Part 4

-- Tule tänne, poika! Ei petokaan saata olla sinulle suuttunut kauemmin. Hän ... _se_ niin ... _hän_ on kaiketi nyt oikein poissa?

-- On niin, kaikeksi onneksi! huokasi vanha kreivi ja pyyhkieli otsaansa oikein tuntuvasti.

VI.

Sortunut mies ja sidottu nainen.

-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani! huokasi vanha lipunkantaja Kotka.

Kotka oli ensimmäisiä sairaita, joiden luo Arvid meni, vaikka nyt jo oltiin hyvän matkaa Kesäkuussa. Mutta Toivolahden köyhällä kansalla ei ollut aikaa sairaana maata kiireisenä kevät-aikana; heidän tuli pitää varansa, että se tapahtui talvella, tahi touon ja leikkuun välillä, ja jos he tahtoivat kuolla, niin tekivät he vähimmän haittaa kuolemallaan, kun se tapahtui lokakuussa, jolloin rukiit olivat pohdetut ja perunat otetut maasta.

Mutta oli jo kulunut pitkiä aikoja siitä, kuin vanha Kotka oli voinut vapisevilla käsillään saada mitään toimeen ja siksipä hänellä oli aikaa laskea maata viimeiseen lepoonsa silloin kuin pihlaja kukoisti ja peräakkunan luona kasvava omenapuu lennätteli valkoisen, alkukesäisen juhlapukunsa pienelle akkunalle.

Kotka ei parhaassa iässään ollut sellainen, jota "kelpo mieheksi" nimitetään. Hän oli elänyt kurjaa elämää eikä saattanut niin kauan olla rykmentissä, että hän olisi saanut eläkkeen. Sitten oli hän elänyt, tiesi miten, eräässä rappeutuneessa tuvassa metsän keskellä, johon ei ainoakaan ajotie vienyt ja johon eräs naapuritorpan tyttö toi hänelle maitotipan kaksi kertaa viikossa. Kun hän viimeisellä kerralla tuli, oli vesi loppunut sangosta, ja ukko makasi vuoteessaan voimatta nousta istualle.

Silloin hän sitte "tahtoi pastoria luoksensa." Muuten hän aina kiroili pappeja eikä ollut kirkossa käynyt viiteentoista vuoteen. Hänen vaimonsa oli kuollut aikoja sitten "keuhkotautiin", sanoi Kotka, mutta se oli sellainen keuhkotauti, jonka saa valvomisesta, itkusta ja rääkkäyksen pelosta. Josko hän oli lapseton, siitä hän ei itsekkään tietänyt. Olisihan neljästä pojasta pitänyt olla jäljellä yksi jossakin Ameriikassa, ellei hänkin jo ollut menojaan mennyt.

Mutta vanhuksen jumalattomuus ei ollut aprikoivaa laatua, se oli vain hänen elinkautisen vihaisen ja nurjan mielensä hillitsemätöntä purkamista; se poistui kuolemanpelon tieltä ja kyyneleet kurttuisilla poskillaan koetti hän kääntää likaiset, harmaat, partaiset kasvonsa papin puoleen ja kuiskasi samalla:

-- Olen sortunut mies, pastori! Puhukaa lempeästi kanssani.

Sitten kaatui hän alas silppupatjalle, joka oli hänen pään-alaisenaan, ja ummisti hetkeksi silmänsä.

-- Oletteko meidän uusi pappimme? kuiskasi hän sitten.

-- Olen, mutta tuon vanhan sanoman sille, joka tahtoo ottaa sitä vastaan alttiilla, rakastavalla, katuvalla mielellä, vastasi Arvid ystävällisesti ja istahti kolmijalkaiselle jakkaralle pöydän ääreen.

-- Mutta ... mutta ... minulla ei varmaankaan ole armoa saatavissa? Olen ollut liian paha nuoruudenaikanani ja yhä vielä näihin asti. Ja sitten on ... sitten on minulla kovin vähän aikaa jäljellä ... huokasi vanhus, ja kyyneleensä vierivät hänen harmaaseen, takkuiseen partaansa.

-- Niin, herra Kotka, tietysti ei Jumala ole antanut meille voimia, ajatuskykyä ja tervettä ruumista sekä kokonaista pitkää elämää, jotta näitä lahjoja käyttäisimme synnin palvelukseen, ja sitte vasta -- kun voimat ovat riutuneet, järki tylsistynyt, ruumis kulunut ja koko elämän-aikamme tuhlattu, kääntyisimme Hänen puoleensa, tarjoamaan Hänelle sen raunioita, joka kerran oli ollut Hänen kuvansa kaltainen. Mutta Hänen sanansa pysyy iankaikkisesti: "Joka minun tyköni tulee, sitä minä en heitä ulos." Ei Hän sano: "Joka minun tyköni tulee nuorena ja voimallisena" tahi "joka minun tyköni tulee hyvillä töillä" tahi "joka minun tyköni tulee, kun hänellä vielä on aikaa elää ja parantaa itseänsä", tässä kysytään vaan, tahtooko hän todellisesti _tulla_ syntineen, häpeineen, tuskineen, vaivoineen... Tahdotteko nyt tulla sillä tapaa?

Nuot kuihtuneet kädet kurottuivat retuisen peitteen alta ja kyynel kyynelen perästä vierähti vuoteen oljille. Ja sitte seurasi lämmin, vakava ripitys, jossa vanhusta käskettiin tarkasti tutkimaan, oliko katumus syntynyt ainoastaan siitä pelosta, joka kuoleman ja varjojen laakson portaalla meitä valtaa, taikka ilettikö häntä todellakin hänen entinen elämänsä. Ja sitten tuli lohdutus, toivo, valo ja virvoitus. Ja omenapuun valkoiset kukanlehdet putoilivat pehmeästi vähäiselle auki olevalle akkunalle, ja ulkona lauloi pieni siivellinen kesänsanomantuoja ylösnousemisesta ja iäisestä keväästä; ja Arvid puhui lämpimämmin ja hartaammin linnun säestäessä, kuin kirkossa vanhan lukkarin laulaessa.

Vihdoin hän nousi tuolilta, lähteäksensä pois.

-- Mutta mihinkä on tyttö mennyt, joka minun tänne saattoi? Te olette liian heikko ollaksenne yksin nyt.

-- Herra Kotkan ei tarvitse olla yksin enään, olen hankkinut hänelle hoitajan.

Vastaus tuli sivukammion raollaan olevan oven luota ja siinä seisoi Gerda Stålsköld hehkuvin poskin ja kyyneleet suurissa, syvämielisissä silmissään.

Arvidista tuntui, kuin kaikki veri hänen ruumiissaan olisi virrannut hänen kasvoihinsa.

-- Te, neiti Stålsköld, olette täällä?

-- Niin, sain juuri eilen kuulla, kuinka yksin ja avutonna vanha lipunkantaja täällä makasi ja sen vuoksi...

-- Niin, Jumala siunatkoon ... kuului vuoteelta. Vasta nyt katseli Arvid ympärilleen huoneessa.

Takalla oli vadissa jonkunlaista liemiruokaa ja pullollinen Bordeaux-viiniä. Vai niin, Metsolan neiti kävi ympäri pelastavana enkelinä!

Tyttö, joka neiden käskystä oli noita kapineita kantanut, palasi nyt kylästä. Hänen piti viipymän sairaan apuna, siksi kuin hoitaja tulisi. Ystävällisesti sanottuaan hyvästi ukko Kotkalle, astuivat Arvid ja Gerda ulos huoneesta ja alas pitkin lahonnutta palkkia, jota käytettiin portaitten asemesta.

-- Odottakaa vähän, pastori! Minulla on ystävä muassani täällä pensastossa, huudahti Gerda ja juoksi pieneltä polulta puitten väliin.

Arvid synkistyi ja tunsi itsensä kiihtyneeksi, tietämättä mitä varten. Vai niin, Samarialaisella oli laupeudenmatkoillaan sulhanen muassa. Hän saattoi näin yhdistää hyödyllisen ja huvittavan.

Arvid olisi halukkaimmin kulkenut yksin nyt, mutta eihän Gerda antanut hänelle aikaa hyvästisanomiseen. Viivähtävillä, vastahakoisilla askeleilla seurasi hän perässä puitten väliin. Siellä tietysti herra kreivi, herra luutnantti loikoili sammalissa nauttien sikaarinsa savua, kentiesi myöskin lukien monsieur Zolan tahi Maupassantin romaaneja. Olisiko ollut piilossa kuunteliana? Sekö tästä vielä puuttui!

Silloin kuului pieni, iloinen hirnunta honkien välistä ja sitten hän näki puuhun sidottuna vähäisen kellertävän-valkoisen papurikon, joka iloisesti tervehtien hallitsiatartansa, kaappi maltittomasti sammalta voinkarvaisilla kavioillaan.

Hm! Hänen vaatetuksensa näyttikin vähän kummalliselta. Vai niin, hänellä siis oli ratsastuspuku. Niistä molemmista osista, jotka muodostavat rehellisen kentaurin, kärsi pastori nykyisellä tuulella ollessaan parahiten hevosta. Hänen muotonsa ilostui ja hän kiirehti, auttaaksensa Gerdaa ohjia irroittamaan.

Kun polulle tulivat, aikoi hän auttaa Gerdaa satulaan, mutta tuli, totta puhuen, vähän hämilleen, kun ei tietänyt, miten tämä apu oikeastaan oli tehtävä.

Mutta Gerda kiersi ohjat tukevan, pyöreän kätensä ympäri ja sanoi: "Soh, Suleima!" papurikolle sekä "Suvaitsetteko?" pastorille ja sitten lähdettiin kävelemään.

Aina siitä asti, kuin voimistelutunnit koulussa loppuivat, ei Arvid ollut tuntenut mieltänsä sellaiseksi kuin nyt. Hän olisi tahtonut lentää kivien ja kantojen yli. Miksikä? Niin, jospa hän sen olisi tietänyt itse, olisi ilo samassa mennyt matkoihinsa.

He olivat tavanneet toisiansa pari kertaa Metsolassa ja naapurien luona, laulaneet yhdessä vielä vähäisen; he olivat melkein vanhoja tuttavia nyt.

-- Kiitoksia pastori ... saarnasta, olin sanomaisillani, mutta en milloinkaan ole kirkossa kuullut mitään, joka minuun olisi tehnyt niin syvän vaikutuksen, kuin teidän sananne äsken tuolla sisällä.

Hän osotti ruoskallaan Kotkan ukon tupaa ja katsoi Arvidin kasvoihin lämpimin, säteilevin silmin. Reippaasti oli hänen hattunsa valkoisine huntuineen tuossa tummassa päässä, ja uhkealta näytti hänen komea vartalonsa sileästi istuvassa, viheriäisessä puvussa! Arvid miltei unohti vastata.

-- Hm... Oletteko oikein varma siitä, ettei ollut väärin olla kuuntelemassa tuolla tavalla? Luulin olevani yksin sairaan kanssa.

-- Kyllä minä olen tarpeeksi hyvin kasvatettu, tietääkseni, ettei yleensä sovi olla kuuntelemassa; mutta kuunnella Jumalan sanaa, se ei koskaan saata olla paha, ja kaikessa tapauksessa en saanut aikaakaan tulla teitä tervehtimään, ennenkuin jo olitte alkanut puhua vanhuksen kanssa.

Arvid hymyili.

-- Mutta neiti Stålsköld ehkä tietää, että meidän kirkossamme löytyy jotakin, joka nimitetään "ripiksi", sekä että mitä siinä sanotaan, sen täytyy jäädä...

-- Kyllä, mutta vanha lipunkantaja tiesi, että olin sisällä.

-- Noh, siinä tapauksessa olen iloinen siitä, että te olette ollut kuulianani.

-- Nyt käsitän, mitenkä te saatatte viihtyä täällä yksinäisyydessä ja ... ja ... ahtaissa oloissa. Ihanaapa lienee, kun joku elämän-aate oikein mieltä innostuttaa ja kun sitä voi selittää sillä tavalla, kuin te sen teette! Sellaisen elämäntehtävän rinnalla tuntee itsensä aivan vähäpätöiseksi ja mitättömäksi.

-- Älkää sanoko niin, neiti Stålsköld! Eikö ole teilläkin mitä ihanin tehtävä? Eikö _hänellä_, joka miehellensä on kaikki, on toinen noista kahdesta, joittenka ajatukset, tunteet ja pyrinnöt käyvät samaan suuntaan, on monien alammais... Aih, se puree!

-- Soh, Suleima! Ei, hyvänen aika, se vain haukkasee leikillään niitä, joista se pitää. Saatatte vain olla ylpeä sen hyväilyistä. Mutta missä nyt olimmekaan? Nyt muistan! Luuletteko, että oikein monta avioliittoa on sellaista?

Hän katseli Arvidiin vakavasti ja tutkivasti, ikään kuin hän olisi tahtonut nähdä sekä kasvojen että papintakin sisäpuolelle.

-- Minä pelkään, ettei ole, mutta pitäisi kuitenkin oleman.

Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin tiellä olevien pienten, kuivien varpujen ritinä ja Suleiman kavioitten kopina.

Saattoiko Gerda ajatuksillaan ja tunteillaan kiintyä kilparatoihin ja Woodpeckerin jälkeläisiin, saattoiko hän mieltyä puoliverisen uljaaseen ulkomuotoon tahi nuoren hevon juoksemiseen? Entä jos avioliitto kuitenkin oli vakavampi asia kuin hän oli luullut! Entä jos olisikin liika aikaista lakata kolmenkolmatta-vuotisena odottamasta sitä ... sitä sanomattoman suloista, joka... Tyhmyyksiä! Eipä hän kestään maailmassa pitänyt enempää kuin pikku Akselista. Olipa hän nähnyt kylliksi monta.

Mutta kesätuulonen suhahteli hongikossa ja kuusikossa, lehahteli yli tuoksuvien katajien ja sammaltuneiden kivien; alkukesän aurinko säteili lumoavasti puitten latvojen välistä ja leikki polulla olevissa havunneulasissa. Metsän pihkainen tuoksu siveli sekä niskaa että poskia, elonhalu virtaili suonissa ja silloin ei auta öyletinlautasen ja kalkin kantaminen. Mitäpä nuorta, itsetuntoista miehensydäntä hyödyttäisi haarniskoita itseänsä mustalla takilla, joka polvien alapuolelle ulottuu ja napitetaan aina leuan alle asti!

Nyt oli polku loppunut ja heidän tiensä meni eri haaralle. Arvidista tuntui ikään kuin hän olisi joutunut väärään asemaan, kun hän laski rippi-kapineet puolanvarsille tien viereen, köyristi selkänsä ja kurotti leveän, ruskean kätensä portaaksi. Lämpöiset, eloisat hermot värähtelivät hetkisen hänen kädellään, pehmeä käsi laskeutui hetkiseksi hänen hartioillensa ja sitte Suleima laukkasi pois.

Ja tomupilvestä kiilsivät esiin suuret, ruskeat silmät, jotka koettivat katsella kuukausia ja vuosia eteenpäin, nähdäksensä minkälaiselta tulevaisuus näyttäisi. Hän ei tietänyt minkätähden, mutta hän vain ajatteli sitä vakavammin kuin ennen ja mietiskeli itsekseen:

Loistava hänen tulevaisuutensa olisi. Kuten vahattu lattia Kaislakylän saleissa, kuten raivattu tie hymyilevässä seudussa, sellaiseksi se tulisi. Tasa-arvoisia, "comme il faut" olisivat sekä mies että vaimo. Valmiina oli koti, valmiina sen vaakunoidut hopeat. Mitä ylhäisimmät seurakumppanit odottivat, Aksel ei milloinkaan poikkeisi ritarillisen miehen velvollisuuksista kreivitärtänsä kohtaan, ja hän itse, hänen ei paljoakaan tarvitsisi tehdä, ennenkuin häntä jaloksi ja hyväksi kiitettäisiin. _Siinähän_ oli hänen onnensa. -- Hiljaa, Suleima! Joskus hän kävisi vanhassa kodissaan, vähintäinkin joka kesä. -- Silloin hän myöskin kävisi kirkossa. -- Sunnuntaithan ovat hirveän pitkiä maalla. -- Pastori Maununen puhui niin kummallisesti, oikein ihmeellisesti. Tulisiko hän olemaan Toivolahdella siksi, että hapset harmenisivat, tahi joutuisiko parempaan oloon? Kenenkä hän naisi? Sillä tietysti hän naimisiin menisi: muuten ei pappi koskaan tule tarpeeksi köyhäksi. Vähäinen tanakka papintytär otaksuttavasti tulisi hänen vaimokseen. Lotta taikka Eeva Rantanen esimerkiksi.

Mutta kun hän ajatteli, että tuommoinen hailea ja yksinkertainen pastorin rouva istuisi pappilanpenkissä, nauttien siitä liikutuksesta, jota pastori Maununen välttämättömästi sanankuulioissaan herätti, kävi hän hermostuneeksi, hän ei tietänyt mitä varten, ja näpähytti Suleimaa ruoskallaan siten, että se teki korkean hyppäyksen ja lähti aika kipakkaa nelistämään lehtokäytävää pitkin Metsolaan.

Mutta valtamaantien varrella otti Arvid rippikapineet puolanvarsien joukosta ja kulki hyräillen tietä pilkin Toivolahden pieneen pappilaan.

Olen mielipahoillani, kun minun täytyy sanoa, ettei se ollut virren nuottia, jota hän hyräili.

VII.

Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa.

Omituista oli, että vanhan Kotkan elämä, joka oli tarjonnut erin vähän rakkautta ja lempeyttä, nyt kuitenkin joutui loppuunsa mitä hellimmän huolenpidon alaisena. Martta-muorin liemiruoka oli aivan kodikkaasti Metsolan kellarista tuodun Bordeaux-viinin rinnalla sairaan huoneessa olevalla pienellä pöydällä. Ja toiseen talon kahdesta lasista, siihen, joka oli syrjästä vähän harkotettu, pani Gerda neiti, joka kerta kun hän tuli, uusia, vainiolta ja metsästä poimittuja kukkia.

Ja kun hän näin oli siistinyt köyhyyden majan ja kuullut, miten lipunkantajan laita oli, maksanut hoitajan sekä jättänyt rahaa pieneen talouteen, silloinpa hän oli täyttänyt armeliaisuuden velvollisuudet ja olisi saattanut kiirehtiä toisten kurjien luo tahi kodin iloon sulhasensa rinnalle, mutta vielä hän hetkisen viipyi, hän ei tietänyt mitä varten; oli ikään kuin hän olisi odottanut jotakin, hän ei tietänyt mitä. Vihdoin hän kysyi vanhalta Katriinalta huolettomasti, välinpitämättömästi:

-- Onko pastori ollut täällä nykyään?

-- Ei sitte kuin toissapäivänä.

Hm! Pastori tuli joka toinen päivä, aivan kuten hänkin. Omituista, että sattumalta osuivat tulemaan samana päivänä. No, ei hän siitä välittänyt, sehän oli yhdentekevää.

Sitten narisi pieni rikkinäinen veräjä ja vakavat, reippaat askeleet kuuluivat ulkoa polulta, ja musta takki näkyi vilahdukselta, kun sen omistaja kulki peräakkunan ohitse.

Kaksi orpanusta, jotka miljoonan omistajan kuoleman-vuoteen ääressä kilpailevat perinnöstä ja testamentista, eivät mitenkään olisi saattaneet olla tarkkaavaisempia ja ystävällisempiä, kuin nämät kaksi olivat ukko Kotkaa kohtaan. Mutta aikaa oli riittävästi. Kun vain ennätettiin kotia päivällisiin, niin sehän oli hyvä, eikä edes Suleima, joka maata kavioillaan kaappi ja halasi kotihakaan, ollut aina mukana.

Täällä ulkona, kurjuuden kodin kehyksessä, korkeitten, tummanviheriäin honkien keskellä oli Arvid paljoa edullisemmassa valossa kuin Metsolan saleissa. Täällä hänen miehuullisen luontonsa lujuus ja hellä lempeys tuli esiin ilman mitään kömpelyyttä ja ujoutta. Tässä piirissä hän Gerdan mielestä kasvoi; kotona Metsolassa hän ikään kuin kutistui kokoon. Siellä Gerda koetti osottaa hänelle ystävyyttä, täällä hän katsoi Arvidiin niin kunnioittavasti, kuin etevämpään henkilöön ainakin.

He kulkivat metsän läpi kotia päin, välistä vilkkaasti keskustellen, väliin taas ääneti, mutta aina, kun erkanivat, olivat he mielestään kuulleet, nähneet ja kokeneet paljon. Toisinaan he sen sanoivatkin.

-- Opettavaista on olla tuollaisen vanhan miehen kuolinvuoteen ääressä, neiti Stålsköld.

-- Niin on, silmäni ovat mielestäni auenneet näkemään niin paljon, mitä ennen on ollut minulle vierasta, vastasi Gerda, ja silloin hänen ruskeat siimansa säteilivät.

Ukko Kotka oli nukkunut koko pitkän ajan; pastori ja Gerda neiti olivat sillä aikaa istuneet kaatuneen puunrungon päällä metsässä aitauksen ulkopuolella!

Mutta kotona Metsolassa, vanhassa ratsashuoneeksi valmistetussa entisessä ladossa, opettivat kreivi Aksel ja Kustaa parooni kahta kotona kasvatettua nuorta varsaa "Espanian ravia" kulkemaan. Nuot molemmat hienot herrat tekivät työtä otsansa hiessä, ottivat sitte kylmän ruiskukylvyn järven rannalla olevassa kylpyhuoneessa ja tulivat, saatuansa hyvän ruokahalun, päivällisille, säännöllisessä puvussa, tarpeellisesti hiestyneinä ja ollen mitä parhaimmalla tuulella.

-- Totta tosiaan, se oikein kasvattaa meitä itseä, kun opimme tuntemaan tuollaisten nuorten olentojen luonteet, sanoi kreivi Aksel.

-- Niin, ja vielä noin viisaan tytön luonteen! virkkoi Svedenhjelmin armo ja nyykäytti pientä harmaata päätänsä, kuullessaan poikansa mietinnöt, kun hän porras-sillalla jutteli.

-- Hm! niin, hänen _myöskin_, äiti, mutta nyt me oikeastaan puhuimme nuorista, opetettavista varsoista.

Maalla käy olo toisinaan vähän yksitoikkoiseksi, suuremmassakin kotipiirissä, kun kaikissa naapureissa on hiljattain käyty, kaikki näkö-alat nähty, kaikki saaret läpikuljettu ja kaikki krokettikentät koetettu. Tällainen päivä oli Metsolassa, kun vanha parooni haukotellen sanoi:

-- Entä jos lähtisimme pappia katsomaan hänen kotiinsa?

-- Rakas Kasimir, sehän olisi aivan kauheata, kaksi penikulmaa tomussa ja helteessä, sanoi vapaaherratar.

-- Ei, en minä tarkoita Jokiniemen pappia, vaan Toivolahden pastoria, trubaduuri Maunusta.

-- Hänpä on nuorimies ja varmaankin hänellä on kehnon- ja köyhänpuolinen koti. Me vain saattaisimme hänet hämilleen, mies raukan. Hän ei milloinkaan ole kutsunut meitä.

-- Turhaa puhetta, juuri sen vuoksi, että hän on naimaton, saattaa hän antaa meidän lähteä, vaikka joisimme siellä ainoastaan lasin raikasta vettä. Jos hän saattaa veteen lisätä muutaman tipan vadelmamehua, niin sehän oivallista. Sitten ajamme kotia jälleen. Me emme pakota häntä illallista laittamaan.

Arvid seisoi mehiläispölhöjen luona aitan sivulla, jossa etelä-aurinko paahtoi ja pieniä ahkeria työntekiöitä miljoonittain surisi ja vilisi ympäristössä ja pölhöjen lentolävissä, raskaina päivän saaliista. Takkinsa oli Arvid jättänyt sisälle kammariin, ja mehiläiset kömpivät hänen hihoillaan. Hän oli talonpojan-poika ja tottunut heidän elämäänsä ja tapoihinsa, hän saattoi paljain käsin ottaa kiinni mehiläisiin ja vaaratta pidellä niitä miten hyvään. Ne tunsivat vaistomaisesti, että hän oli heidän ystävänsä.

Sellainen on rakkauden voima kaikkialla luonnossa.

Mutta mehiläiset huvittivatkin häntä enemmän kuin mikään muu. Niiden läheisyydessä hän ei kuullut eikä nähnyt pitkinä hetkinä mitään muuta, ja havaitsi nyt kauhukseen, kun hän sattumalta katsoi toisaalle, että pylväskäytävän eteen, hänen ja takkinsa välille nimittäin, oli seisattunut kaksi täysinäistä vaununlastia Metsolan herrasväkeä.

Ensiksi aikoi hän juosta pakoon, kierrellen pihan ympäri, sekä hiipiä sisälle kyökin kautta ja lähettää Loviisa tuomaan takkia ja siten pelastaa itsensä tukalasta asemasta. Mutta hän ei tietänyt, oliko äiti valmis ottamaan vieraita vastaan, ja pelkäsi itse näyttävänsä kovin hullunkuriselta, jos sattuisivat näkemään hänen juoksemassa vainiolle päin. Hän katseli noita onnettomia hihojansa. Oli viikonpäivistä vasta tiistai ja hihat olivat vielä häikäisevän valkoisia. Tämä oli toki onni onnettomuudessa. Epätoivossaan päätti hän toki vihdoin rohkaista mielensä ja astua esiin:

-- Pyydän tuhannesti anteeksi, että olen näin puettuna, mutta jos herrasväki tekee hyvin eikä ole minua näkevinään, niin on minulla parin minuutin päästä kunnia sanoa teille tervetuliaiseni.

-- Tässä on takkisi, Arve poikani! kuului kaino ääni lausuvan, ja pastori sai samalla ilokseen esitellä äitinsä koko herrasväelle. Pitäjän herrasväki kätteli Martta muoria, mutta muut tervehtivät vain kaukaa.

-- Hauskaa on tehdä rouva Maunusen tuttavuutta, vakuutti parooni.

-- Ei, ei Herran tähden! huudahti Martta muori.

-- Hyvänen aika, ei suinkaan rouva sitä epäile?

Arvid hymyili vähän vastenmielisesti:

-- Ei, äitini tarkoittaa vain, ettei hän tahdo tulla "rouvaksi" nimitetyksi. Hän on vaatimaton talonpoikaisnainen ja on tottunut "Martta muorin" nimeen, siksi häntä ovat nimittäneet sekä ylhäiset että alhaiset. Mutta tehkää hyvin ja astukaa sisälle, hyvä herrasväki! Olitte oikein ystävällisiä, kun teitte tämän kunnian alhaiselle kodilleni.

Kreivi Aksel käveli suoraan saliin järvenpuolisen akkunan luo.

-- Katsoppas tänne, Kustaa! Oivallinen juoksurata tuolla kärjen tällä puolen, kun lahti on jäässä; se on tyyni ja metsän suojustama.

-- No, kuinka rou ... muo ... _te_ viihdytte täällä Toivolahdessa? kysyi vapaaherratar, onnellisesti jouduttuaan kamreerska-vainajan entiseen sohvaan.

-- Oi, hyvä vapaaherratar! mitenkä muuta saattaisin, kun Arve on saanut näin hyvän paikan!

-- Älkää naurako äidilleni, vapaaherratar! pyysi Arvid. Mikä on köyhänlaista toisen nähden, on varallisuutta toisen mielestä ja uskokaa pois, että äiti ja minä olemme koettaneet paljon köyhempiä oloja, kuin mitä meillä nyt on.

-- Niin, hyvä Jumala, sitä kyllä olemme! Mutta nyt minä kaiketi saan tuoda vähän mesimansikan mehua ja vettä juodaksenne.

-- Kiitoksia paljon, mutta me olemme kovin pahoillamme, jos vain tuotamme vaivaa.

Kustaa parooni kääntyi nyt Arvidin puoleen, kysyen:

-- Pastori, mitenkä saatte aikanne kulumaan täällä maalla? Harjoitatte kentiesi jotakin urheilua?

-- No niin, vähäsen, vastasi Arvid, jonka suupielissä näkyi jotakin hymyilyn tapaista.

-- Todellakin.

-- Kyllä, näkeekö parooni tuon pienen huoneen tuolla rannalla!

-- Ahaa, appareljivoimistelua? Mutta suokaa anteeksi, enemmin se minusta näyttää halkohuoneelta.

-- Sepä se onkin ja työkalustona on puutukki ja saha.

-- Ha ha haa! No mutta olenhan minä kuullut löytyvän pappeja, jotka istuvat Rosenanten selkään, kun lähtevät pitäjälle. Eikö pastori milloinkaan ratsasta? kysyi kreivi Aksel.

-- En, ruumiissani on vika, joka minua estää sitä hauskuutta nauttimasta.

-- Pastorilla, joka aivan terveeltä näyttää?

-- Niin, Jumalan kiitos, kipeä en ole.

-- Olenko liika utelias mielestänne, kun kysyn, mikä meiltä riistää pastorin myötävaikutusta hevosurheilussa?

-- Ette suinkaan. Nähkääs, hyvät herrani, sääreni ovat aivan liika pitkät ratsastaakseni Toivolahden pappilan pienellä Liinaharjalla; jalkani tarttuisivat maahan joka askeleelta. Suokaa anteeksi, äitini varmaankin jotakin tarvitsee...

Majuri Akselson läheni nuoria jalosukuisia:

-- Luulenpa, helkkarissa, että pappi koettaa olla vähän tyhmän-sukkela.

Nyt tuli Loviisa tuoden tarjottimella marjamehua. Kun Gerda neiti sen näki, meni hän vanhan emännän luo:

-- Ette suinkaan suutu, Martta muori, jos minä vähän tässä sekaannun tarjoomispuuhiin?

-- Hyvänen aika, onko jotakin hullusti noitten lasien suhteen, hyvä neiti?

-- Ei, ei suinkaan, mutta minä näin, että tuolla toisessa huoneessa oli mitä muhkeimpia kaakkuja. Varmaankin Martta muorin tarkoitus oli antaa meille niitä myöskin?

-- Kaakut! no hyvä ihme! Loviisa, Loviisa, oletko hupsu, kun unhotat kermaleivokset! Tuhannen kiitosta, siunattu neiti! Sellainen häpeä! Niin, sen sanon vain, etten olisi saanut unta silmiini koko tänä yönä, ellei herrasväki olisi maistanut minun kermaleivoksiani.

Ja sitten tuotiin kaakut myöskin.

-- Siinä teitte äidilleni suuren avun, neiti Stålsköld, sanoi Arvid.

-- Suokaa anteeksi! Älkää pitäkö minua liika rohkeana! Mutta minä pelkäsin, että Martta muorin hyvä luonto olisi häiriytynyt, jollemme olisi saaneet hänen leivoksiansa.

Äiti viittoi kyökin ovella.

-- Arve!

-- Mitä, pikku äitini?