Part 14

"Ehkä olen jo siitä puhunut -- mitä? Ja se ei ole vielä sillä hyvä, että nyt on Perjantai. Minä näin hiiden ilkeätä unta yöllä -- näin unissani rottia."

"Oho! Se on varma onnettomuuden merkki. Tappelivatko ne?"

"Ei."

"Se nyt oli edes hyvä. Kun ne eivät tappele merkitsee se vaan onnettomuuden olevan lähellä, niinkuin tiedät. Meidän ei siis ole muuta tehtävää kuin olla varuilla ja karttaa sitä. Me heitämme yrityksemme sikseen tänään ja leikittelemme siihen sijaan. Osaatko sinä Robin Hood'in?"

"En. Kuka on Robin Hood?"

"Oh, hän oli eräs Englandin mainioimmista miehistä -- mainioin ja parain. Hän oli ryöväri?"

"Hitto! Toivoisimpa olevani samanlainen. Keltä ryösti hän?"

"Tuomareilta, piispoilta, rikkailta, kuninkailta ja senlaisilta henkilöiltä. Vaan hän ei tehnyt milloinkaan pahaa köyhille. Niitä rakasti hän ja jakoi aina rehellisesti saaliinsa heidän kanssansa."

"Oho, hän mahtoi olla kunnon mies!"

"Ole vakuutettu siitä, se oli hän, Huck. Hän oli jaloin mies kun on löytynyt. Semmoisia poikia ei enää löydy, sen voin sanoa sinulle. Hän voi antaa selkään kelle hyvänsä Englannissa, vaikka toinen käsi olisi ollut sidottuna selän taakse; ja voi ampua kymmenen pennin kokoiseen pilkkaan punakataja jousellaan puolentoista peninkulman 'hollilta.'

"Mikä on punakataja jousi?"

"En tiedä. Luonnollisesti jonkunlainen jousi. Ja jos nuoli vaan sattui pilkan laitaan, niin rupesi hän itkemään -- ja kiroilemaan. Niin leikitelkäämme Robin Hood'ia -- se on hauskaa, sen saat uskoa. Minä opetan sinua."

"Olkoon menneeksi!"

He leikittelivät Robin Hood'ia koko ehtoopäivän, vähän väliin heittäen toivovia silmäyksiä kummitus-huoneesen, ja tehden muistutuksia niistä mahdollisuuksista, jotka seuraavana päivänä odotti heitä siellä. Kun aurinko alkoi laskeutua länteen, läksivät he kotimatkalle, poikki pitkien varjojen, ja katosivat kohta näkymättömiin Cardiff Hill'in metsiin.

Lauantaina, vähä jälkeen puolisten, olivat pojat taas lahoneen puun luona. He tupakoivat ja puhelivat vähän aikaa varjossa, ja kaivoivat sitten vähän entistä kuoppaansa. Ei suurilla toiveilla, vaan sentähden että moni, Tom'in sanoen oli jo kaivanut kuutta tuumaa likelle aarretta, kun oli lopettanut, ja että muut olivat sitten tulleet ja löytäneet sen, kun vaan kerran olivat lapialla kaapaisseet. Yrityksestä ei tullut kumminkaan mitään tällä kertaa, jonkatähden pojat heittivät työ-aseet olallensa ja läksivät pois paikalta sillä tiedolla, ett'eivät olleet leikitelleet onnen kanssa, vaan tehneet kaikki ne tehtävät, jotka piti tehdä aarteita etsiessä.

Kun he tulivat kummitushuoneelle, tuntui heistä tuo kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi siellä auringon helteessä, niin jylhältä ja hirvittävältä, ja paikan yksinäisyys ja kolkkous niin peloittavalta, että he vähin epäilivät astuessansa sen sisään. He näkivät laattiattoman huoneen, saveamattomat seinät, täynnä rikkaruohoa, vanhan uunin, tyhjät ikkunapuut, hajalliset rappuset, siellä täällä ja vähän jokapaikassa riippuvia rikkirevittyjä hämähäkin verkkoja. He astuivat nyt varovasti sisään läpättävillä sydämillä, puhelivat kuiskuttaen korvat pörhöllänsä kuullaksensa vähintäkin risausta, ja lihakset jännitetyt ollaksensa valmiit paikalla pakenemaan, jos niin olisi tarvittu.

Vähän ajan kuluttua vähensi tottumus heidän pelkoansa, ja he alkoivat tutkia paikkaa sekä kriitillisesti että innolla, korkeasti kunnioittaen omaa rohkeuttansa, samalla kuin olivat ihmeissäänkin siitä. Sitten tahtoivat he myös heittää silmäyksen yläkertaan. Tämä oli melkein sama kuin tuketa palaustie itseltänsä, vaan he tahtoivat olla toinen toistansa urhoollisemmat, jolla luonnollisesti oli sama seuraus -- he heittivät työaseensa erääseen nurkkaan ja kapusivat ylös. Täällä oli kaikki yhtä rappiolla kuin alhaallakin. Eräästä nurkasta löysivät he koppelon, joka oli mystillisen ja lupaavan näköinen, vaan tämä lupaus oli petollinen -- sillä siinä ei ollut mitään. He olivat nyt saaneet takaisin rohkeutensa, ja olivat juuri tulemaisillaan alas työhönsä, kun Tom sanoi -- "Hiljaa!"

"Mitä se on?" kuiskasi Huck, vaalistuen pelosta.

"Hiljaa! Tuolla! etkös kuule?"

"Ole hiljaa! Älä hievau! He tulevat juuri ovea kohti."

Pojat heittäysivät mahallensa permannolle, ja tirkistelivät raoista, puoli kuolleina säikäyksestä.

"He ovat seisottuneet -- ei -- tulevat likemmäksi -- tuossa ovat he. Älä nyt hiisku mitään, Huck. Hyvä Jumala, toivoisin olevani kaukana täältä."

Kaksi miestä astui sisään. Kumpikin poika sanoi itsekseen: "Toinen heistä on se vanha, kuuro-mykkä espanialainen, jota on nähtynä pari kertaa viime aikoina kaupungissa -- toista en ole koskaan ennen nähnyt."

Tuo "toinen" oli repalainen, kampaamaton olento, jolla ei ollut mitään viehättävää naamassansa. Espanialaisella oli _serapo_ päällänsä; hänellä oli tuuhea valkoinen poski-parta, pitkä valkoinen tukka lankesi sombreronsa alle, ja hänen nenällänsä oli viheriät lasisilmät. Sisään tullessansa puheli tuo "toinen" matalalla äänellä: he istuutuivat laattialle, selin seinään, ja puhuja pitkitti puhettansa. Hän ei ollut enään niin varova käytöksessänsä, jonkatähden hänen sanansa nyt kuuluikin selvään ylös.

"Ei," sanoi hän, "minä olen miettinyt asiaa, ja minä en pidä siitä. Se on vaarallinen vehe."

"Vaarallinen!" jupisi "kuuro-mykkä" espanialainen, poikain suureksi kummaksi. "Jäniksen sydän!"

Tämä ääni pani poikain sydämet läpättämään. Se oli Indiani-Joen! Hetken hiljaisuus. Sitten sanoi Joe:

"Mikä on vaarallisempaa kuin asia tuolla -- eikä se sittenkään kannattanut."

"Se on eri asia. Aivan sydänmaalla, joss'ei toisia asunnoita ollut lähisyydessä. Sitä paitsi se ei tule koskaan tunnetuksi, kosk'ei se onnistunut."

"Vai niin; no, mikä on vaarallisempaa kuin tuleminen tänne päivällä? Kuka vaan meidät näkee, niin epäilee hän meitä."

"Sen tiedän. Vaan tuon tuhman yrityksen jälkeen ei ollut muuta niin sopivaa paikkaa kuin tämä. Minä tahdon jättää tämän hökkelin. Ja sen olisin tehnyt jo eilen, vaan eihän tuo ollut mahdollista päästä ulos täältä, noilta saakelin poikanulikoilta, jotka leikittelivät tuolla kukkulalla koko illan aivan nokan edessä."

"Nuo saakelin poikanulikat" vapisivat kuin haavan-lehdet, kun kuulivat tuon muistutuksen, ja he ajattelivat, kuinka onnelliset he olivat olleet, kun muistivat, että oli Perjantai, ja että olivat päättäneet odottaa seuraavaan päivään. Sydämessänsä toivoivat he odottaneensa kokonaisen vuoden. Miehet ottivat esiin joitakuita ruoka-aineita ja söivät puolisensa. Pitkällisen äänettömyyden perästä sanoi Indiani-Joe:

"Kuules, ukkoseni, mene sinä takaisin joen lähteille, josta olet kotoisin. Odota siellä kunnes saat kuulla minusta. Minä koetan mennä vielä kaupunkiin katsastamaan. Kun minä olen vähän kuulustellut edeltäkäsin ja luulen ajan olevan käsissä, niin koetamme kumminkin tuota 'vaarallista' yritystä. Sitten Teksakseen! Sinne marrimme yhdessä!"

Tämä oli tyydyttävää. Miehet alkoivat nyt haukotella, ja Indiani Joe sanoi:

"Minä en enää jaksa pitää silmiäni auki! Sinun on vuorosi vahtia."

Hän heittäysi rikkaruohojen sekaan ja alkoi kohta korsnata. Kumppaninsa puisti häntä pari kertaa; jonka perästä hän oli hiljaa. Kohta alkoi vahti "onkia kiiskiä;" hänen päänsä painui alas, ja kohta korsnasi kumpikin mies.

Pojat huokasivat syvään kiitollisuudesta. Tom kuiskasi:

"Nyt on meidän vuoromme -- tule!"

Huck sanoi:

"En voi -- minä kuolisin, jos heräisivät."

Tom houkutteli -- Huck oli vastaan. Viimein nousi Tom varovasti ja verkalleen ylös, ja aikoi lähteä yksinään. Vaan ensimäisen askeleen kuin otti, niin rupesi tuo vanha, hajallinen permanto narajamaan, jota poika säikähti niin, että vaipui paikallensa puolikuoliaana. Pojat makasivat nyt paikallansa ja lukivat pitkiä minuuttia, kunnes heistä tuntui, että kaikki aika oli loppunut, ja ijankaikkisuus alkoi koittaa; ja sitten olivat he kiitolliset siitä, kun näkivät edes auringon laskeutuvan.

Nyt lopetti toinen korsnaamisen. Indiani-Joe nousi istualleen, katsoi ympärilleen -- hymyili ylenkatseella kumppanillensa, jonka pää oli painunut polville -- herätti hänet jalallansa ja sanoi:

"Ohoi! Sinäkö sitä olet vahti, mitä? Mitäpä tuo tehnee, mitään ei ole tapahtunut."

"Katsos lempo! Olenko minä nukkunut?"

"Hetkisen vaan. Aika alkaa olla jo lähteä, kumppani. Mitä teemme me niillä rahan tähteillä, jotka meillä on jälellä?"

"Enpä tiedä -- ehkä on parasta jättää ne tänne, niinkuin ennenkin. Se on parasta, ei ottaa niitä täältä, ennen kuin lähdemme matkalle etelään. Kuusisataa viisikymmentä hopiassa on raskas kuorma kantaa."

"Vai niin -- no hyvä -- voimmehan tulla tänne vielä kerran."

"Niin -- vaan tulkaamme silloin yöllä, niinkuin ennenkin -- se on parempi."

"Vaan, kuules, aikoja voipi kulua ennen kuin oikea aika tulee tuohon yritykseen, onnettomuuksia tapahtua, paikka ei ole oikein hyvä -- kaivakaamme maahan pennit, ja vieläpä syvään."

"Ehdotus on hyvä", sanoi kumppani, joka meni huoneen toiselle puolelle, nosti ylös muutaman takimaisista pesän kivistä ja otti esiin pussin, joka helisi suloisesti. Hän otti siitä kaksi tai kolmekymmentä dollaria itsellensä, ja yhtä paljon Indiani-Joelle, ja antoi pussin viimeksi mainitulle, joka oli polvillansa eräässä nurkassa, ja kaivoi Bowie-veitsellänsä.

Pojat unhottivat pelkonsa ja vavistuksensa samassa silmänräpäyksessä. Välkkyvillä silmillä seurasivat he kaikkia heidän liikunnoitansa. Onni -- jota ei voinut ajatellakaan! Kuusisataa dollaria oli kylliksi, tekemään puoli tusinaa poikia rikkaiksi! Tuo oli kaivaa aarteita onnettarien johdannolla -- siinä ei ollut epäiltävää, mistä oli kaivettava. He nykäsivät vähän väliin toisiansa -- helposti ymmärrettyjä nykimisiä, sillä ne merkitsi aivan selvään, "vaan etkös ole nyt iloinen täällä olostamme!"

Joen veitsi kolahti johonkin.

"Päivää!" sanoi hän.

"Mikä nyt?" kysyi hänen kumppaninsa.

"Puoleksi lahonut lauta -- ei, se taitaa olla arkku. Tules tänne ja käy kiini, niin saamme nähdä, mitä hyvää tämä on. Et tarvitsekaan, minä jo sain reiän."

Hän pisti kätensä reiästä sisään, ja vetäsi sen takaisin.

"Mitä, -- täällä on rahoja!"

Miehet tarkastelivat tätä kourallista rahaa. Se oli kultaa. Pojat parvessa olivat yhtä hämmästyneet kuin he, ja yhtä iloiset. Joen kumppani sanoi:

"Kiiruhtakaamme tämän kanssa. Vanha ruostunut kuokka on tuolla uunin takana nurkassa -- minä näin sen siellä juuri nyt." Hän juoksi sinne ja toi poikain kuokan ja lapian. Indiani-Joe otti kuokan, tarkasteli sitä tarkkaan, puisti päätänsä, jupisi jotakin itsekseen, ja alkoi sitten käyttää sitä.

Arkku oli kohta kaivettu ylös. Se ei ollut kovin suuri; se oli vanteitettu rauta vanteilla, ja oli ollut hyvin luja, ennenkuin pitkät vuodet olivat turmelleet sen. Miehet katselivat aarretta hetkisen, autuaallisella äänettömyydellä.

"Kumppani, siinä on tuhansittain dollaria," sanoi Indiani-Joe.

"Minä olen aina kuullut, että Murrell'in joukko asuskenteli täällä eräänä kesänä", sanoi muukalainen.

"Minä tiedän sen, ja tässähän on selvä todistus."

"Nyt et tarvitse koettaa tuota toista yritystä."

Puoliveri rypisti otsaansa. Hän sanoi:

"Sinä et tunne minua. Kumminkaan et tunne koko tätä asiata. Tässä ei ole varkaus ainoastansa kysymyksessä -- vaan kosto!" ja hänen silmänsä säihkyivät koston himosta. "Minä tarvitsen sinun apuasi siihen. Kun se on tehty -- silloin Teksakseen. Mene nyt kotiasi Nance'si ja penikoittesi luo; ja odota kunnes saat kuulla minusta."

"No, jos niin tiukkaan tahot. Mitä teemme näiden kanssa -- kaivamme ne jälleen samalle paikalle?"

"Niin!" (ääretön ilo parvessa). "Ei, lempo vieköön, ei!" (syvä suru parvessa). "Olin kokonaan unhottaa tuon. Kuokassa on aivan tuoresta multaa, tuossa!" (Pojat olivat samassa silmänräpäyksessä kipeät pelosta). "Mitenkä ovat tämä kuokka ja lapia tulleet tänne? Minkätähden on niissä tuoresta multaa? Kuka on tuonut ne tänne -- ja mihin on tuoja kadonnut? Oletko sinä kuullut tai nähnyt ketään? Mitä? Kaivaa se uudelleen samalle paikalle, ja näyttää heille pengattu maa? Ei -- se ei käy laatuun! Viekäämme se minun luolaani."

"Luonnollisesti. Kun emme ennen tulleet tuota ajattelemaan. Sinä tarkoitat numero yhtä?"

"En -- numero kahta -- ristin alla. Toinen paikka on huono -- liian tunnettu."

"Hyvä. Nyt on jo kyllin pimeä lähteäksemme."

Indiani-Joe nousi ylös ja kulki ikkunasta ikkunaan, varovasti katsellen ulos. Sitten sanoi hän:

"Kukahan se on, joka on tuonut nuo työ-aseet tänne? Luuletko mahdolliseksi, että olisivat tuolla ylhäällä?"

Pojat olivat tukehtua. Indiani-Joe pani käden veitsellensä, ja seisoi hetkisen kahdellapäällä, ja lähestyi sitten tikkaita. Pojat ajattelivat koppelia, vaan heidän voimansa olivat poissa. Askeleet tulivat naristen ylös tikkaita -- hätä herätti poikain päätösvoiman -- he olivat juoksemaisillaan koppeliin, kun kuulivat lahoneitten puitten ruskeen ja lndiani-Joen putoavan maahan tikkaiden jäänöksien sekaan. Hän nousi ylös, ja kirosi; kumppalinsa sanoi:

"Mitä tuo hyödyttää? Jos joku on, ja hän on tuolla ylhäällä, niin olkaan siellä -- kukapa hänestä? Jos aikoo hypätä alas nyt, ja alkaa riitaa, kukapa pelkäisi? Viidentoista minuutin kuluttua on pilkko pimeä -- ja seuratkoot sitten meitä, jos mieli tekee; kernaasti puolestani. Ne, jotka ovat viskanneet tänne nuo työ-aseet, näkivät, luullakseni, vilaukselta meidät, ja pitivät meitä, peikkoina, piruina tai jonakin semmoisena. Ja panenpa pääni pantiksi, että juoksevat vielä nytkin."

Joe jupisi jotakin; viimein suostui hän kumppaninsa ehdotukseen, käyttämään viimeistä päivän valoa kapineitten järjestämiseen ja poislähtöön. Kohta hiipivätkin he ulos huoneesta, ja läksivät kantamaan kallista arkkuansa joelle päin.

Tom ja Huck nousivat ylös, heikkoina, vaan kevennetyillä sydämillä, ja katselivat pois menevien jälkeen seinän rakoloista.

Seurata heitä? Oho -- he olivat tyytyväiset kun pääsivät maahan sorkkiansa katkaisematta ja lähtemään kotia. He eivät jutelleet juuri mitään keskenänsä, sillä he olivat kovin suutuksissaan omaan itseensä -- suutuksissaan tuhmuudestaan, jonka olivat tehneet siinä kuin olivat heittäneet kuokan ja lapian nurkkaan. Sillä jos ei näitä olisi ollut, niin Indiani-Joe ei olisi epäillyt mitään. Hän olisi kätkenyt hopiat kullan viereen lepäämään, siksi kuin "kosto" oli täytetty, ja kuin hän sitten olisi tullut niitä hakemaan, niin olisi rahat olleet poissa ja hän nähnyt itsensä petetyksi. Katkeran, katkera onnettomuus, kun olivat ottaneet työ-aseet mukaansa! He päättivät pitää silmällä espanialaista, kun hän tuli kaupunkiin tiedustelemaan tilaisuutta koston yritykseensä, ja seurata häntä "numero kahteen," olipa se sitten missä tahansa. Tom'in päähän pölähti hirvittävä ajatus:

"Kosto!" Ajatteles, jos hän tarkoittaa _meitä_, Huck?"

"Ei suinkaan," sanoi Huck, puolikuoliaana säikähdyksestä.

He keskustelivat asiasta, ja kauppalaan tullessaan olivat he kumpikin sitä mielipidettä, että hän voi tarkoittaa jotakin muuta -- vaan jos niin oli, että hän tarkoitti heitä, niin ei hän voinut tarkoittaa Huck'ia, koska ainoastaan Tom oli ollut vierassa miessä häntä vastaan.

Hyvin vähäinen lohdutus oli tämä Tom'ille, kun itsekseen sai olla vaarassa! Seura olisi paljonkin parantanut asiaa mielestänsä.

KAHDEKSASKOLMATTA LUKU.

Päivän tapahtumat häiritsivät kovin Tom'in unia yöllä. Neljä kertaa laski hän kätensä aarteelle, ja neljä kertaa hävisi se hänen käsistänsä, kun uni jätti hänet, ja näytti hänelle taas kovan todellisuuden. Kun hän virui sängyssänsä, varhain aamuisilla, ja muisteli edellisen päivän yksityisiä seikkoja, huomasi hän, että ne olivat kumman himmeät ja kaukaiset, niinkuin olisivat tapahtuneet toisessa maailmassa, tai ennen muinoin. Silloin pisti hänen päähänsä, että nuo eiliset tapahtumat mahtoivat olla pelkkää unta! Suuri syy puolusti myös tätä aatetta, nimittäin, rahan paljous, jonka hän oli nähnyt, oli kovin suuri todelliseksi. Hän ei ollut ennen nähnyt viittäkään kymmentä dollaria yhdessä koossa, jonkatähden hän piti, niinkuin kaikki muutkin hänen ikäisensä ja samassa asemassa olevat pojat, "satojen" ja "tuhansien" mainitsemista mielikuvituksen käyttämänä puheen partena, ja että tämmöisiä summia ei löytynyt maailmassa. Hän ei uskonut sadan dollarin suuruista summaa koskaan löytyvän yhden miehen takana. Jos olisi tutkisteltu hänen käsityksiänsä kätketyistä aarteista, niin olisi niitten havaittu sisältävän kourallisen todellisia hopealanttia, ja kapallisen samallaisia epäselviä ja kauniita, vaan käsittämättömiä.

Vaan miten hän nyt miettikin, niin selvenivät tapaukset eilisestä aina selvemmäksi, ja hän tuli siihen päätökseen, ett'ei se ollutkaan unta. Tämä epätietoisuus oli poistettava. Hän aikoi pikaan syödä aamiaisensa ja sitten etsiä käsiinsä Huck'in.

Huck istui erään lotjan reunalla, hajamielisesti huilutellen jalkojansa vedessä, ja näytti muutoin hyvin raskasmieliseltä. Tom päätti Huck'in antaa alkaa puheen asiasta. Jos hän ei sitä tekisi, niin oli koko seikka nähtävästi ollut unta.

"Hyvää päivää, Huck!"

"Päivää itsellesi."

Minuutin äänettömyys.

"Tom, jos me olisimme jättäneet ne lemmon työ-aseet sen mädänneen puun luokse, niin olisi rahat olleet meidän. Voi, eikös se ole harmillista!"

"Se ei ole unta! Se ei ole unta! En tiedä, vaan toivoisimpa sen melkein olevan sitä. Hitto vieköön, niin, niinpä toivoisin."

"Mikä ei ole unta?"

"Eiliset tapahtumat. Minä puoleksi luulin niin olevan."

"Unta! Jos ei tikkaat olisi särkyneet, niin olisit saanut nähdä, minkälaista unta se oli! Tuo kirottu, laasteri-silmäinen Espanialainen perkele on ajellut minua unissani koko yön. Piru hänet korjatkoon!"

"Älkäähän vielä. Meidän pitää saada selvä hänen jälistänsä! Nuuskia rahat käsiin!"

"Tom, me emme voi saada hänestä selvää. Ihminen ei voi tulla kuin kerran tuonlaiseen tilaisuuteen, kuin meillä oli eilen, ja se on menetetty. Kaikissa tapauksissa alkaisi polveni tutista, jos tapaisin hänet vielä kerran."

"Niin minunkin; vaan kumminkin tahtoisin saada hänestä selvän, ja seurata häntä -- numero kakkoseensa."

"Numero kaks; niin. Minä olen miettinyt sitä. Vaan en ole tullut hullua hurskaammaksi. Mitä sinä luulet siitä?"

"En tiedä. Se on kovin syvä salaisuus. Sanos, Huck -- ehkä se on talon numero."

"Jesus! -- Eihän toki, Tom. Ei varsinkaan tässä 'leikki-kalu-kaupungissa.' Täällä ei ole numeroa taloilla."

"Niin se on totta. Odotahan vähän. Se on varmaan huoneen numero -- jossakin kapakassa ymmärrätkös!"

"Oh, siinä se onkin, Täällä ei ole kuin kaksi kapakkaa. Niistä me kohta saamme selvän."

"Odota sinä tässä, Huck, kunnes tulen takaisin."

Tom juoksi tiehensä heti. Hän ei juuri pitänyt Huck'in seurasta yleisissä paikoissa. Oltuansa poissa noin puoli tuntia, oli hän saanut tietää, että numero kahdessa, paremmassa kapakassa, oli asunut ja vieläkin asui eräs nuori lakimies. Huonommassa kapakassa oli numero kaks huone, josta ei saanut selvää. Kapakan isännän nuori poika sanoi sen olevan aina lukitun, eikä koskaan nähneensä menevän sinne ketään, tai tulevan sieltä; muulloin kun öisinä aikoina; hän ei tiennyt mitään erityistä syytä tähän; oli kyllä välistä ollut vähin utelias, vaan kun pelkäsi kummittelevan siellä, niin hän ei ollut tohtinut ottaa selkoa asiasta; hän oli kumminkin nähnyt tulta siellä viime yönä.

"Sen olen nyt saanut tietää. Huck. Luullakseni on juuri tämä se numero kakkonen, jota etsimme."

"Niin minäkin luulen, Tom. Mitä ai'ot nyt tehdä?"

"Annapahan olla."

Tom mietti hetkisen. Sitten sanoi hän:

"Kuules. Taka-ovi tähän numero kakkoseen on siltä pieneltä, kapealta palokadulta, joka on kapakan ja tuon rapistuneen kivisen huoneen välillä. Hanki nyt niin paljon oven avaimia kuin mahdollista, minä näpistän kaikki tätin avaimet, ja ensimäisenä pimeänä yönä menemme koettelemaan niitä. Ja muista, että pidät silmäsi auki Indiani-Joen suhteen, sillä hän aikoi tulla kaupunkiin etsimään tilaisuutta kostoonsa. Jos saat nähdä hänet, niin seuraa häntä, ja jos hän ei mene tuohon numero kakkoseen, niin se ei ole oikea paikka."

"Rakas Luoja, minulla ei ole ollenkaan halua seurata häntä yksinäni!"

"Oh, yöhän silloin on. Hän ehk'ei näekään sinua -- ja jos näkisikin, niin tuskin tulee hän ajattelemaankaan koko asiata:"

"Hyvä, jos on oikein pimeä, niin, luulen mä, seuraan hänen jälkiänsä. En tiedä -- en tiedä. Pitää koetella."

"Ole varma siitä, että minä seuraisin, jos olisi pimeä, Huck! Ajatteles, jos hän on huomannut ei voivansakaan kostaa, ja tulee vaan hakemaan rahojansa."

"Se on tosi, Tom, se on tosi. Minä seuraan; seuraanpa saakeli soikoon!"

"Nyt tuo kajahti mieheltä! Vaan, älä vaan tule taas heikoksi, Huck, niin minäkin pysyn vahvana."

YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.

Sinä iltana olivat Tom ja Huck valmiit yritykseensä. He vetelehtivät kapakan ympäristössä, kunnes kello jo kävi kymmenettä, toinen pitäen ulohtaalta palokatua silmällä, toinen kapakan porttia. Ketään ei mennyt palokadulle, eikä tullutkaan sieltä; Espanialaisen näköistä miestä ei mennyt, eikä tullut kapakan portista ulos. Yöstä näytti tulevan sovelias heidän yritykselleen; jonkatähden Tom meni kotia, sitten kuin olivat sopineet siitä, että jos kyllin pimeä tulisi, niin Huck tulisi "naukumaan," jolloin edellinen hiipisi ulos koettamaan avaimia. Vaan yö pysyi selkeänä, jonkatähden Huck jätti vahtinsa noin puolen yön aikana, ja meni nukkumaan tyhjään sokeritynnyriin.

Tiistaina oli heillä yhtä huono onni. Samoin Keskiviikkonakin. Vaan Torstai-ilta oli lupaavamman näköinen. Tom pujahti ulos hyvissä ajoin, kantaen kädessänsä tätinsä vanhaa läkki lyhtyä, jonka hän oli peittänyt suurella pyhinliinalla, jott'ei tuli kuultaisi läpi. Hän kätki lyhdyn Huck'in sokeri tynnyriin, ja vahtiminen alkoi. Tuntia ennen puolta yötä suljettiin kapakka, ja kynttilät siellä, ainoat lähisyydessä, sammutettiin. Espanialaista ei näkynyt. Ei niin sielua ollut liikkunut palokadulla. Kaikki asianhaarat olivat onnelliset. Pilkko pimeys vallitsi, ja tuota täydellistä hiljaisuutta häiritsi ainoastaan välistä ukkoisen kaukainen jylinä.

Tom meni lyhdyllensä, sytytti sen tynnyrissä, kääri käsiliinan visusti sen ympärille, ja vekkulit hiipivät pimeässä hiljaa takaisin kapakkaan. Huck jäi vahdiksi, ja Tom mennä kopeloi palokadulle. Nyt alkoi pitkällinen, peloittava odotus, joka painoi kuin vuori Huck'in sydämellä. Hän alkoi toivoa näkevänsä lyhdyn valon -- tämä kyllä säikäyttäsi häntä, vaan ilmoittasi myöskin Tom'in olevan hengissä.

Hänestä tuntui kuin tuntikausia olisi kulunut siitä kuin Tom hävisi. Varmaan, hän oli pyörtynyt; ehkä oli hän kuollut; ehkä sydämensä oli haljennut pelosta ja kauhistuksesta. Hädissänsä huomasi Huck vähitellen lähenevänsä palokatua, peljäten tapahtuvan kaikenlaisia kauhistuksia, ja joka silmänräpäyksessä odottaen jotakin tapahtuvan, joka estäisi hänet hengittämästä. Siihen ei olisi tarvittu paljon, sillä hän näytti voivan ottaa sitä ainoastaan sormistimen täyden kerrallaan, ja hänen sydämensä läpätti niin, että kohta olisi aivan kulunut. Yht'äkkiä välähti valon säde, ja Tom sujahti hänen sivuitsensa:

"Juokse!" sanoi hän; "juokse, henkesi on vaarassa!"

Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä; kerta oli kylliksi. Huck juoksi jo kolmen, neljänkymmenen peninkulman nopeudella, ennen kuin kertomus oli tapahtunut. Pojat eivät seisottuneet, ennen kuin tulivat erään aution teurastus-huoneen katoksen alle, joka oli kaupungin alareunassa. Juuri kuin olivat päässeet sen alle, niin alkoi sataa taivaan täydeltä. Heti kuin Tom oli ennättänyt hengähtää, sanoi hän:

"Huck, se oli hirmuista! Minä koettelin kahta avainta, niin hiljaa kuin mahdollista; vaan minusta rämisivät ne niin, että tuskin voin hengittää, niin peloissani olin. Eivätkä ne sopineet lukkoon. Silloin ajattelematta, mitä tein, sain käsiini oven rivan, ja ovi aukesi! Se ei ollut lukossa! Minä hyppäsin sisään ja viskasin pois pyhin-liinan lyhdyn päältä, ja, _voi sinä suuren Caesarin sielu!_--"

"Mitä! -- mitä näit Tom?"

"Huck! Olin astua Indiani-Joen kädelle!"

"Indiani-Joen kädelle!"

"Hän makasi laattialla, raskaassa unessa, vanha laasteri-lappu silmällä, ja kädet hajallansa."

"Jumala varjelkoon! Mitä sinä teit? Heräsikö hän!"

"Ei, hän ei liikahtanutkaan. Hän oli luonnollisesti humalassa. Minä vaan sieppasin pyhin-liinan käteeni ja pötkin pakoon!"