Part 6
-- Kiitoksia! Se osottaa, että olette käsittänyt minua... En ole kuolemanpelon tähden teitä kutsunut ... enkä tosiaankaan nyt ole valmis ... en uskaltaisi nyt nauttia. Sen verran jumalanpelkoa minussa kuitenkin on, vaikka, paha kyllä, en ole paljoa ajatellut...
Arvid tahtoi sanoa jotakin, mutta hän tunsi selvästi, että ensi sanassa hänen surunsa jo pääsisi tulvailemaan.
-- Olen monta vuotta vanhentunut tällä viikolla, pastori. Olen miettinyt niin paljon, oi, niin paljon ... minun pää raukkani...
-- Ette saa väsyttää itseänne.
-- Minun _täytyy_ puhua. Olen miettinyt näinä pitkinä, tuskallisina öinä. Paljon, mikä ennen on minusta näyttänyt suurelta, on kutistunut kokoon äärettömän pieneksi, ja mikä on ennen näyttänyt pieneltä, on kasvanut ja on minua nyt tukehuttamaisillaan ... nyt tuntuu aivan, kuin jotakin olisi sisälläni rikkunut, nähkääs...
Arvid nousi paikaltaan ja istui akkuna-uutimien varjoon, joten Gerdan ei sopinut nähdä hänen kasvojansa.
-- Tapahtuu välistä, että Jumala, kun ei hän oikein saa meihin kiinni tavallisessa elämässämme, ottaa meitä pois omaa itseänsä varten ja valaa sydämmiimme sairasvuoteella, kivun pitkinä hetkinä sitä, mitä emme terveyttä nauttiessamme emmekä ilon päivinä tahtoneet ottaa vastaan. Itsekoettelemus...
Pastori keskeytti puheensa. Gerda näytti väsyneeltä eikä ensinkään kuunnellut pastorin puhetta. Kun Arvid vaikeni, aukaisi Gerda väsyneet silmänsä.
-- Suokaa anteeksi, mitä sanoitte?
Arvid painoi päänsä alas päin. Ah, _tämän_ sairasvuoteen ääressä hänellä ei varmaan ollut mitään annettavaa...
-- Ei minulla, nähkääs, ole kuolemanpelkoa. Välistä mielestäni olisi niin suloista kuolla pois _kaikesta_ ja vapautetuin hengin liidellä kauas, kauas pois. Ennemmin nimittäisin tunnettani _elämänpeloksi_. Minun mielestäni, vaikka tulisinkin terveeksi, en enään koskaan saattaisi tulla onnelliseksi; tuntuu siltä, kuin elämäni olisi menetetty.
Arvidin kasvot vavahtivat. Hän istui jälleen tuolille vuoteen ääreen.
-- Ellei tuo tunne aivan luonnollisesti tule kivusta ja heikkoudesta, niin tiedän ainoastaan kolme asiaa elämässä, jotka voisivat sellaista tilaa matkaansaattaa.
-- Vai niin, te ymmärrätte siis kumminkin, mitä minä tarkoitan! No millaisesta tilasta luulette tämän syntyvän?
-- Minä puolestani tuntisin siten, jos olisin syyllinen sellaiseen tekoon, joka olisi saattanut minun kadottamaan luottamuksen itseeni, kun en enään voisi kunnioittaa omaa parempaa puoltani; sellaiseen, joka, vaikka olisinkin saanut Jumalan ja ihmisten anteeksi antamuksen, minua vaivaisi koko elämäni ajan. Luulen myöskin, että saattaisi siltä tuntua, jos joku, jota on rakastanut koko ... joku, jota on hartaasti lempinyt, tulisi poistemmatuksi ja jättäisi jälkeensä tyhjyyden, jota ei aika eikä...
Hän katsoi Gerdaan, tämä ei nyt enään ollut välinpitämätön. Noitten ruskeitten silmien katse tunki tutkivasti Arvidiin.
-- Ja kolmas?
-- Niin, jos olemme erehtyneet elämän-urastamme. Jos olemme valinneet tien, joka, vaikka se itsessään olisi kuinkakin hyvä, ei kuitenkaan ole meidän omamme, ja sitten olisimme käyneet niin pitkälle, ettemme enään kykene takaisin palaamaan. Jos olemme tehneet koko elämäämme koskevan päätöksen ja sitte havaitsemme olevamme harhatiellä, huomaamme erehtyneemme.
Gerda oli puoleksi kääntynyt pois päin ja makasi ääneti, hänen rintansa kohoili hiljaa takaisin palaavan kuumeen tähden, joka pari tuntia oli ollut poissa.
Kellon naskunta pienellä, veistoksilla koristetulla piirongilla kuului aivan kovaa tässä hiljaisuudessa. Arvid katseli ympärilleen huoneen hämärässä valossa. Hän katseli jokaista esinettä ahnaalla mieltymyksellä. Vai niin, täällä hän siis oleskeli, hän, joka oli ryöstänyt hänen elämänsä onnen, täällä hän uneksi nuoren neiden ruusu-unelmia, täältä hän lähtisi morsiuskammioon tahi...
Nuot tummat silmät välähtivät. Entä jos hän menisikin _hautaan_, jos tuon toisen täytyisikin jäädä häntä kaipaamaan, iäti kaipaamaan, samaten kuin maalaispappi raukankin! Olisiko hänen surunsa helpompi silloin? Kentiesi ... mutta Gerda ... kuolemanhuntu tuon uljaan katseen peittona, katoavaisuus tuon ihanan...
Ensi kerran istui Arvid sellaisen naisen sairasvuoteen ääressä, joka hänelle oli kärsivää lähimmäistä kalliimpi...
-- Kuinka pitkälle harhaillaan silloin, kuin auttamattomasti on _liika_ pitkälle kuljettu?
Gerda oli äkkiä kääntynyt Arvidin puoleen ja katseli häntä tutkivin silmin.
Pastori säpsähti. Hänen ajatuksensa olivat etäällä; ne olivat lentäneet todellisuuden ja nykyisyyden rajojen yli ja kulkivat Arkadian laitumilla.
-- Siihen asti, Gerda neiti, että ei enään kunnian ja elämän-ilon välillä ole sovinto-oikeutta.
Gerda painoi kätensä silmiänsä vasten ja kirkkaat helmet vierielivät valkoisten sormien lomitse.
Arvidin sielussa tuntui, ikään kuin salama siellä olisi välähtänyt ja luonut hetkellisen valon. Suuri Jumala, _niin_ oli varmaankin hänen laitansa!
Ja kun hän nousi istualta, mennäksensä pois, jotta hän ei, kuten sanoi, "väsyttäisi neitiä liiaksi" ja puristi Gerdan laihtunutta kättä hyvästijätöksi, loi hän syvän katseen noihin rakkaisiin, kuihtuneisiin kasvoihin, ja sanoi:
-- Mutta kunnian ja totuttujen tapojen lait eivät ole, kuten tiedätte, aivan yhtäläisiä, neiti Gerda. Omantunnon tuomio on _toinen_, yleisön tuomio _toinen_. Väärä arkuus on vienyt monta, jotka vielä olisivat saattaneet löytää oikean tien, sinne, missä heikot sielut...
Hän vaikeni.
-- ... Heikot sielut?
-- ... Lankeavat syvälle tahi -- itse hävittävät oman ruumiillisen verhonsa.
Gerda painoi kasvonsa syvälle, syvälle tyynyynsä ja kuopille vajonneet poskensa hehkuivat punaisina hänen aavistaessaan, ettei hän enään ollut ainoa, joka tunsi salaisuuden, mikä hänen kärsimisensä ajalla oli selväksi käynyt, sen salaisuuden, että Gerda Stålsköldin selvä pää oli erehtynyt tiestä silloin, kun luuli voivansa ilman sydämmensä seuraa vakavasti ja varmasti kulkea uljaan sukuperän ja kullan uurtamaa tietä vihkituolille.
Kun Gerda katsoi ympärilleen, oli hän yksin.
X.
Rukkaset.
Ylhäisissä seuroissa se seikka herätti suurta huomiota, että Kaislakylän nuoren kreivin, Aksel Svedenhjelmin ja neiti Gerda Stålsköldin kihlaus oli myttyyn mennyt.
Jos pulassa oleva jalosukuinen vaakunan verosta ottaa rahaa ja sitte, kun on havainnut mamsellin, joka oli välttämättömänä lisänä, ikäväksi, tahi kultauksen liika ohueksi, tahtoo parantaa erehdyksensä, niin, no niin, olkoon menneeksi.
Mutta kahden vanhan suvun, kunnon nuoruudenystävien lapset, ei, tuo tuollainen on aivan liikaa.
Jokainen tiesi pilkulleen, miten kaikki oli tapahtunut. Joku tiesi, että Gerdalla oli ollut isorokko ja kreivi Akselin rakkaus ei kestänyt rokosta syntyneitä arpia. Toiselle oli päivän selvää, että morsian heikkona sairautensa jälkeen, oli vaatinut häitten siirtämistä seuraavaan kevääseen, sekä että maltiton sulhanen vähän sopimattomin sanoin oli ilmoittanut pettyneensä toivossaan ja niin oli toinen sana toiseen aihetta antanut siksi, että koko liitto oli myttyyn mennyt. Kolmas kohotti olkapäitään, kuullessaan noita "lapsellisuuksia", ja hänen mielestään oli kummallista, ettei "herrasväki tietänyt, miten Gerda neidestä oli tullut uskonkiihkolainen sekä että hän oli antanut rukkaset kreivi Akselille, kun tämä ei tahtonut pitää iltarukousta palveliain kanssa yhdessä".
Jotta emme mekin erehtyisi, täytyy meidän olla kovin rohkeita; me kumarrumme Gerda neiden olan yli kurkistamaan, miten hän vielä aivan heikkona ja kalpeana, eräänä Elokuun päivänä, jolloin ensimmäiset syystuulet ulkona lehahtelivat, istuu pienessä huoneessaan ikkunan ääressä ja kirjoittaa:
Aksel!
Tämän kirjeen kirjoitan vanhempieni tietämättä. He, jos siitä vihiä saisivat, tekisivät mitä suinkin saattaisivat, estääksensä minua tätä kirjoittamasta. En kestä nyt mitään myrskyjä enkä rukouksia; minä tarvitsen päätökseen saatetun tapahtuman tuekseni vastustaakseni heitä ja odotan siinä asiassa apua sinulta, vaikka sen saisinkin ainoastaan loukatun miehuullisen ylpeyden vaikutuksesta.
Tämä on ainoa asia, jota sinulta pyydän, Aksel. En voi tulla vaimoksesi! Suo anteeksi, että kauan olen luullut sitä saattavani, että tämän erehdykseni kautta tietämättäni olen pettänyt jalon miehen, jota minä -- olkoon Jumala todistajanani, -- olin päättänyt koettaa tehdä onnelliseksi!
Sydämmeni heltyy, ajatellessani sinun rakkauttasi ja huoltasi, kun isäni sähkösanoman kautta kutsui sinua sairasvuoteeni luo. Sinä ansaitset vaimon, joka täydellisesti voi palkita hyvän sydämmesi hellyyden. _Minä_ sitä en voi; juuri tämä tauti, joka saattoi minua vakaammin ajattelemaan elämää ja tulevaisuutta, on minulle selvittänyt, että kunnioitus ja hellyys, jota tunsin ja jota aina sinua kohtaan olen tunteva, eivät olleet tarpeeksi tukevana pohjana avioliiton perustukselle. Minä luulen avioliitossa löytyvän koettelemuksia, joita kestääksemme net eivät riitä.
Sydäntäni kivistää, muistaessani tutkivata katsettasi, kun havaitsit muuttuneeni, vaikka minä kyllä ainakin lienen ollut sellainen morsian, että tarvitsin anteeksi antamustasi. Haikealla mielellä muistelen myöskin miten surit, kun juhlallisuus, joka meidät ainiaaksi olisi yhdistänyt, siirrettiin tuonnemmaksi.
Jos tämä olisi koskenut ainoastaan _minun_ tulevaisuuttani, olisin kentiesi pysynyt sanassani. En luule koskaan saattavani tuntea ketään kohtaan sellaisia tunteita, jotka lienevät tarpeellisia yhteistä onnea rakentaissa. Mutta _sinä_ ansaitset paremman kohtalon, kuin tuon laimean kodin onnen, minkä puolisosi _velvollisuuden täyttäminen_ mahdollisesti tuottaisi. Kentiesi oma sydämmesi jo on sinulle sanonut, mitä en kykene sopivin sanoin, vähimmän loukkaavalla tavalla selittämään, kuten tahtoisin.
Jos voisit katkeruudetta nähdä minua, ja jos ne totutut tavat, joita me jo liittomme purkamisella loukkaamme ja mitkä minua pelottavat, jos ne tavat sallisivat meidän toisiamme tavata, niin luulisin suullisesti voivani paremmin selittää sinulle, mikä minun on tähän päätökseen pakottanut.
Vielä kerran pyydän nöyrästi ja sydämmellisesti sinua antamaan minulle anteeksi sen surun, jonka hyvälle, rehelliselle sydämmellesi olen tuottanut! Hartaasti toivon sen päivän tulevan, jolloin sinä liitossa toisen, paremmin sinun arvoisesi naisen kanssa olet löytänyt onnen niin suuren, että voit siitä, mitä tänä päivänä raskaalla mielellä teen, kiittää
Gerdaa.
* * * * *
Vanha kreivi oli ollut ulkona eräällä ulkotalolla eikä tavannut kreivi Akselia sinä päivänä, jolloin kirje tuli Kaislakylään, ennenkuin vasta päivällis-aikana. Aksel näytti riutuneelta. Kasvot olivat kalpeat, ja vaaleat jättiläisviikset värähtivät. Molemmat herrat olivat ratsastuspuvussa.
-- Hyvä ihme, Aksel, mikä nyt? Mikä sinua vaivaa? Onko joku onnettomuus kohdannut Saidaa?
-- Ei, isäni, mutta...
-- Eikö se kulje hyvin? Etkö saa sitä luopumaan pahasta tavastaan? Pistääkö se yhä vielä juostessaan kuononsa jalkoihinsa? _Jokin_ sinua vaivaa, Aksel...?
-- Lukekaa...
Ohimosuonet vanhan kreivin hienosti muodostetussa päässä pullistuivat, kun hän luki kirjettä, tummat pilvet synkistivät hänen otsansa ja joka sanalta löi hän tahtia ruoskallaan kiiltäville saapasvarsillensa.
-- Minkälainen loukkaus! Me annamme heidän viisi... Tahi rakastatko häntä vielä, tuota oikullista, järjetöntä tyttöä?
Nuot kalpeat kasvot kirkastuivat ja tuo pieni, kaunis vartalo ikään kuin kasvoi parin tuuman verran:
-- Rakastan, isäni.
-- Nonoh, poikani! Unohda, mitä sanoin. Vähän heikkoutta ja kiihotusta kivun jälkeen. Pieniä haaveiluja, ymmärräthän. Tuossahan on selvillä kirjaimilla kirjoitettuna, ettei hän huoli kenestäkään muusta, ja terveen, täysi-ikäisen, kolmenkolmattavuotiaan tytön, hyvä ihme, täytyy rakastaa. Siis hän rakastaa _sinua_. Voitonriemuisena todistuksensa selvästä logiikasta käveli vanha kreivi lehtokujaa pitkin ja ruoska vingahti yhä vielä vasten saappaanvartta, kun hän jupisi lohdutellen:
-- Ole levollinen, poikani, totta tosiaan minä luen lakia Kasimir ystävälleni. Miten pannahitten tavalla tuo pöllö lapsiansa kasvattaa! Kyllä kai pidät huolta siitä, että Palmerstonin etujalkoihin pannaan kääreitä joka aamu, ja sitte hierotaan. Hemmetin suonenrävähdys! Kyllä, kyllä elämässä koetellaan, poikani.
Parooni Kasimir oli onneton, mutta ei voinut asiaa parantaa. "Veliseni", näin lopetti hän kirjeensä, "minun täytyy tunnustaa, etten mitään voi tehdä omaa lastani vastaan. Stålsköldien tunnollisuuden muassa on hän äidin puolelta perinyt Gripenstammien itsepäisyyden, ja surulla täytyy minun nähdä yhden hartaimmista toiveistani menevän myttyyn. Minä en siihen ole syypää, eikä Julia myöskään. Säilytä kuitenkin kaikesta huolimatta vähän ystävyyttä vanhaa lapsuudenystävääsi kohtaan. Kasimir."
Kaikki olivat hiljaa Kaislakylän perhepiirissä, kun vanha kreivi ääneensä luki kirjeen.
Kreivi Aksel nojasi päänsä käsiänsä vasten ja kun isä oli lukenut loppuun asti, puristi hän rikki kyyneleen silmäkulmastaan ja lähti ulos sanaakaan lausumatta.
Vanhukset istuivat ääneti suruissaan ja katsoivat toinen toisiinsa. Äkkiä nousi kreivitär istualta:
-- Jumalani, Aksel näytti niin kummalliselta! Eipä hän vain mahtane mennä tekemään itselleen jotakin pahaa! Aksel, Aksel!
Ulkona porstuassa saavutti hän Akselin.
-- Aksel, mihinkä menet?
Aksel nojasi hienot, kalpeat kasvonsa äidin olkaa vasten ja nyyhkytti niin, että hänen pieni vartalonsa vapisi:
-- Äiti, hän on särkenyt sydämmeni! Minä menen...
-- Varjelkoon! Mihinkä?
-- Minä menen ... minä menen ... käskemään, että panevat Biankan ja Fatiman valjaisiin jahtivaunujen eteen. Minä tarvitsen virvoitusta, äitini...
Kymmenen minuuttia tämän jälkeen seisoivat vanhukset salin akkunan ääressä ja näkivät rakkaan poikansa ajavan alas lehtokujaa pitkin. Bianka muikerteli hopeanvalkoista harjaansa ja viskasi eteen päin kellertävänvalkoiset kavionsa keikailevasti ja keijukaismaisesti, ikään kuin se olisi ollut hovitanssiaisissa pyörielevä neiti Svedenhjelm. Fatima oli vilkas kuin tuli ja leimaus, ja pureskeli vaununtankoa että vaahto räiskyi sen kastanianvärisen rinnan ympäri. Ylpeänä kuin kuningas ohjasi Aksel molempia hevosia. Noitten vaaleitten jättiläisviiksien yläpuolelle oli syntynyt käskevä sävy ja kalpeille poskille punertava hohde.
-- Ja _sellaisen_ miehen on hän viskannut luotaan! huokasi kreivitär äidillisellä surulla ja ylpeydellä.
-- Niin, naiset ovat naisia; niitä ei milloinkaan oikein käsitä, tuumasi vanha kreivi.
-- No mutta Hugo sinä! Enhän _minä_ koskaan kureillut sillä tapaa!
Kreivi vilkasi vähän sivulleen puolisonsa pieniin, kuihtuneisiin ja keltaisen kalpeisiin kasvoihin, jotka eivät juuri milloinkaan olleet toisellaisilta näyttäneet ja muisti kuinka hänen oli aikoinaan ollut vaikea tyytyä neiti Bergströmmiin, jolla kuitenkin oli puoli miljoona, millä kreivi sukukartanonsa vapautti velasta. Vähäinen hymyily näkyi kreivin suupielissä ja hän taputti puolisoansa ystävällisesti olalle sekä vastasi:
__ Et suinkaan, siitä en tosiaankaan saata sinua syyttää, hyvä ystäväni.
XI.
Rippikoulu.
Oli kahdeskymmenes sunnuntai Kolminaisuudenpäivästä. Lokakuussa oltiin, ja vilusta sinertävät seurakuntalaiset Toivolahden kirkossa seurasivat vain puolittain jumalanpalveluksen toimia; sillä puolittain heidän mielensä myöskin oli kiintynyt perunamaihin, he kun olivat pelossa ja toivossa noitten jalojen juurikasvien tähden ajatellessaan miten saisivat ne katon alle ennen yöhalloja, ja ne joilla oli korkeanlaiset pellot taikka jotka jo olivat "perunan-ottonsa" lopettaneet, he istuivat harmitellen ja huolehtien kentiesi paljoa enemmän elukanhinnan laskemista, kuin kuolemattoman sielunsa tilaa.
Alttaripalvelus oli loppunut ja "saarnavirttä" veisattiin. Sakaristossa istui Arvid Maununen täydessä papillisessa puvussa ja silitteli kädellään käsikirjansa lehtiä, silmäillen vielä kerran siinä säilytettyä paperipalaa, johon hän esityksensä johdoksi oli kirjoittanut muistiin saarnansa luonnoksen.
Lukkari Oksanen seisoi hänen edessään yhtä hajasäärisenä kuin keväälläkin, mutta enemmän kunnioittavana. Uusi pastori ei milloinkaan ollut käynyt lukkarilla rahoja lainaamassa eikä mitään muutakaan apua pyytämässä. Hän oli ystävällisesti, mutta vakavasti kieltänyt pois kaiken pitäjän juoruttelun sakaristosta. Nyt oli ukko Oksasella kuitenkin nähtävästi jotakin sydämellään, josta hänen välttämättömästi täytyi puhua sielunpaimenelleen, maksoi sitte, mitä maksoi.
-- Herra pastori...
-- Mitä nyt?
-- Suokaa anteeksi, onko pastori kuullut paroonilaisista nykyään mitään?
-- En, vastasi Arvid hämmästyneenä ja katsoi lukkariin.
-- Hm ... hm ... pastori kai tietää, että neiti on kirjoittanut rukkaset kreivillensä?
Pastori hätkähti ja nousi puolittain tuoliltaan, katkaistaksensa keskustelun, mutta hänen polvensa olivat äkkiä käyneet niin erinomaisen hervottomiksi.
-- Eihän tuo totta saata olla.
-- On se niin totta kuin onkin; veljenitytär on siellä kammarineitsyenä, suutarin Fiina, kyllä pastori tietää.
-- Vai niin ... hm... Oksanen menee nyt lehterille katsomaan, miten nuori seminaarilainen, joka tänään soittaa ja laulaa, tulee siellä toimeen.
Se pappi oli tosiaankin kummallinen, antoi vielä virkamuistutuksen vastaukseksi noin hauskaan uutiseen!
Ah, Herrallamme on tosiaankin paljon vaivaa pitäessään huolta sekä paimenistaan että lampaistaan täällä maan päällä! Suurissa, hienoissa seurakunnissa, joissa lampaat leikkivät seurapiiriä ja paimenet suuremmassa tai pienemmässä määrässä ovat Kristuksen kavaljeereja, noh, se nyt niissä on sellaista, mutta täällä Toivolahdessa!
Ah, täällä lampaat istuivat ja surivat perunoitansa ja paimen näki sielunsa silmillä ainoastaan ruskean silmäparin läpitunkevan katseen leveän otsan alla, hän kuuli vain yhden ainoan äänen, joka hänen sydämmessään riemuitsi: "Vapaa, vapaa!"
Ja kun saarna oli loppunut, alttaripalvelus toimitettu, kuulutukset luetut ja pastori Maununen Martta muorin seurassa lähti tuulessa kotia pieneen, hauskaan pappilaansa, tuntui siltä, kuin lentelevät lehdet olisivat suhahtaneet: "Hän on vapaa!"
Mutta mitäpä hyvää Arvidilla siitä oli, että Gerda oli vapaa? Päin vastoin, jos häät olisi pidetty Elokuussa, kuten aiottu oli, niin hän nyt olisi kaukana, kaukana poissa. Jos taas häät olisi pidetty joulun aikaan, kuten myöhemmin oli päätetty, sitte kun oltiin varmat Gerdan hengen pelastamisesta, silloin ei hän myöskään enään kauaa olisi viipynyt tässä seudussa. Mutta nyt, nyt täytyi hänen olla väkevä, hänen ei tullut Gerdaa tavata muuta kuin silloin, kuin hän siihen oli pakotettu, kerran tahi kahdesti vuodessa. Taistelu sokeata jumalaa vastaan oli yhtä kova, mutta paljon vaarallisempi nyt.
Ja kuitenkin pohjatuulonen lauloi: "Vapaa, vapaa!" ja aitan päädyssä viiri vingahteli: "Hän on vapaa!" niin selvästi, että Arvid vilkasi sivulleen äitiinsä, ihmetellen, eikö hänkin tuota kuullut.
Väkevä hän oli ja taisteli kuten mies.
-- Tulkaa katsomaan meitä joskus yksinäisyydessämme, pyysi parooni, kun sattumalta tapasi pastorin.
-- Kiitän nöyrimmästi; lukusijat vievät kaiken aikani.
-- Mutta Arve, kun ei parooni vain suuttuisi sinulle, kun et milloinkaan sinne lähde? sanoi Martta muori.
-- En malta jättää äitiä yksin näinä pitkinä syysiltoina.
-- Oi, Arve, älä sinä kuluta aikaasi täällä minun luonani, minä olen tämmöinen vanha lahonnut kanto. Kun et Jokiniemeenkään lähde -- saattavatpa pian viedä _sinulta Eevankin_ -- Lottahan jo meni kaupaksi, mötisi eukko.
* * * * *
Tuli adventti.
-- -- -- -- -- Jos sielustasi himot maailman On poistuneet, ja tunnet taivahan, Ja ovens' sulle avaa Eedeni, Ei ihme se, nyt ompi adventti!
Ja läpi talvi-ilman tuulonen Tuo äänen taivahaisen, suloisen, Laps' Herran lähettämä syntyypi Jo kohta! Riemuitse: on adventti! -- -- -- -- --
Mutta Toivolahden pienessä pappilassa ainoastaan Martta muori oikein täydellisesti nautti adventti-ajan merkityksestä. Arvidin sielussa eivät nuot taivaalliset äänet oikein helähtämään mahtuneet kahden maallisen äänen vuoksi, joista toinen iloisesti lauloi: "Hän on vapaa", vaan toinen vienon surullisesti: "_Sinun_ omaksesi ei hän toki milloinkaan tule."
Sitten tuli ensi lumi eikä se kauan maata peittänyt, ennenkuin uhkeitten kulkusten äänet kuuluivat alhaalla Toivolahden pappilan veräjällä. Neiti Stålsköld tuli ilmoittamaan pikku Elliä rippikouluun.
Gerda oli tullut entistä vakavammaksi, mutta heikkous, joka kivun jälkeen vielä hänessä ilmaantui, nuot tummat hiukset, lyhyet kuten pojan, mitkä uudestaan olivat kasvaneet niitten sijaan, jotka kuume oli ryöstänyt, tekivät hänet entistä viehättävämmäksi ja naisellisemmaksi.
Hän oli enemmän sairashuoneen, kuin salongin Gerdan näköinen.
-- Kiitos käynnistänne sairasvuoteeni luona, pastori! Te käsitätte ehkä nyt paremmin kuin minä saatoin selittää, mikä minun mieltäni suretti ja painoi?
-- Kyllä minä ymmärrän...
Ah, ei ole helppo puhua nuoren tytön kanssa hänen purjetusta kihlauksestaan. Jos tämä sitte vielä on tyttö, jota rakastaa...
Sitten tuotiin pikku Elli esiin, punastuneena ja ujona, ja hänen nimensä kirjoitettiin ensimmäiseksi vuoden rippilasten-nimiluetteloon.
-- Isäni ja äitini olivat aikoneet pyytää teitä antamaan opetusta Ellille kerta viikossa kotona Metsolassa, mutta minä luulin pikku sisarelleni hyödyllisemmäksi lukea muitten nuorten kanssa yhdessä ja pyysin heitä luopumaan tuumastansa.
-- Minä kiitän teitä, neiti; te olette sen kautta säästänyt minua ikävästä tehtävästä, minun olisi nimittäin täytynyt antaa kieltävä vastaus paroonille.
Gerda katsoi pastoriin. Hän oli kuitenkin mies. Se runsas palkinto, joka olisi odotettavissa ollut yksityisestä opetuksesta "paroonin tyttärelle" ei näyttänyt vaikuttavan mitään tähän köyhään pastoriin.
-- Häiritsenkö, jos joskus seuraan Elliä tänne? Minulla olisi hauska muisto omasta rippikoulustani, onnellisimmasta ajasta, mitä minulla on ollut koko elinaikanani. Kyllä minä istun aivan hiljaa.
Pastori sanoi Gerdan olevan tervetulleen, mutta hän ei puhunut totta. Eikö se siis auttanutkaan että hän itse vältti Gerdan vaarallista seuraa! Ja sitä paitsi häiritsi häntä opettaessaan tuo ehdoton tarkastus.
Mutta ihmis-sydän on heikko. Muutaman viikon kuluttua havaitsi hän hämmästyksekseen, että hän tunsi itsensä pettyneeksi ja alakuloiseksi, kun Elli tuli yksin, ja uutta eloa, uutta voimaa valui hänen sanoihinsa, kun hän tiesi, että raollaan olevan oven takana istui neito, jolle hän ei milloinkaan puhuisi sydämmensä tuskasta, mutta jonka edessä hän kuitenkin tahtoi seisoa niin jalona ja hyvänä kuin ikänä pieni pappi saattaa olla vapaasukuisen, suuren maailman hienon naisen edessä.
-- Uskallanko olla rohkea ja tarjota kahvia kupillisen. Ei se ole huonoa itsessään, kahvi, eikä siinä ole sikuriakaan paitsi hiukan vain, sanoi muori välistä, kun koulun lomatuntia vietettiin.
Ja sitten istuivat kaikki neljä vieraskammarissa sillä välin, kuin täysihopeiset teelusikat, sekä kupit, joissa oli sininen kukkakiehkura syrjässä, tuotiin esiin. Ja kun Gerda tuli kotia Metsolaan, loistivat hänen silmänsä ja posket hehkuivat ja hän tuli yhä enemmän entiseksi terveeksi Gerdaksi, jonka lavantauti houkutteli kultakahleista silloin, kun se anasti hänet omiinsa.
Gerda nautti Arvidin selvästä, raittiista ja iloisesta uskonnontotuuksien esityksestä, tietämättään miten sana ja ääni, puhe ja saarnaaja kasvoivat yhteen hänen sielussaan.
Ja niin syntyi siinä _kaksi_ "uudistusta"; lapsen sydämmen, joka avautui Jumalalle, sekä tuon nuoren, vahvan, vapaan sydämmen, joka avautui vastaanottamaan Hänen ihmislapsille lahjoittamaansa ihaninta lahjaa, rakkautta.
Gerdan kodissa oli eräs ylpeästi ja halveksivasti lausuttu sana "pastorista" levittänyt ensimmäisen valonsäteen hänen sydämmeensä, saattaen hänet tuntemaan oman itsensä.