhemmat oppilaat onnistuivat pitämään lippunsa ja kyllin jatkamaan tätä ikävää työtä, saadaksensa raamatun, ja senpätähden olikin tämän palkinnon antaminen harvinainen ja merkillinen tapaus; tuo onnellinen oppilas oli sinä päivänä niin suuri ja etevä, että joka ikisen koulupojan rinta täytettiin uudelta kunnian himolta, jota kesti useinkin kaksi viikkoa. Luultava on, ett'ei Tom'in hengellinen vatsa ollut kuunaan halunnut tätä palkkiota, vaan epäilemättä oli koko hänen olentonsa jo kauan toivonut tätä kunniaa ja huomiota, joka seurasi sitä samaa.

Laillisella ajalla astui yli-tarkastaja saarnastuolin eteen, virsikirja kädessä ja etu-sormi pistetty lehtien väliin, pyytäen huomiota. Kun Pyhäkoulun yli-tarkastaja pitää tavallisen pienen puheensa, on virsikirja hänen kädessänsä yhtä välttämätön, kuin nuotti-vihko on yksin-laulajan kädessä, hänen laulu-lavalla ollessansa -- vaikka _miksi_ on tietämätön, sillä ei kumpikaan heistä heitä silmäystäkään virsikirjaansa tai nuotti-vihkoonsa. Tämä yli-tarkastaja oli laiha, pujo-partainen ja puna-tukkainen noin viiden neljättä vuoden vanha olento; hänen nutussansa oli jäykkä pystykaulus, jonka yläreuna hipoi korvia, ja jonka terävät nurkat käpristyivät hänen suupieliinsä. -- Tätä turvaa seurasi täytymys aina katsella suoraan eteenpäin, ja kääntää koko ruumiinsa, jos tarve vaati katsomaan syrjään. Hänen leukansa lepäsi rimpsunenäisellä, pankki-setelin leveysellä huivisiekaleella, hänen kenkänsä kärjet olivat sen ajan muodin mukaan ylöspäin käyristetyt, ikäänkuin luistimen kärjet -- jonka vaikutuksen kengissään nuoret miehet suurella ahkeruudella ja kärsivällisyydellä aikaan saivat niin, että tuntikausia istuivat kärjet käpristettynä seinää vasten. Herra Valter oli hyvin totisen näköinen ja sydämmessään hyvin vilpitön ja rehellinen; hän piti pyhiä-kappaleita ja paikkoja niin suuressa kunniassa ja niin eroitettuna maallisista esineistä, että hänen pyhäkoulu-äänensäkin oli saanut tietämättänsä eriskummallisen, juhlallisen painon, joka siltä kokonaan puuttui arkipäivinä. Hän alkoi puheensa näin:

"Nyt, lapseni, toivon minä, että te istutten niin suorana ja siivolla kuin mahdollista, ja tarkkuudella kuulette minua noin parin minuutin aikaa. Aivan niin, se on oikein. Noin on pienten poikain ja tyttöin aina tehtävä. Minä näen erään pienen tytön katselevan ulos ikkunasta, -- hän luulee luultavasti minun olevan jossain tuolla ulkona -- ehkä jossakussa puussa, pitävän puhetta pienille lintusille. (Myöntäviä tirskutuksia). Minua hauskuttaa paljon, nähdessäni, niin monta iloista ja siistiä pientä muotoa kokoontuneena tällaiseen paikkaan, jossa he saavat oppia hyvästi ja kauniisti käyttäytymään, kun myös hyvää tekemään."

Ja niin edespäin ja niin edespäin. Se ei ole tarpeellista että tähän kirjoittaa koko esitelmää, koska se oli mallin mukaan, joka ei juuri vaihettele, ja siis kaikilta tunnettu. Kolmas ja viimeinen osa puheesta häirittiin uudistetulta tappelulta ja muilta vehkeiltä eräitten poikain välillä, joka vähitellen leveni levenemistään, kunnes tyrmäsi semmoisiin liikkumattomiin kallioihin, kuin Mary ja Sid. Vaan kussa Valterin ääni vaikeni, vaikeni myös kaikki hälinä, ja puheen loppu vastaanotettiin hiljaisella tyytyväisyydellä.

Suurin syy kuiskutukseen oli se erinomainen ja harvinainen tapaus, että -- vieraita tuli kouluun. Kirkkoon astui nimittäin asianajaja Thatcher, ja hänen seurassansa, ensiksikin eräs heikko ja ijähtynyt vanhus, toiseksi, kaunis, pulska, keski-ikäinen herra raudanharmaalla tukalla, ja viimeksi hyvin ystävällinen nainen, joka epäilemättä oli viimeksi mainitun herran rouva. Rouva talutti pientä tyttöistä. Tom oli ollut aivan rauhaton ja täytetty vihalta ja harmilta, jota paitsi omatunto vaivasi häntä -- hän ei taitanut katsoa Amy Lawrencea silmiin, eikä kärsiä hänen rakastuneita silmäyksiänsä. Vaan kun hän näki tuon pienen vasta-tulleen tytön, täytyi hänen sielunsa silmänräpäyksessä suloisimmilta tunteilta. Seuraavana hetkenä koetti hän vetää huomiota puoleensa kaikin voimin -- sätki poikia korville, irvisteli, sanalla sanoen, käytti kaikkia keinoja, joiden pitäisi miellyttää tyttöä, ja voittaa hänen suosionsa. Hänen iloansa häiritsi ainoastaan yksi asia -- muisti tuosta nöyryytyksestänsä tämän ihanan immen ryytimaassa; vaan tämä muisto, kirjoitettu hiekkaan, poistettiin noilta sulon aalloilta, jotka vieryivät sen yli. Vieraat asetettiin istumaan kunniaistuimelle, ja niin pian kuin herra Valter oli lopettanut puheensa, esitteli hän heidät koululle. Tuo keski-ikäinen herra havaittiin nyt olevan suuri ja merkillinen mies; ei sen vähempi kuin piiri-tuomari -- kaikissa tapauksissa suurin ja etevin olento, jonka lapset olivat nähneet. He kummastelivat mistä aineesta tuo noin mahtava mies oli tehty; ja toivoivatpa vähin saavansa kuulla hänen kiljuntaansa, vaan pelkäisivätkin vähin tätä. Hän oli Konstantinopolista, joka oli kaksitoista peninkulmaa Pietarista -- siis paljon matkustanut ja nähnyt -- juuri nuo silmät olivat nähneet piiri-raatihuoneen, jolla sanottiin olevan rauta-katto. Sen kunnioituksen, jotka nuo mietteet antoivat, todisti paraiten tuo syvä hiljaisuus ja tuijottavat silmäykset. Tuo oli siis se mainio Laamanni Thatcher, heidän oman tuomarinsa veli. Jeff Thatcher kävi heti esiin, "näyttääksensä" kuinka ystävällisellä kannalla hän "oli tuon suuren herran kanssa: ja näin tulla kadehtituksi koko koululta. Se olisi ollut koko musiikki hänen korvillensa, jos hän olisi kuullut mitä kuiskettiin.

"Vaan katsokaas Jeffiä! Hän menee heidän luoksensa. Ai, katsokaas! Hän aikoo antaa kättä -- hän antoi todellakin kättä. Leikittä, etkös toivoisi olevasi Jeffin siassa."

Herra Valter koetti kaikin voimin "näyttäytyä" viran puolesta, jakeli käskyjä, tuomitsi, muistutti tuolla, täällä, ja joka paikassa, jos vähänkin sai tilaisuutta. Kirjaston-hoitaja "näyttäytyi", juoksennellen edestakaisin syli täynnä kirjoja, ja semmoisella melskeellä ja hyöringillä, joka on näitten pienten virkamiesten suurin ilo. Nuoret opettajat "näyttäytyivät" helposti nuhdellen oppilaitansa ja muilla pienillä mahtavuutensa osoitteilla, ja tarkasti pitäen vaarin järjestyksestä; useimmalla opettajalla ja opettajattarella oli jotakin tehtävää kirjavarastossa saarnastuolin juurella, ja sen jonka he tekivät, oli aina uudestaan tehtävä, pari eli kolmekin kertaa (hyvin silmäänpistävällä harmilla). Pienet tytöt "näyttäysivät" itsekukin tavallansa, ja pienet pojat "näyttäysivät" semmoisella innolla, että ilma oli täytetty pureksituilta paperipalasilta ja rähinältä. Kaiken tuon yli vallitsi tuo mahtava mies, mahtava tuomari hymy huulillansa ja lämmitellen itseänsä kunniansa auringon valossa, sillä hänkin "näyttäytyi" tavallansa. Yhtä ainoata puuttui herra Valterin ilo, ollaksensa täydellinen, ja se oli tilaisuus saada antaa raamattupalkkio, ja näyttää se ihme-lapsi, joka tämän oli ansainnut.

Useammalla lapsella oli joitakuita keltaisia lippuja, vaan ei yhdelläkään ollut tarpeeksi -- hän oli käynyt kyselemässä kaikilta parhailta oppilailta. Hän olisi antanut kaikki omaisuutensa, jos olisi saanut tuon saksalais-pojan järjellisenä takaisin kouluun.

Ja nyt, samassa silmänräpäyksessä kun kaikki toivo oli lakannut, toi Tom Sawyer esiin yhdeksän keltaista, kymmenen punaista ja kymmenen sinistä lippua, ja tahtoi raamattua! Tämä oli kun salama pilvettömältä taivaalta. Valter ei ollut odottanut pyyntöä tältä taholta kymmeneen vuoteen. Vaan asiata ei voitu kiertää -- tässä oli lupaukset, ja ne piti mitä lupasivat. Tom kohotettiin siis tuomarin ja muitten valittujen joukkoon, ja tämä ilmoitus annettiin pääkortteerista. Tämä oli vuosikymmenen merkillisin tapaus; ja niin suuren huomion nosti se, että se kohotti sen esineen itse laki-ihmisen rinnalle, ja koululla oli nyt kaksi ihme-lasta tirkistettävänä, siihen sijaan kun ennen oli ollut yksi. Poikia kalvasi kova kateus, varsinkin harmitti niitä, jotka nyt kovin myöhään havaitsivat edistäneensä tätä vihattavaa kunniaa niin, että olivat myöneet lippunsa niitä Tom'in rikkauksia vastaan jotka hän oli kerännyt lauta-aidan maalausoikeuksia myödessään. He ylönkatsoivat itsiänsä sentähden kun olivat antaneet pettää itsensä tuolta kavalalta käärmeeltä.

Palkinto annettiin Tom'ille, niin suurella mahdilla, kuin se oli mahdollista yli-tarkastajalle tämmöisessä tilaisuudessa; kumminkin puuttui jotakin totisesta ihastuksesta, sillä miesparan aisti sanoi hänelle, että hän tässä oli salaisuuden perillä, joka ei sietänyt päivän valoa. Se oli nimittäin aivan mahdotonta, että tämä poika oli koonnut kaksituhatta sidettä pyhän raamatun viisautta latoihinsa -- tusina olisi varmaan jo ollut kyllin kyllä. Amy Lawrence oli pöyhkeä ja iloinen, ja hän koetti saada Tom'ia katsomaan silmiinsä; vaan hän ei tahtonut katsella niihin. Amy ihmetteli; sitten tuli hän ikäänkuin vähän rauhattomaksi, ja alkoi hieman epäillä. Hän tarkasteli; eräs salainen silmäys sanoi hänelle kaikki, -- hänen sydämensä murtui; hän vihastui ja tuli musta-sukkaiseksi, kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, ja hän vihasi koko maailmaa, vaan enin Tom'ia kumminkin, niin luuli hän.

Tom esiteltiin tuomarille; vaan hänen kielensä oli sidottu, hän taisi tuskin hengittää, hänen sydämmensä läpätti -- osaksi siitä syystä, että mies, jonka edessä hän seisoi, oli niin mahtava, vaan paraammaksi osaksi syystä, että tämä oli hänen lemmikkinsä isä. Hän olisi mielellään langennut tuon miehen eteen polvillensa ja rukoillut häntä -- jos olisi ollut pimeä. Tuomari laski Tomin pään päälle kätensä ja kutsui häntä uljaaksi pieneksi mieheksi, ja kysyi häneltä mikä hänen nimensä oli. Poika änkytti, ja sai viimein sanoneeksi:

"Tom."

"Ei suinkaan, ei Tom -- se on --"

"Tuomas."

"Aivan niin, se on oikein. Minä luulin sen olevan pitemmänkin. Hyvä on. Vaan sinulla on toinenkin nimi luullakseni, ja etkös tahtoisi sanoa sitä minulle?"

"Sano, Tuomas, herralle sukunimesi," sanoi Valter, "ja sano 'herra tuomari.' Muista olla kohtelias."

"Tuomas Sawyer -- herra tuomari."

"Hyvä; sinä olet siivo ja iloinen poika! Iloinen ja miehekäs. Kaksi tuhatta värsyä on jo koko joukko -- aivan paljon. Sinun ei tarvitse kuunaan katua että olet oppinut nämät, sillä ei mikään maailmassa maksa niinkuin oppi; se tekee suuria ja hyviä miehiä. Kerran tulee sinustakin ehkä suuri ja hyvä mies, Tuomas, ja silloin tulet sinä muistelemaan menneitä aikojasi ja sanomaan: kaikista näistä eduistani tulee minun kiittää sitä mainiota pyhäkoulua koto-kaupungissani; minun tulee kiittää opettajiani, jotka opettivat minut työtä tekemään, ja sitä hyvää yli-tarkastajaa, joka kehoitti ja piti minua silmällä, ja antoi minulle kauniin raamatun omakseni, jota yksinäisyydessäni sain sitten lukea. Kaikesta tästä on minun kiittäminen oikeata ja kristillistä kasvatusta! Näin tulet sinä sanomaan, Tuomas; ja silloin et ottaisi suurintakaan raha-summaa noista kahdestatuhannesta värsystä -- sitä et totisesti tekisi. Ja nyt, kerroppas meille tässä joku raamatun kappale, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- niin, minä tiedän ett'ei sinulla ole mitään sitä vastaan -- sillä me kunnioitamme ja rakastamme ahkeroita pieniä poikia. Varmaankin tiedät sinä Vapahtajan kahdentoista opetuslapsen nimen. Etkös tahtoisi sanoa meille kahden ensimäisen nimeä?"

Tom seisoi kun lammas ja venytti yhtä nappiansa. Sitten punastui hän ja laski silmänsä maahan. Herra Valter'in uskallus luopui kokonansa. Hän sanoi itseksensä, se on aivan mahdoton että hän voisi vastata yksinkertaisimpaan kysymykseenkään, -- miksi kysyi nyt tuomari häneltä? Kumminkin täytyi hänen sanoa jotakin, ja sanoi:

"Vastaa Herralle, Tuomas -- älä pelkää."

Tom parka oli tuhon alainen.

"Minä nyt tiedän varmaan että sinä tiedät kahden ensimäisen opetuslapsen nimen"; sanoi rouva.

"Kahden ensimäisen opetuslapsen nimi oli --

"_Taavetti_ ja _Goliathi_."

Heittäkäämme surkuttelemisen vaippa seuraavan yli.

VIIDES LUKU.

Noin puolivälissä yksitoista alkoivat tämän pienen kirkon haljenneet kellot soida, ja samalla aikoi joukkokin kokoontua kirkkoon kuulemaan puolipäivä-saarnaa. Koululapset hajosivat ympäri huonetta ja asettuivat vanhempiensa viereen, niin että he tulivat katsannon alle. Täti Polly tuli, Tom, Sid ja Mary istuivat hänen kanssansa. Tom asetettiin pääkäytävän puoleiseen penkin päähän, että hän olisi niin kaukana kuin mahdollista avonaisesta ikkunasta ja viehättävistä kesämaisemista sen ulkopuolella. Kansa tuli käytäviä myöten kirkkoon: vanha ja puutteen-alainen postimestari, joka oli nähnyt parempiakin aikoja; pormestari rouvinensa -- sillä heillä oli pormestari täällä, muitten korukalujen joukossa -- rauhantuomari; Douglaan leski, ihana, viisas nelikymmen-vuotinen jalo ja lempeä-sydäminen ihminen ja hyvissä varoissa, jonka rakennus oli ainoa palatsin kaltainen kauppalassa, ja juhlatilaisuuksissa vieraanvaraisin ja enimmän tuhlaava, josta Pietarin asukkaat taisivat kerskua; koukistunut ja kunnioitettava majoori Wand rouvinensa; asianajaja Riverson, uusi merkillisyys kaukaisilta tienoilta; kauppalan kaunotar, jota seurasi laiteltu ja nauhoilla koristettu parvi nuoria sydänrauhan häiritsiöitä; sitten kauppalan kaikki nuoret kauppa-palveliat -- sillä he olivat seisseet porstuassa, imeskellen keppiensä vekaraa, muodostaen ympyrän-muotoisen seinän hius-voiteella voidelluita, hymyileviä ihailioita; kunnes viimeinenkin tyttö oli juossut kujaa sen läpitse -- ja viimeksi tuli kaikkein poikain esikuva Willie Mufferson, hoitaen äitiänsä niin suurella varovaisuudella, ikään kuin äitinsä olisi ollut hienointa lasia. Hän seurasi aina äitiänsä kirkkoon ja oli kaikkien äitien ylpeys. Kaikki pojat vihasivat häntä, sillä hän oli niin siivo; paitsi sitä oli heitä niin usein "ärsytetty" hänen esimerkillänsä. Hänen valkoinen nenäliinansa roikkui aina pyhinä ulkona taskusta -- epähuomiosta. Tom'illa ei ollut minkäänlaista nenäliinaa, ja hän piti semmoisia poikia, joilla oli tämä, keikarina. Koska seurakunta nyt oli koolla, niin muistutettiin vielä niitä, jotka olivat viipyneet ja myöhästyneet, kellon soitolla, ja nyt vallitsi juhlallinen hiljaisuus kirkossa, jota silloin tällöin häiritsi kuori-laulajain kuiskutus ja hykätys urku-parvella. Kaikkina aikoina ovat kuori-laulajat kuiskaneet ja hykisseet jumalanpalveluksen ajalla. Kerran löytyi kirkko, jossa oli hyvästi kasvatetut ja opetetut kuori-laulajat, vaan nyt ei juohdu tuo mieleeni, missä se oli. Siitä on jo useampia vuosia, niin että tuskin muistankaan sitä, vaan muistaakseni oli se jossakin ulkomailla.

Pappi sanoi nyt ylös virren ja lausui sen alun hyvin suloisella ja aivan erinomaisella tavalla, josta paljon pidettiin tässä maanosassa. Hänen äänensä alkoi jostakin väli-äänestä ja kiipesi siitä ikään kuin portaita myöten ylöspäin, kunnes tuli vissille korkeudelle, jossa se pani erinomaisen painon korkeimmalle sanalle ja alkoi sitten laskeutua kunnes tuli samaan ääneen:

"Niinkuin laivan on aalloill', on ihmisen retkikin _täällä_, Tuiskut ja tuuliaispäät kaikki se kärsiä _saa_."

Häntä pidettiin mainiona lukiana. Kirkollisissa "seura-iloissa" pyydettiin häntä aina lausumaan runoja; ja kun hän oli valmis, nostivat naiset tavallisesti silmät ummessa kätensä ylöspäin, laskien ne sitte hermotoinna polvillensa ja ravistivat päätänsä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: "Sanoilla ei voi selittää tätä, sillä se on kovin ihanaa, kovin ihanaa tälle turmellulle maailmalle."

Virren laulettua, muuttui tämä suuri-arvoinen herra Sprague kuuluutus-lehdeksi ja luki kuuluutuksia kokouksista, yhtiöistä ja muista seikoista, niin ett'ei tästä listasta luullut loppua tulevankaan -- kummallinen tapa, joka on säilynyt Amerikassa, kaupungeissakin, aikakautena, jona löytyy sanomalehtiä joka nurkassa. Usein tapahtuu että kuta vähemmin joku vanha tapa on oikeutettu, sitä vaikeampi on sitä poistaa.

Ja nyt rukoili tuo hengellinen. Rukous oli jalomielinen ja kosketti aivan yksityisiä asioita; siinä rukoiltiin kirkon ja seurakunnan, kylän muitten kirkkoin, maakunnan, valtion, valtion virkamiesten, Yhdys-Valtain, Yhdys-Valtain kirkkoin, Kongressin, Presidentin, hallinnon virkamiesten, merimies-parkain, jotka ajelivat vyöryvillä aalloilla, valloitettuin miljoonain, jotka huokailivat Euroopan ja Itämaitten itsevaltiain ikeen alla, niitten, joilla on valo ja iloinen sanoma, ja joilla ei kumminkaan ole silmiä nähdä ja korvia kuulla, ja pakanoitten edestä meren kaukaisilla saarilla, ja viimeiseksi että ne sanat, jotka hän aikoi lausua, saisivat armon ja suosion, ja lankeisivat hyvään maahan, jossa ne kantaisivat tuhatkertaisen sadon hyviä tekoja. Amen.

Rouvasväen silkkihameet alkoivat suhista, ja tuo seisova seurakunta istuutui. Poika, jonka historian tämä kirja kertoo, ei nauttinut saarnasta, hän ainoasti kesti sen -- jos lie edes tehnyt sitäkän. Hän oli kova-korvainen niin kauan kuin se kesti, hän piti vaarilla rukouksen yksityisyydet, tietämättänsä -- sillä hän ei kuunnellut, vaan hän tunsi alan ja papin tien sen yli entuudestaan -- ja jos joku vähäinen, uusi lisäys tehtiin, niin tarkkasivat hänen korvansa sen, ja koko hänen olentonsa kohosi tätä vastaan. Hän piti tämmöisiä lisäyksiä epä-rehellisinä ja laittomina. Rukouksen aikana lensi muuan kärpänen hänen edessään olevan penkin noja-laudalle, aivan hänen nokkansa eteen, ja harmitti häntä siinä sillä, että se aivan rauhallisesti hieroi etu-jalkojansa vastakkain, jonka tehtyä se syleili päätänsä niillä, ja hieroi sitä niin voimakkaasti, että olisi luullut sen eroavan ruumiista, ja että tuo rihman hienoinen kaula tuli näkyviin, syyhytteli siipiänsä takajaloillaan, ja ojensi ne pitkin ruumista, aivan kuin olisivat olleet hännystakin helmat, puhdisti itseänsä niin tyynesti, ikäänkuin olisi tiennyt itsensä olevan aivan turvallisessa paikassa, niinkuin olikin: sillä kuinka Tomin kynsiä kutkuttikin pyytääksensä sitä, eivät ne kumminkaan uskaltane -- hän oli varmasti vakuutettu siitä, että hänen sielunsa menisi manalan maille, jos hän rukousta lukiessa tekisi jotakin tämmöistä. Vaan viimestä lausetta luettaissa alkoi hänen kätensä koukistua ja hiljaa hiipiä; ja samassa kun "Amen" oli sanottu oli kärpänenkin kourassa. Hänen tätinsä keksi tämän tempun ja pakoitti hänet päästämään sen.

Pappi luki tekstinsä ja piti siitä naukuvalla äänellä yksi-toikkoisen esitelmän, joka oli niin kuiva että moni alkoi onkia kiiskiä -- ja kumminkin oli tämä esitelmä, joka sisälti äärettömän määrän tulta ja tulikiveä ja vähenti edeltä valittujen joukon niin vähäiseksi, että niitä tuskin kannatti lunastaa. Tom luki saarnan sivut: jumalanpalveluksen jälkeen tiesi hän aina kuinka monta sivua saarnassa oli ollut; vaan harvoin ja tuskinpa milloinkaan, mitä se oli sisältänyt. Tällä kertaa oli hän kumminkin, hetkisen aikaa todellakin kiinitetty saarnaan. Saarnaaja esitteli mahtavan ja liikuttavan kuvan maailman sotajoukoista tuhat-vuotisen valtakunnan aikoina, jona jalopeurat ja lampaat makaavat vierekkäin ja jolloin pieni lapsi taluttaa niitä. Vaan tämän suuren näyttelön into, oppi ja neuvo eivät vaikuttaneet mitään pojassa, hän ei pitänyt muusta kuin pääroolista, joka oli katseliajoukolle niin silmään pistävä. Hänen muotonsa loisti ilosta kuin ajatteli tätä, ja arveli ittekseen: minä tahtoisin hyvin mielelläni olla sinä lapsena, kuin vaan jalopeura olisi kesy.

Hän vaipui taas ajatuksiinsa kun tuo kuiva esitelmä alkoi uudestaan. Nyt juohtui hänen mieleensä eräs aarre, joka hänellä oli taskussa, ja hän veti sen esiin; se oli eräs musta tamminkainen, varustettu mahdottoman suurilla purimilla -- hän kutsui sitä "purin-kakiksi", Se oli hänellä pienessä nallilaatikossa. Tamminkaisen ensimäinen tehtävä oli nipistää häntä sormeen. Ehdoton nenäpaukku seurasi, tamminkainen lensi siristen käytävälle seljällensä, ja samalla haavoitettu sormi suuhun. Siinä makasi nyt tamminkainen potkien ilmaa, voimaton kääntäytymään. Tom katseli toivoen sitä, vaan se oli kovin loittona tullaksensa hänen käsiinsä. Muitakin, joita ei saarna huvittanut, huvitti tamminkainen ja he alkoivat myöskin katsella sitä.