Part 1

TOIVOLAHDEN PASTORI

Kirj.

Sigurd [Karl Josef Alfred Hedenstierna]

Sovitellen suomentanut Theodolinda Hahnsson

G. W. Edlund, Helsinki, 1892.

Helsingissä, Helsingin Sentraali-Kirjapainossa, 1892.

SISÄLLYS:

I. Oma pieni koti. II. Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella. III. Metsolan herrasväki. IV. Mitä Metsolan vieraat eivät saaneet nähdä. V. Mamselli La Tour. VI. Sortunut mies ja sidottu nainen. VII. Ylhäisiä vieraita Toivolahden pappilassa. VIII. Taistelu sokeata jumalaa vastaan. IX. Viran puolesta. X. Rukkaset. XI. Rippikoulu. XII. Kotiin pääsö.

I.

Oma pieni koti.

-- Äiti, tuossa se on!

-- No eipä, hyvänen aika, olemmeko siis jo perillä, Arve?

-- Olemme, äitini.

Hänen äänessään kaikui hellyyden ja rakkauden muassa myöskin jonkunlainen voitonriemu, kun hän ohjaksilla hevostaan hilliten kumartui pienen, rinnallaan istuvan eukon luo, osottaen ruoskallaan kohti muutamia pieniä, punaiseksi maalattuja, nukkemaisia asuntoja, jotka sijaitsivat saarella maantien oikealla puolen. Suurimmalla näistä asunnoista oli valkoiset nurkat ja edustalla pylväskäytävä.

Oli Huhtikuu annakassa ja kummallista kyllä, Huhtikuu myöskin luonnossa. Koivikot olivat vielä kevät-ilmojen ransistamina ja valkoisten runkojensa yläpuolelta harmaina, ja harmaat olivat myöskin mättäät maassa. Mutkailevalle, kapealle tielle, joka kirren lähdössä oli pohjaton, olivat vaunut uurtaneet syvät raitiot ja tien vasemmalla puolen oleva haka näytti laihalta, huonolta ja lakastuneelta. Mutta sinitaivaalla hymyili kevät-aurinko; oikealla, punaisten asuntojen välistä pilkoittivat sisäjärven laineet ja pensastossa lauloivat pienet näkymättömät lintukuorot: "kevät on, kevät on!"

Kevät oli myöskin hänen sydämmessään, joka tuossa soreana nappularattailla istui ja rakkaudesta loistavin silmin kumartui pienen eukon luo, näyttäen hänelle nuot järven rannalla olevat punaiset asunnot, ikään kuin ne olisivat olleet kaikki maailman valtakunnat ihanuuksineen.

Talven myrskyt olivat ennen raivonneet hänen uhkeassa rinnassaan, monta kovaa, pitkää vuotta oli talvipuute majaillut näiden kahden asunnossa, silloin kuin viimeiset tähteet entisen pienen talonpoikaistalon vaatimattomasta varallisuudesta olivat loppuunkuluneet, siellä kaupungin ullakkokammarissa nähtiin nälkää ja kärsittiin siinä toivossa, että kerran näkisivät juuri sellaisen päivän koittavan, kuin tämä nyt oli.

Sitten tuli koti-opettajan toimi ja yliopisto-vuodet, matkat lainan saamista varten sekä harhailut hiippakunnassa ylimääräisenä; pitkät, kolkot vuodet, jolloin ei edes ollut sitä iloa, että olisivat saaneet nähdä nälkää, toivoa ja kärsiä kylmää _yhdessä_.

Mutta tämä kaikki oli nyt ohitse. Tuolla alhaalla järven rannalla sijaitsi Toivolahden pappila, joka oli tullut hänen omakseen pitäjäläisten vapaan valinnan kautta, laineet lauloivat: "kevät on, kevät on!" ja kevättä oli pastori Arvid Maunusen sydämmessä ja auringon paistetta mielessä, kun hän kuluneessa päällysnutussaan pohjatonta kylätietä pitkin ajoi omaan kotiinsa.

Hiljakseen kulkee takkuinen Liinaharja pappilan portista sisään ja pihan perälle, joten meidän on hyvä aika katsella pastori Maunusta. Suu on vähän karkeanlainen, leuka, tumman sinertävine parranoraineen, pistää esiin enemmän kuin tarpeellista olisi, eikä nenä ole ensinkään kreikkalaista mallia. Mutta pää on reipas, hyvin muodostettu, otsa korkea, tasainen ja leveä, hiukset tummat, tuuheat, ja silmät sellaiset suuret, mustat ja lämpimät, jotka joukossa eivät huomaamattomiin jää ja mitkä tottelevaisesti kuvaavat omistajansa kaikki erilaiset mielenliikutukset. Kasvot ovat yleensä raittiit, miehuulliset, ei ainoakaan ryppy otsassa eikä harmaa hius päässä vielä ilmaise mitenkä raskaita, täynnä taistelua ja itsekieltämystä ne kolmekymmentä-neljä vuotta ovat olleet, jotka pastori Maununen on elänyt. Vartalo on hoikka, mutta hartiat leveät; kokonaiskuva antaa meidän aavistaa, että tässä on jotakin yli määrämitan, sellaista, mikä ei ole keskinkertaista, jotakin, mitä kentiesi ei olisi tarvittu Toivolahdessa.

Ja hänen rinnallaan istuvan vähäisen eukon silmät kiiltävät, kun hän pienenä, kurtistuneena ja nöyränä katsahtaa vahvaan, voimalliseen poikaansa. Eukon pienet, valkoisten kutrien ympäröimät kasvot ovat vielä täyteläiset ja jotenkin punaveriset, mutta niin täynnä tuhansia ryppyjä, kuin hyvä omena on joulukuussa, ja ryppyjen keskeltä tuikkaa kaksi pientä, harmaata, lempeänloistavaa silmää, aivan kuten auringonpaiste vanhojen linnanraunioitten yli. Jos muorista hienoihin vaatteisiin puettuna olisi tehty kuva, niin se varsin hyvin olisi soveltunut hienon rouvan kuvaksi, mutta hänen yksinkertainen pukunsa, suuri nöyryytensä ja puhetapansa ilmaisevat meille piankin entisen "Vainiolan muorin."

Ja pastori Maununen olisi viimeinen, joka tätä salata tahtoisi. Hänen mielestään on muori juuri sellaisena, kuin hän on, paras, rakkahin ja kallein, mitä maailmassa olla saattaa.

Liinaharja vetää nappularattaita, ponnistaen viimeisiä voimiansa.

Tuossa sijaitsee uusi koti.

Kaksi kirkasta kyynelhelmeä vierii muorin poskille, kun hän näkee kaksikymmen-vuotisen unelmansa toteutuneena kohoutuvan eteensä punaseinäisenä ja valkonurkkaisena. Pieni musta tumppi haparoi esiin päällysnutun alta ja taputtaa hiljaa vieressä istuvan kulunutta takinhihaa:

-- Arve poikani...

-- Äiti ... kuiskaa poika punaiseen, palelevaan korvaan, ja sitte nostaa hän äitinsä pylväskäytävälle, jossa uusi palvelustyttö, suutarin Loviisa, kumartaen ottaa heitä vastaan.

-- Herra sinun sisääntulosi siunatkoon! Suokoon hän sinun täällä monta vuotta saada nauttia palkkaa kaikesta rakkaudestasi!

Näin lausuttuaan Arvid melkein kantoi äitinsä pieneen, järven puolella olevaan nurkkakammariin.

Torpparin vaimo, joka oli ollut huoneita puhdistamassa, nykäisi Loviisaa kylkeen ja sanoi:

-- On se varmaan oikea pappi, tuo! Hän ei suinkaan tule olemaan ahnas joulupidoissa, kuten vanha pappi oli.

Sisällä huoneissa oli puhdasta, siistiä ja raitista. Lattiat kyllä olivat kuluneita, epätasaisia ja palkkien välillä suuria rakoja, (papin täytyi itse rakentaa ja pitää kunnossa pappilansa) mutta Loviisa ja torpan-Reeta olivat ne huuhtoneet häikäisevän valkoisiksi. Seinässä kyllä erottui paikka, missä vanhan papin kuva oli riippunut siihen asti, kuin leski pari päivää sitten muutti pois, mutta katot olivat valkoisia, ja kylläpä seinätkin sentään mukiin menivät. Akkunat kiilsivät kirkkaina ja pesuhaju tulvasi ruokakammion hyllyiltä. Keskimmäisellä oli kaksi täysinäistä maitohulikkaa.

-- Katsokaa, maitoa, meidän _omaa_ maitoa, äiti! sanoi pastori, iloiten kuten lapsi.

-- Niin, lehmät tulivat aamulla ja Valkopää lypsää oikein hyvin, kertoi Loviisa.

Huonekalut olivat myöskin edeltäpäin tulleet. Pitäjäläiset olivat ne tuoneet, ja sen vaivan he kyllä saattoivat nähdä, sillä ei niitä paljoakaan ollut; mutta kuormien tuojille täytyy kuitenkin pitää kestit jonakin päivänä, ilmoitti Loviisa.

Sitte syntyi kaikellaista tohua, ennenkuin saatiin tuolit ja pöydät paikoilleen, puhumattakaan vieraskammarin sohvasta, joka oli kaupungissa ostettu Lundbergin kamreerskan huutokaupasta 23 markasta ja 50 pennistä, mutta kesken puuhia pastori hätkähti:

-- Oi hyvänen aika, unohdin Liinaharjan!

-- Rauhoittukaa, pastori hyvä! Eläimet hoidan minä lauantaihin asti, jolloin renkipoika tulee. Hevonen on jo tallissa ja syö apettaan, sanoi torpan-Reeta ylpeästi.

-- Mutta Loviisa, mitä ihmettä tämä on? huudahti pastori, kun aukaisi salin oven ja näki siellä suuren saranapöydän täynnä juustoja, pannukaakkuja ja kaikellaisia leivoksia.

-- No nähkääs, rakas pastori, meidän pitäjäläisemme ovat aina pitäneet papeistansa, mutta minä olen pannut merkille jokaisen kappaleen, minkä mikin on tuonut, sillä heille täytyy antaa täällä "suun-avausta", kun kirkkoon tulevat.

-- Arve!

-- Mitä, äiti?

-- Ellet ole liika väsynyt, tahtoisin mielelläni mennä navettaan katsomaan.

-- Halusta tulen kanssanne, äiti kulta.

Ja sitte he talsivat likaisen pihan poikki, pastori pitkillä, varovaisesti harppaavilla askeleilla ja äiti sipsutellen perässä, kantaen hameensa liepeitä. Matalan, pimeän navetan sisällä seisoivat äsken ostetut mullikat ja kolme kaunista, kiiltävää lehmää. Säästöpankinlaina ei riittänyt useampiin; pappilassa muuten elätettiin viisi.

"Vainiolan muori" oli nureksimatta jättänyt talot ja tavarat, raastanut ja tehnyt työtä "Arvensa" puolesta; ainoastaan _yksi_ uhri tuntui hänestä niin raskaalta, että hänen oli sitä vaikea unohtaa, ainoastaan _yksi_ eroaminen siitä, mikä ollut oli, tuntui hänestä oikein katkeralta. Hän ei milloinkaan saattanut unhottaa "Kaunikea", "Tähtikeä" eikä "Kirjoa"; ne olivat olleet hänen ylpeytenään eikä niiden vertaisia ollut koko lukulahkossa. Hän oli niitä kaivannut kaksikymmentä vuotta ja itkenyt niitä sydämmensä pohjasta, niin, suokaa anteeksi, luulenpa että hän oli niiden tähden vuodattanut useampia kyyneleitä kuin Maunu-vainajan puolesta. Mutta, hyvänen aika, olihan siinä suuri erotuskin! Maunun otti Herra, mutta lehmät myytiin huutokaupassa. Vaan tuossahan nyt jälleen oli kolme kiiltävää lehmää eikä muorilla ollut mitään toivottavaa enään täällä maan päällä. Hän laski kätensä ristiin oikein hartaasti ja silmät loistivat, kun hän sanoi:

-- Arve!

-- Mitä, äiti, tahdotte?

-- Saanko antaa lehmille nimet?

-- Saatte, tietysti, äiti rakas.

-- No sitte annan niille samat nimet kuin omilla lehmillänikin oli, huudahti eukko. Valkopää olkoon Kaunike, ja nuot toiset Tähtike ja Kirjo. Niissä on hyvät merkit. Kirkonvartia ei ole sinua peijannut.

Kun jälleen olivat sisälle tulleet, oli Loviisa kapineitten joukosta löytänyt laatikon, missä veitset ja kahvelit olivat, sekä posliinit, ne, joissa oli sininen raita syrjässä. Ruokapöytä oli salissa katettuna ja pitäjäläisten tuomiset sekä omien lehmien maito maistuivat erittäin hyvältä.

Näin nuot molemmat usein olivat istuneet yhdessä niukemmin varustetun pöydän ääressä, kun asuivat kaupungin ullakkokammarissa. Pastorin tunteet aaltoilivat. Hän huomasi nyt selvästi paljon, jota hän ei ennen aavistanut. Hän muisti pöydällä olevaa haljennutta lautasta, jossa oli kaksi silakkaa, kun hän eräänä aamuna palasi koulusta lämpöisenä ja nälkäisenä, oltuaan lumipallosilla. Toinen silakka meni heti hyvää vauhtia alas ja säihkyvin silmin oli hän toista katsellut. "_Ota_ sinä se, Arve, minä olen jo syönyt, enkä jaksa enään", oli äiti sanonut. Hyvällä omallatunnolla oli Arvid sitte ottanut toisenkin silakan. Hyvä Jumala, selvästi hän nyt älysi, että äiti oli salannut omaa nälkäänsä, jotta poika saisi vähän enemmän...

Tästä asiasta ei nyt käynyt puhua, muorin rakkaus osottautui kokonaan toiminnassa eikä hän olisi käsittänyt poikansa sanoista hänen mielenliikutustansa. Mutta Arvidin suuret, tummat silmät kävivät kosteiksi, hän laski hiljaa taputtaen kätensä äidin köyristyneille hartioille ja sanoi:

-- Syökää, äiti, vähän enemmän tuoretta juustoa!

-- Siunatkoon sentään, Arve, en jaksa mitenkään enään, olen totta tosiaan niin täysi, etten kuolemakseni voisi enempää syödä.

II.

Ensimmäinen sunnuntai Toivolahdella.

"Pium, paum, pium, paum!" kajahtelivat kirkonkellot järven ylitse.

Oli Toukokuun ensimmäinen sunnuntai. Tien reunat olivat jo kuivuneet ja käyneet jotenkin sopiviksi jalkalaisille. Sitä paitsi kaikkien nyt teki mieli kirkolle kuulemaan uutta pappia. Siksipä suuret ihmisjoukot noudattivatkin tänä pyhänä Toivolahden kirkonkellojen kutsumusta.

Kirkko oli vanha, 1500-luvun ajoilta. Siinä ei ollut yhtäkään tornia, mutta itäisen päädyn puolella oli sakaristoa varten tehty ulkoneva, ympyriäinen rakennus. Alkuperäinen kirkko oli oikeastaan isonkäytävän varrella, siinä, missä alttari, saarnastuoli ja penkkirivien ensimmäinen puolisko sijaitsivat. Lisärakennukset oli tehty 1740 ja rakennettu parvia varten korkeammiksi. Kellot riippuivat tapulissa kirkkopihalla; tapulilla oli kummanlainen muoto, se muistutti hirsipuuta, vipukonetta, tahi Euklideen niin kutsuttua "hypotenuusaa", taikka jotakin näitten tapaista. Tämän lisäksi se oli heikko; ja monivuotisen yhteisen työn kautta oli tapulin ja kellojen välille syntynyt sellainen salayhteys, että kun kellot heiluivat iloisessa tahdissa, heilui vanha tapuli myöskin, vaikka hitaammassa rytmissä. Se osotti oikein miehen rohkeutta, ken tuulen puhaltaessa uskalsi Toivolahden kirkontapulissa "soittaa yhteen", ja ihailevia neitosia seisoi siellä alhaalla hautojen välissä katselemassa korkeuteen, pelon ja ihastuksen tunteet sykkivissä sydämmissään, kellojen polkijoita, joittenka kaulassa loistavat, moniväriset villahuivit riippuivat keskikesällä. Tytöt katselivat heitä niin ylpeinä, kuin ritarikauden hienot neitoset sankareittensa kypärätöyhtöjä keihästelyleikeissä.

Mutta kauniisti kellot kajahtivat ja varsinkin tänään, kun niitten kaiku virtaili ulos korkealle kirkkaansiniseen kevät-ilmaan, yli järven, yli saarien, joissa luonto rupesi eloon heräämään.

Kirkonmäellä oli liikettä ja vilinää. Rapakon räiskyttämiä häkkirattaita ja linjaalirattaita pyörieli toisensa perästä kirkonmäelle, ja vaikka ruunaa kuinkakin paljon olisi ennen säästetty ja säälitty, niin sai se nyt kuitenkin salaisia nykäyksiä ohjaksista ja pienen hyväntahtoisen näppäyksen kupeeseensa, jotta näyttäisi virmalta ja uljaalta talollisten, naapurien, oman- ja ulkopitäjäläisten silmissä. Käänteessä, kun kirkonvajoille ajettiin, pidätettiin hevosta vähän, että muori ja tyttö pääsisivät reestä ja sitten, kun ruuna oli vajaan asetettu, tulivat isä ja poika mäelle; isä köyryselkäisenä, yksinkertaisessa sarkanutussa, poika verka-päällystakissa ja loistava huivi kaulassa, sateenvarjo kädessä ja kalossit jalassa, vaikka olisikin ollut kirkkahin kesäpäivä. Tytöt seisoivat kirkkopihan muurin vierustalla kirjat ja nenäliinat kädessä sekä silmät alas päin luotuina, ja posket hehkuivat ja sydämmet sykkivät kovemmin ja suonet tykkivät aivan samati kuin hienojen ihmistenkin ulkona maailman tanterella, vaikka täällä kaikki näytti hiljaiselta ja tyyneltä.

Hämärässä sakaristossa istui pastori Maununen. Hän oli hiljan siistinyt partansa, jonka tumman sinertävä oras kiilsi lumivalkoisten papinliperien yläpuolella.

-- Onko täällä mitään ylimääräistä tehtävää tänään? kysyi pastori pieneltä, kyttyräselkäiseltä kirkonvartialta.

Mutta möhömahainen lukkari Oksanen, jolla oli valkoiset hapset kunniakruununa päässä sekä puoli manttaalia maata, ostettu huutokaupoista saadulla toimituspalkalla ja muilla käytännöllisen maalaislukkarin sivutuloilla, lukkari Oksanen, joka oli ollut virassaan 31 vuotta ja monta kertaa lainannut papeille rahaa yksinkertaista velkakirjaa vastaan, hän tunsi itsensä virallisessa arvossaan loukatuksi ja vastasi kirkonvartian sijasta:

-- On täällä tuollainen, joka hutsuksi nimitetään, ja Lehtimäen lautamiehelle on tehtävä pitkä kiitos, hänelle, jonka kirkkoherra itse hautasi jo alkuviikosta, eräänä arkipäivänä; nähkääs, niillä oli kaksi äsken poikinutta lehmää ja tahtoivat juustomaidosta valmistaa kaakkuja pitoihin.

-- Vai niin, onko täällä vielä tapana tehdä elämäkertaa? Se on tavallisesti jätetty pois jo tähän aikaan.

-- Niin, mutta on välttämätöntä että kiitos tehdään näin eteville talonpojille, ja ne maksavat siitä erityisesti, ja laillista se on, sillä täällä Toivolahdella on palkka pappien sopimuksen mukainen, kuten pastori tietää, täällä ei ole ollut oikeata palkkajärjestystä vielä. Tässä on paperi, johon olen kirjoittanut lautamiehen ansiot, hänen naimisensa, talonkaupat ja luottamustyöt. Sitten pastori ne esittää, kuten itse tahdotte, tietysti.

-- Hyvä. Käskekää tyttö raukka sisälle.

-- Mi ... mi ... _mikä?_

-- Ettekö sanonut, että täällä oli tyttö, jonka piti erinäisen ripin käymän?

-- Kyllä ... jaa niin _hutsu_, jaa, sanoi vanha Oksanen ja säipärteli hajasäärin kirkkoon.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuupaten edellään pienen, mustaan puetun naishenkilön, joka oli silmilleen vetänyt huivinsa ja joka itki niin, että koko ruumis vapisi.

-- Älä ulvo noin riivatusti, kurjalainen. Oletko _sinä_ liiaksi hyvä ripitettäväksi, kun olet pahasti menetellyt! sanoi lukkari ja lykkäsi hänet polvilleen sakariston ovensuussa olevalle jakkaralle.

Pastorin otsa synkistyi:

-- Oksasella on ehkä jotakin muuta tehtävää. Minä en nyt kanttoria tarvitse.

-- Hoh! No niin, miten pastori vain tahtoo, vastasi lukkari ja katosi.

Pastori katsoi oven luona olevaan kalpeaan olentoon.

-- Koeta nyt olla levollinen!

Nuot kovat nyyhkytykset ennemmin lisääntyivät, kuin vähentyivät. Pastori katseli häntä vakavasti ja tutkivasti. Ei, tuo ei ollut teeskentelyä, ulkokultaisuutta; ei, häpeä ja pelko pakotti häntä tuohon tuskalliseen itkuun. Pastori etsi pöydällä olevista papereista hänen nimeänsä.

-- Noh, Anna, ole nyt hiljaa ja kuuntele minua. Sinä olet nyt liiaksi liikutettu, ja minä tahtoisin vähän itse ottaa selkoa sinun oloistasi, ennenkuin sinulle lausun ne ankarat sanat, mitkä minun tulee virkani puolesta sinulle puhua. Mene siis nyt kotia ja tule tiistaina pappilaan kello 1.

-- Sa ... sa ... saanko minä nyt siis lähteä, ennenkuin kirkkoväki tulee? nyyhkytti Anna, kurkistaen pelon-alaisena pastoriin.

-- Saat, kuulithan, mitä sanoin.

-- Jumala siunatkoon... Ja sitte hän kantaen häpeänsä taakkaa hiipi ulos ja riensi alas kirkonmäeltä.

Kirkonvartia yskäsi.

-- Hm, hm, tuollaiset ne kyllä tarvitsevat vähän nuhteita ne, tietysti.

Pastori Maununen oli vähän aikaa vaiti, sitte hän äkkipäätä katsahti suurilla, mustilla silmillään tuota pientä talonpoikaa:

-- Oliko kirkonvartialla minulle jotakin sanottavaa?

-- _Minulla_, e ... ei, ei mitään.

Oksanen näkyi ovensuussa. Pastori katsoi kelloansa.

-- Kello on jo neljänneksen yli kymmenen! Miksikä ei soiteta?

-- Minä tiedän, että Metsolan parooni tulee kirkkoon tänään.

-- _Noh?_

-- Niin, _silloin_ emme koskaan soita yhteen ennenkuin hänen vaununsa näkyvät veräjän luona.

Pastorin silmät leimahtivat lasisilmien takana ja hän aukaisi leveän suunsa aivan äkkiä, mutta hillitsi itsensä jo ensi tavuussa. Näkyi selvästi, että hän oli sanomaisillaan sanoja, jotka eivät täällä olisi sopineet. Sen sijasta hän nyt hymyili ja sanoi aivan ystävällisesti, mutta jonkunlaisella painolla:

-- Olkaa hyvä ja muistakaa, että tästälähtein me aina soitamme säntilleen kymmeneltä, _aina_ ilman poikkeusta. Ja nyt soitamme _oitis_.

Kirkonvartia hiipi ulos lukkarin muassa.

-- Tietääkö Oksanen, onko tuo uusi pappi rikas? kuiskasi hän.

-- _Sekö_ rikas! Oh pahanen, hän on köyhä kuin kirkonrotta, kiroili lukkari itse temppelissä.

-- No sitte en minä tosiaankaan tiedä, mikä hänessä on, sanoi kirkonvartia.

Jumalanpalvelus alttarilla oli jo ehtinyt koko pitkälle, kun Metsolan parooni perheineen ja kaupunginvieraineen astui kirkkoon ilman mitään häiritsemisen pelkoa; pastori pääsi alttarilta ja seisoi hetken päästä saarnastuolissa.

Meidän teologiset tiedekuntamme kaipaavat tykkänään opettajia, jotka ohjaisivat ja kehittäisivät sitä puhujan välikappaletta, millä hän ensin vaikuttaa kuuliansa ulkonaiseen tarkkaavaisuuteen, vaikka se tapa, millä tuo herätetään, hyvin usein ratkaiseekin koko esityksen vaikutuksen tavallisiin pintapuolisiin ihmisiin. Meidän pappimme eivät koskaan saa oppia luonnollista ja oikeaa lausumistapaa, eivät koskaan saa apua, kun koettavat poistaa suullisen esittelyn satamääräisiä vajavuuksia. Pastori Maununen, Vainiolan talon poika, ei ollut tässä suhteessa parempilahjainen kuin useimmat muut hänen virkaveljistään, ja tuskin hän oli suunsa aukaissut ja sinkahuttanut muutamia murteellisuuksia, ennenkuin vieraat kaupunginherrat kumartuivat hymysuin alaspäin.

Mutta ilo ei käynyt pitkälliseksi. Ennenkuin pastori oli kymmenen minuuttia puhunut, niin kuuliakunta täydellisesti hänen esitystänsä tarkkasi; ei kukaan enään hänen murteellisuuksiansa huomannut eikä kukaan enään pannut tähdelle, että johonkuhun sanaan tuli väärä korko.

Hän saarnasi vapaasti. Ei mikään yritys saata olla vaarallisempi heikkolahjaiselle papille, kuin nousta saarnastuoliin ilman tarpeellista valmistusta edeltä päin. Saarna tulee silloin useinkin surkeaa sekasotkua ilman pontta ja perää, ilman alkua ja loppua, ja sitä kuullessa tulee mieleen Tegnérin varoitus-sanat nuorille kypsymättömille papeille: "Älkää luottako siihen, että henki tulee teihin yhteensoitettaissa, se jää usein tulematta, ja siitä syntyy hengen puute; ja jos siinä joku henki olisi, on se ainoastaan hämmennyksen ja sekaannuksen henki." Mutta lausutulla sanalla on paljon suurempi voima, kun se tulee tahi näyttää tulevan suoranaisesti esiin, puhuja vaikuttaa niin äärettömän paljon enemmän, kun hänen katseensa kohtaa kuuliansa katsetta eikä hän etsi lausuttavaansa käsikirjoitukseen tirkistämällä, että niiden pappien, joille vapaa esitys tuottaa liian paljon vaikeuksia, tosiaankin pitäisi kirjoittaa muistiin saarnansa pääkohdat. Sitä paitsi, jos työ on huolella alustettu, jos koko saarna on selvänä mielessä, eli niin sanoakseni, itse luonnos valmis, niin varmaankin useimmat papit helposti voivat saarnansa yksinkertaisilla ja selvillä sanoilla pukea vaatimattomaan pukuun. Hänen, joka tämänkin vaikeaksi katsoo, pitäisi, kahdesti asiaansa miettiä, ennenkuin toimekseen valitsee papinviran, sillä eipä hän voi tarjota uskonnon lohdutusta tautivuoteen luonakaan, jossa ei sovi käyttää "konseptia".

Pastori Maunusen saarna oli hyvin valmistettu, mutta hänen ei tarvinnut aivan orjallisesti suunnitelmaansa seurata; siinä oli vielä tilaa innostuksen luomille sanoille. Hän saattoi käydä aineestaan lämpimäksi ja saarnatessaan saada uusia aiheita selityksiin, joista hän itse iloisesti hämmästyi.

Hänen lausuntonsa kaikkine vikoineen oli aivan poikennut vanhasta, nukuttavasta, juhlallisesta esitystavasta, jonka kestäessä pappi näyttää noille yksitoikkoisuudesta tylsistyneille sanankuulioille pörhöisen, aamu-unisen enkelin tapaiselta, joka pilviin ripustettuna lukee tunnin ajan asioista, joita ei oikeastaan ole tarkoitettukaan heidän käsitettäväkseen. Pastori puhui kuten ihminen ihmisille, eikä kuten herran vouti ynseille, huolimattomille palvelioille; hän koski elämän jokapäiväisiin oloihin ja antoi uskonnolle paikkansa koetuksissa ja murheissa, ihmisneron voitoissa ja maallisten toiveitten häviössä.

Hajuvedellä kastettuja nenäliinoja ei enään viety suun eteen, kaikki oli hiljaista "herrasväen" penkissä ja kirkonvartian täytyi myöntää itsekseen, että hän oli tavattoman huonosti nukkunut kirkossa tänään.

Sillä välin kuin pastori Maununen seisoi tuolla ylhäällä madonsyömässä ja karsassilmäisillä apostolinkuvilla koristetussa saarnastuolissa, katsellen noita satoja ihmisiä, joista hän tuskin tunsi neljä tahi viisi ja jotka tutkivasti tähtäsivät silmänsä häneen, valtasi hänet sellainen avuton yksinäisyyden ja kykenemättömyyden tunne, ettei hän luullut milloinkaan voivansa olla heille kaikille, mitä hän olisi tahtonut ja mitä hänen olisi tullut olla. Hänen äänensä suli surulliseksi ja nuot loukkaavat murteellisuudet kaikuivat kuuluviin ikään kuin kyynelien verhossa.

Silloin näki hän kaukana käytävän ääreisessä penkissä pienen, valkoisen pään ja pienet, harmaansiniset, lempeät silmät, jotka kosteina kiintyivät jokaiseen sanaan, minkä hänen huulensa lausuivat. Aurinko laski pienestä ikkunaruudusta sisälle säteensä ja ne leikitsivät Martta muorin kurttuisissa kasvoissa ja hänen harmaa päänsä nuokkui, kuten tuleentunut tähkä syksyisenä päivänä.

Ja pastori ei tuntenut itseänsä yksinäiseksi enään; uusia ajatuksia tunki hänen aivoihinsa, niin että hän tuskin saattoi niitä järjestää ja erottaa, hän lämpeni, kasvoi ja innostui, joten kielensä kävi runolliseksi, ja kun hän oli lausunut amen, tunsi itse kukin, ettei miesmuistiin ollut sellaista saarnaa kuultu Toivolahden kirkossa.