Part 9

"Miesparka, jota te tarkotatte", sanoi rouva Burton, "oli hyvin sairas ja köyhä ja hänellä ei ollut muuta syötävää kuin murut, joita rikkaan miehen pöydältä putosi. Mutta Jumala näki kuinka surkea hänen tilansa oli, ja Hän päätti, että köyhä mies saisi tulla onnelliseksi kuolemansa jälkeen korvaukseksi niistä vaivoista, joita hän täällä maan päällä oli saanut kestää. Ja kun Lazarus kuoli, otti Jumala hänet heti taivaaseen."

"Siellä ei ainakaan kenenkään tarvitse syödä murusia, eihän?" sanoi Willy. "Mutta sano, Alice täti, mitä tehdään taivaassa ruuanjätteillä? Eihän niitä siellä saa heittää pois!"

"He voitivat laittaa jeijän taivaan laattiaan ja heittää tiitä läpi kaikki mujutet köyhille ihmitille", sanoi Toddy. "Kun minä olen enkeli ja kun minä olen työnyt päivälliteni, kiipeän minä taivaan teinälle ja heitän mujutet alat maailmaan. Mutta minun täytyy olla vajovainen, etten minä itte putoa taat alat maailmaan."

"Mutta minäpä tahtoisin tietää mistä enkeleille saadaan ruokaa", sanoi Willy. "Onko taivaassakin sekatavarakauppoja ja teurastajia ja maitopuoteja?"

"Ei, ei!" huudahti rouva Burton, jonka kädet vaistomaisesti nousivat korville. "Jumala hankkii ravintoa jollakin meille käsittämättömällä tavalla. Mutta kun Lazarus oli tullut enkeliksi, katsoi hän alas taivaasta ja kenen luulette hänen nähneen kaukana kadotuksen maassa: rikkaan miehen, jonka pöydältä pudonneita muruja hän oli käyttänyt ravintonaan; rikas mies oli myöskin kuollut. Ja rikas mies rukoili Abrahamia --"

"Hänen nimentähän oli Lattajut!" keskeytti Toddy.

"Köyhän miehen nimi oli Lazarus", sanoi rouva Burton, "ja kun hän tuli taivaaseen, näki hän vanhan Abrahamin siellä ja Abraham otti hänet turviinsa. Ja rikas mies rukoili Abrahamia, että hän lähettäisi Lazaruksen kastamaan sormensa veteen ja sillä kostuttamaan hänen huuliansa, sillä hänen oli jano."

"Miksi ei hän itse mennyt hakemaan juotavaa", kysyi Willy. "Eivätkö rikkaat ihmiset kuoltuaankaan itse palvele itseänsä?"

"Kadotettujen valtakunnassa ei ole vettä", sanoi rouva Burton. "Siksi hän oli janoissaan."

"Mutta voi voi!" sanoi Toddy. "Kuinka pikku pojat voivat tiellä leipoa tavileipiä?"

"Minä toivon, ettei sinne koskaan joudu pikku poikia", sanoi rouva Burton. "Mutta Abraham sanoi: 'Ei niin ystäväni! Sinulla oli hyvä olla maan päällä eläessäsi, nyt sinun täytyy tulla toimeen ilman mitään. Mutta Lazarus paran täytyy saada täällä iloa, sillä hänen elämänsä maan päällä oli vaikeaa!'"

"Niinkö se onkin?" kysyi Willy. "Sitten kai Abraham on oikein hyvä minulle, kun minä kuolen, sillä minulla on niin usein ollut ikävää. Mitä tuo kärsivä vanha rikas mies siitä tuumi?"

"Hän kertoi Abrahamille, että hänellä vielä oli elossa veljiä, ja pyysi, että enkeli lähetettäisiin heidän luokseen käskemään heitä olemaan hyviä, niin ettei heidän koskaan tarvitsisi joutua tuohon kauheaan paikkaan. Mutta Abraham sanoi heille, ettei enkelin lähettämisestä olisi mitään hyötyä. Heillä oli hyviä kirjoja ja saarnoja, ja ne ilmottaisivat heille mitä heidän oli tehtävä."

"Pitikö hänen aina olla janoissaan?" kysyi Willy.

"Luultavasti", vastasi rouva Burton vavahtaen ja selvästi ymmärtäen miksi ikuisen kadotuksen oppia ei sen innokkaammin saarnatuoleista julistettu.

"Entä titten", kysyi Toddy?

"Ei siitä ole sen enempää kertomista", sanoi rouva Burton.

"Mutta ethän tinä ollenkaan kejtonut tohtojikoijitta", valitti Toddy.

"Niistä ei ole ensinkään hauska kertoa", sanoi rouva Burton.

"Ne ovat minutta kaikitta hautkimmat koko kejtomuktetta", sanoi Toddy. "Aina kun minä loukkaan tojmeni, minä menen ittumaan taka-oven luo ja kuttun Tejjyä. Mutta minä luulen, ettei Tejjy ei ole mikään hyvä tohtoji kun te ei tahdo tulla, kun minä titä kuttun. Mutta titten kun minutta on oikein paljon haavoja, niinkuin Jimmy Mc Nallytta kun hän taijatti jokkoa ja Tejjy tahtoiti niin kauhean kejnaatti tulla minun tyköni, minä en anna ten ollenkaan tulla. Kejjo toinen kejtomut!"

Harpun ja viulun säveleet tulivat rouva Burtonille avuksi. Molemmat pojat syöksyivät pihalle ja näkivät siellä kaksi vaeltavaa italialaispoikaa, jotka soitollaan parhaansa mukaan koettivat täysikasvaneille kuulijoille opettaa kuinka suuriarvoisia rauha ja hiljaisuus itse asiassa ovat.

Willy ja Toddy kuuntelivat hartaina koko heidän ohjelmistonsa, vaativat joka numeron uudestaan, ojensivat heille lantit, jotka rouva Burton siihen tarkotukseen oli antanut ja ehdottivat lopuksi, että he saisivat kulkea soittoniekkojen mukana koko kaupungin läpi. Täti kuitenkin kielsi sen heiltä.

"Mitä tekevät nuo pojat kaikilla lanteilla, jotka he saavat?" kysyi Willy. "Ostavatko he niillä karamellejä?"

"Voi, kuinka kauhean paljon kajamelleja he taavatkaan!" huudahti Toddy.

"Luultavasti he vievät rahat kotiin isälle ja äidille", sanoi rouva Burton, "he ovat varmaankin hyvin köyhiä! Ehkäpä heidän vanhempansa juuri nyt ovat sairaina, ja odottavat kiihkeästi poikia palaamaan pitkältä matkaltaan." (Huom.! Ensimäistä tietoa Lasten Suojelusyhdistyksen perustamisesta ei näihin aikoihin vielä oltu julaistu.)

"Ja toittavatko nuo pikku pojat vain tikti, että he pitävät jottakin?" kysyi Toddy.

"Kyllä poikaseni!" sanoi rouva Burton.

"Mutta eikö Jumala sitten palkitsekaan ihmisiä kun he tekevät hyvää toisille, Alice täti?" kysyi Willy.

"Kyllä, poikaseni", sanoi rouva Burton.

"Te noilla pojilla on hautkaa", huomautti Toddy, "että kun heidän itäntä ja äitintä ovat taijaina, ei kukaan tano, etteivät he taa liata kenkiään. He taavat kulkea ketkellä katua ja potkia pölyä ilmaan, ilman että joku tanoo: 'Älä tee noin!' eikä kukaan toju heitä, kun he tulevat kotiin. Minä olitin niin mielelläni kuljektiva toittajapoika!"

"Nyt he läksivät", huokasi Willy, "ja me tahdomme huvitella jollakin muulla lailla. Sanoppas, Alice täti, miksi ei sinulla ole hevosta ja vaunuja niinkuin äidillä on, että voisit viedä meitä ajelemaan?"

"Harry eno ei ole niin rikas, että hän voisi pitää hyviä hevosia ja vaunuja", sanoi rouva Burton, "eikä hän välitä huonoista."

"Kuinka paljon maksavat hyvät hevoset?" kysyi Willy. "Minusta Blannerin hevoset ovat hyvin hyvät, mutta isä sanoo, että ne eivät maksa viittä penniä."

"Hyvä hevonen maksaa kolme- tahi neljäsataa dollaria", sanoi rouva Burton.

"Voi, voi ihmettä!" huudahti Willy. "Sehän on enemmän kuin mitä meidän pyhäkoulumme maksaa lähetyssaarnaajasta. Mitkä ovat hyvempiä -- hevoset vaiko lähetyssaarnaajat?"

"Tietysti lähetyssaarnaajat", sanoi rouva Burton lähtien kuistilta. Hänellä oli hämärä tunne siitä, että hän aamun kuluessa oli vastannut lukuisiin kysymyksiin tuottamatta tyydytystä enemmän itselleen kuin pojille.

Pojat pitivät huolta itsestään aina aamiaispäivällisiin asti. Palatessaan oli heillä tavallista huonompi ruokahalu. Uusi kysymysten tulva, jota täti oli odottanut, lykkäytyi tuonnemmaksi. Pojat tuntuivat mieluummin mietiskelevän kuin ottavan vastaan uusia vaikutelmia.

Aterian jälkeen he heti hävisivät tädin heitä vähintäkään tahtomatta pidättää, sillä hän oli ajatellut tänäpäivänä lähteä eräälle sangen tärkeälle käynnille. Rouva Congressman Weathervane oli tervehtimässä tuttaviaan Hillcrestissä. Rouva Weathervanen äiti ja rouva Burtonin iso-äiti olivat olleet koulutovereita ja rouva Mayton olisi kaupungista saakka tullut tapaamaan vanhan perhetuttavan jälkeläistä, jos ei vanhuudenheikkous olisi häntä siitä estänyt. Rouva Mayton pyysi tytärtänsä menemään käynnille rouva Weathervanen luo edustamaan koko sukuansa, ja rouva Burton olisi mieluummin menettänyt oikean kätensä tahi uuden keväthattunsa kuin laiminlyönyt täyttää äitinsä pyynnön. Hän tilasi ajurin, pukeutui moitteettomaan pukuun ja koetti muistella ja itsekseen luetella kaikkea, mitä hän tiesi sen naisen suvusta, josta myöhemmin oli tullut rouva Weathervane.

Ajuri saapui. Pojat eivät rynnistäneet mistään piilopaikoista esille anastaakseen osaa ajoneuvojen istuimesta. Vaunut läksivät vierimään kaikessa rauhassa, ja rouva Burton ylisti itsekseen suopeaa sallimusta, joka usein antaa aikeillemme siunauksensa, silloin kun me vähimmin sitä odotamme. Saavuttiin taloon, jossa rouva Weathervane asui, ja kävikin selville, että tuo kauhea rouva Weathervane oli mitä herttaisin nuori nainen, jonka aurinkoinen käytös sulatti rouva Burtonin teennäisen arvokkuuden kuten toukokuun lumen ja äkkiä hävisi hänen muististaan kunnia-arvoisten perhejuttujen varasto, joita hän yhä uudestaan oli koettanut palauttaa mieleensä.

Mutta ilo ei ole koskaan pitkäaikainen tässä pahassa maailmassa. Kun molemmat rouvat juuri parhaillaan hilpeästi juttelivat tuntien sitä yhteenkuuluvaisuutta, jota ilkeät miehet eivät voi sietää, mutta jota suloiset naiset toistensa seurassa tuntevat, ja rouva Weathervane juuri oli taivutellut rouva Burtonia tulemaan luokseen Washingtoniin kongressin istuntokauden aikana, ja rouva Burton oli hartaasti kutsunut rouva Weathervanea kotiinsa päiväksi tahi pariksi, kuului akkunan alta viulun vingutusta ja jonkunlaisen puhallussoittimen viheliäistä piipitystä.

"Voi noita onnettomia pikku italialaisia!" huudahti rouva Weathervane. "Minkä syntiemme rangaistukseksi meidän täytyy kuulla tuota soittoa?"

"Jos se on luettava syntien rangaistukseksi", sanoi rouva Burton, "kuinka syntinen mahtanenkaan minä sitten olla; minä kuulen sitä tänään jo toistamiseen. He olivat noin puolisen tuntia sitten meidän luonamme!"

"Ja te voitte olla noin rauhallinen", sanoi rouva Waethervane. "Oi, minun _täytyy_ saada olla päivän pari kanssanne oppiakseni teiltä olemaan noin suuremmoisen kärsivällinen."

Rouva Burton taivutti vastaukseksi päätään, ja rouva Weathervane käänsi keskustelun toisaalle. Mutta silloin parahti viulu akkunan alla pahasti ja sitä säesti puhallussoitin, todennäköisesti huilu, korviasärkevällä äänellä. Soitettiin vain kolmea ääntä aina yhden oktaavin erolla.

"Nähtävästi koetetaan esittää jotakin käyttämällä vain yhtä kieltä", sanoi rouva Weathervane. "Mitähän noille pikku raukoille oikeastaan pitäisi tehdä? Eihän voi olla antamatta heille rahaa; luitteko tämän viikon sanomalehdissä kirjotuksen heidän kauheasta elämästään? He ovat julmien italialaisten palkkaamia, jotka käyttämällä kidutusta opettavat heille ala-arvoista soittoa ja sitten lähettävät heidät soittamaan ja kerjäämään. Ja jos he eivät joka päivä saa kokoon määrättyä rahamäärää, saavat he ankaraa kuritusta."

"Pikku raukat!" huudahti rouva Burton. "Tuota en ole ennen kuullut. Olen iloinen, että annoin heille tänä aamuna niin runsaasti rahaa. Minulla mahtoi olla jonkunlainen aavistus heidän kohtalostaan, sillä heidän taiteestaan ei toden totta olisi kannattanut mitään maksaa. Nämä pienokaiset ovat siinä iässä, että heidän pitäisi mielestäni olla lastenkamarissa."

"Niinpä todellakin", sanoi rouva Weathervane mennen ikkunaan, "Vanhempi heistä on ehkä noin kuusivuotias, ja nuorempi siinä neljän korvissa. Vanhempi on niin surullisen ja miettiväisen näköinen. Nuoremman kasvot -- pikku poika raukka -- kuvastavat vain jännitettyä odotusta. Hän tutkii joka akkunaa odottaen, että sieltä heitettäisiin heille rahaa. Hän ei nähtävästi ole niin taitava kuin toverinsa, koskapa hän puhaltaa vain tavallista pilliä. Ajatelkaa, miten röyhkeästi siinä vielä on menetelty! On lähetetty tuo viaton lapsi raukka esittämään muka oikeata musiikkia tavallisella pillillä!"

"Se on tosiaankin kauheaa", sanoi rouva Burton.

"Keitähän tuollaistenkin lasten vanhemmat lienevät olleet", jatkoi rouva Weathervane. "Vanhemmalla heistä on todellakin monta hienostunutta piirrettä kasvoissaan huolimatta siitä, että niissä vieläkin selvemmin näkyvät koti-ikävän ja pahoinpitelyn jäljet. Nuoremmalla on, niin hirvittävän likainen kuin onkin, hyvin soma pää ja vartalo. Nyt hän hymyilee. Oi, mitä antaisinkaan, jos joku taiteilija kiinnittäisi minua varten kankaalle tuon ilmeen!"

"Todellako?" huudahti rouva Burton lähestyen akkunaa, "minusta he eivät olleet erikoisen viehättäviä, mutta olen iloinen, kun minulle siitä huomautatte. Taivaan tähden!"

"_Mitä_ on tapahtunut?" hätäili rouva Weathervane, kun hänen vieraansa horjahti akkunasta taaksepäin ja vaipui tuolille.

"He -- ovat -- kälyni -- poikia!" huoahti rouva Burton. "Mikä tulee minulle neuvoksi noiden hirvittävien lasten kanssa!"

"Ryöstetyt?" kysyi rouva Weathervane vainuten ihmeellistä romaania lähimmässä ympäristössään.

"Ee-i-h!" vaikeroi rouva Burton. "Noin pari tuntia sitten jäivät he lähtiessäni kotiin. En voi ymmärtää, minkä tähden he ovat näin tehneet. Varmaan siksi, että poikien aina pitää tehdä pahaa. Minä luulen", jatkoi hän kiiruhtaen akkunaan, "että Willyllä on enonsa viulu, joka on sen omistajalle ainakin yhtä rakas kuin hänen vaimonsa. Se hänellä on kuin onkin! Pojat!" huusi rouva Burton kuistin ovesta, "menkää heti kotiin!"

Kuullessaan tätinsä äänen, pojat katsahtivat ylös hymyillen iloisesti hänet tuntiessaan. Willy sanoi:

"Oi, Alice täti! olemme soittaneet jo monen talon pihalla ja saaneet kokoon jo melkein dollarin. Me sanoimme kaikille, että me soitamme siksi, että saisimme rahaa, millä Harry eno voisi ostaa hevosen ja vaunut!"

"Menkää heti kotiin!" toisti rouva Burton, "ja menkää takatietä. Minä itse lähden myöskin -- ja teidän on ehdottomasti oltava kotona, kun minä tulen."

Hitaasti ja vastenmielisesti taiteenharrastajat alistuivat tuomioon ja läksivät tallustelemaan kotiin päin. Rouva Weathervane suuteli osaaottavasti kiihtynyttä vierastaan. Ihmisiä kokoontui oville ja ikkunoihin katselemaan tuota lähtöä, mutta mitä välittivät pojat yleisestä huomiosta, kun heidän suunnitelmansa näin oli tehty tyhjäksi! Niin surullisen näköisiä he olivat ja niin raskaat olivat heidän askeleensa heidän lähestyessään enonsa taloa, että Terry, joka makasi pääkäytävän edessä taloa vartioiden, vain kysyvästi heilautti häntäänsä eikä muuttanut asentoa, kun pojat astuivat yli kynnysmaton, jolla se lepäsi. Hetken kuluttua ajoneuvot pysähtyivät oven eteen, ja rouva Burton hypähti niistä alas, kiiruhti sisälle ja huudahti:

"Kuinka te _saatoitte_ käyttäytyä niin tyhmästi ja sopimattomasti?"

"Tämä on jo toinen asia, josta emme paljoa ymmärrä, vaikka meille sitä selitettiin. Luulimme, että me voisimme olla aivan yhtä kiltit Harry enolle ja sinulle, kuin italialaispojat ovat isälleen ja äidilleen, ja kun me sitä yritimme, käskit sinä meitä heti menemään kotiin", selitti Willy.

"Te oli aivan tamaa kuin tanoa: 'Älä tee niin!'" sanoi Toddy.

"Ja juuri kun me saimme niin hyvin rahaa!" jatkoi Willy. "Isä sanoo, etteivät muutamat isot miehetkään saa enempää kuin dollarin päivässä, ja me saimme dollarin niin vähässä ajassa. Se oli kait siksi, että me kerroimme totuuden joka paikassa -- kaikille me kerroimme, että me tahdoimme rahaa siksi, että Harry eno voisi niillä ostaa hevosen ja rattaat."

Harry eno oli hammassärkynsä pakottamana kenenkään huomaamatta palannut New Yorkista ja ennätti parhaiksi kuulemaan Willyn kertomuksen lopun. Muut seikat hän kuuli vaimoltaan. Hänen ilmeensä kertomusta kuunnellessaan, sisarenpoikiin suunnattu katse ja tuimuus, jolla hän tarkasteli rakastamaansa viulua antoivat poikien tuntea, kuinka suunnattomasti voi erehtyä koettaessaan ilahduttaa toisia ihmisiä. Nuorten miesten synkkiä mietteitä ei mikään voinut iltapäivän kuluessa hälventää, ja kun he olivat asettuneet levolle, rukoili Willy hartaasti mutta raskaalla mielellä: "Rakas Jumala! Minua on taas moitittu siitä, että olen tahtonut tehdä jotakin oikein hauskaa toisille. Minä luulen, että voin kuvitella, miltä Jeesuksesta ja hyvistä profetoista tuntui. Varjele, rakas Jumala, ettei minua ristiinnaulita, siksi, että olen tehnyt hyvää, Kristuksen tähden, amen!"

Ja Toddy rukoili: "Jakat Jumala, minulle on taat tanottu: 'Älä tee niin', ja minutta tädin pitäiti hävetä. Ole hyvä ja opeta häntä häpeämään. Amen."

VII LUKU.

"Tuo ennustaa hauskaa päivää", sanoi rouva Burton itsekseen torstai-aamuna lopettaessaan pukeutumisensa ja valmistautuessaan lähtemään alakertaan aamiaiselle. Sitten hän sanoi ääneen miehellensä: "Kuule, Harry, kuinka nuo lapset laulavat! Eivätkö heidän äänensä ole suloiset!"

"'Joka aamulla laulaa, se ennen ehtoota itkee', sanoo amerikalainen sananlasku", huomautti herra Burton.

"Hyi sinua!" huudahti rouva Burton. "Ja sen sanot, vaikka he laulavat hengellisiä lastenlauluja. Kas niin! Nyt he alkavat toista."

Rouva Burton asettui naisille niin ominaiseen kuulostelevaan asentoon ja hänen miehensä seisoi liikkumattomana sotilaallisessa, vaikkakin hullunkurisen kankeassa "huomio!" asennossa ja molemmat he kuulivat seuraavan runokatkelman:

"Jos enkeli mä oisin, Ja heidän seurassaan, Ja kruunu päässä voisin Ain' sirkkaa vinguttaa."

"Sirkkaa -- niinpä todella", sanoi herra Burton. "He tarkottavat heinäsirkan takajalkoja, rakkaani. Enkelielämä tuntuisi luonnollisestikin näistä nuorukaisista sietämättömältä, jos ei heillä taivaassa olisi noita alkuperäisiä leikkikaluja."

"Sinun pitäisi hävetä", sanoi rouva Burton. "Toivon, ettet puhu lapsille mitään tuollaista. Uskon, ettei heillä olisi noin merkillinen käsitys tulevasta elämästä, elleivät jotkut -- esimerkiksi sinä ja lankosi Tom Lawrence, heidän isänsä -- olisi vaikuttaneet heihin niin ikävällä tavalla."

"No hyvä", sanoi herra Burton antautuen koko voimallaan hiuksiaan harjaamaan, "jos he ovat toisten vaikutuksille niin alttiit, niin sinä kait olet voinut monessa suhteessa heihin vaikuttaa. Ovathan he nyt kokonaista seitsemän päivää olleet yksinomaan sinun hallussasi."

"Kuusi -- vain kuusi päivää", oikaisi rouva Burton nopeasti. "Minä toivon --"

"Että heidän täällä olonsa olisi päivää lyhyempi, vai kuinka?" sanoi herra Burton katsoen vaimoaan suoraan silmiin.

Rouva Burton loi katseensa nopeasti alas ja oli ensin hakevinaan jotakin, mutta mies tunsi vaimonsa luonteen liiaksi hyvin antaakseen tämän viekkauden johtaa itseään harhaan. Mahdollisimman hellällä äänellä hän virkkoi:

"Sanoppas nyt totuus, tyttöseni. Etkö sinä ole oppinut enemmän kuin he?"

Rouva Burton vältti yhä miehensä katsetta, mutta vastasi kuitenkin ihailtavan maltillisesti:

"Minä olen oppinut koko joukon, niinkuin aina on tehtävä, kun joutuu uusien ihmisten kanssa tekemisiin, mutta opetus, jonka täysikasvaneena saa, lisää voimia ja kykyä opettaa toisia."

Herra Burton tarkasti uteliaana vaimoansa. Uteliaisuus muuttui pian jakamattomaksi ihailuksi, mutta kun hän taas katsoi peiliin, ei hän voinut nähdä kasvoissaan muuta kuin sääliä. Sillävälin oli lasten laulu lakannut. Portaissa kuului pikku jalkojen astuntaa ja koira ulvahti vihaisesti. Kaikesta päättäen pojat olivat lähteneet huoneestaan. Sitten kuuli herrasväki Burton, kuinka heidän huoneensa oven kahvaa kierrettiin. Kun tulijat huomasivat, että ovi oli lukossa, potkaistiin ovea äkäisesti. Sitten kuului huuto:

"Päästäkää!"

"Mitä tahdotte?" kysyi herra Burton.

"Minä tahdon tulla sisälle", vastasi Willy.

"Minä myötkin", piipitti Toddy.

"Mitä varten?" kysyi herra Burton.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Willy vastasi:

"Siksi että me tahdomme. Sehän jokaisen pitäisi kysymättäkin ymmärtää."

"Me lukitsimme oven siksi että saisimme olla rauhassa", vastasi rouva Burton. "Se ainakin pitäisi jokaisen kysymättäkin ymmärtää."

"Minäpäs sanon, miksi me tahdoimme tulla sinne. Me tahtoisimme kertoa teille jotakin hirveän hauskaa."

"Haluatko kuulla jonkun alkuperäisen jutun, rakkaani?" kysyi herra Burton.

"Tietysti!" vastasi rouva Burton.

"Ja luopua aikomuksestasi opettaa lapsille, ettei meidän makuuhuoneemme ole mikään yleinen aamu-kokouspaikka?"

"Eihän sen sitä tarvitse todistaa, jos me tämän ainoan kerran suostumme heidän pyyntöönsä", sanoi rouva Burton.

"Hm -- tätä kertaa emme ota huomioon", sanoi herra Burton käyttäen "Rip Van Winklen" sanoja. Tätä sanoessaan hän hymyili paljonpuhuvasti, mutta rypistämällä kulmakarvojaan sai hänen vaimonsa hänet taas vakavaksi. Herra Burton avasi tottelevasti oven, ja molemmat pojat tulla tuiskahtivat huoneeseen.

"Me nojasimme molemmat ovea vastaan", selitti Willy, "ja siksi me tulimme näin päistikkaa. Me tiesimme aivan varmasti, että te aukaisisitte."

Herra Burton loi vaimoonsa omituisen katseen. Tätä ei rouva Burton ollut huomaavinaan, vaan kysyi:

"Mitä hauskaa halusitte meille kertoa?"

"Sitä että --"

"Minä -- minä -- minä --" keskeytti Toddy.

"Ole vaiti", komensi Willy. "Minä aloin ensiksi."

"Minäpä ten kektin", puolustihe Toddy.

"Kuules nyt, Tod. Minä kerron sen ensiksi heille, ja sitten sinä saat pyytää heitä siihen suostumaan, eikö se sovi?" Ja odottamatta Toddyn vastausta hän jatkoi:

"Me tahtoisimme lähteä huviretkelle. Isä lainaisi vaunut ja me ajaisimme koskille ja pitäisimme koko päivän hauskaa. Se on maailman kaunein paikka. Te voitte siellä keinuttaa meitä isossa keinussa, viedä meidät uimaan, ostaa ravintolasta limonaadia ja me voimme heittää veteen kiviä, soudella, ottaa kiinni kaloja ja juosta kilpaa. Kaikkea tätä, paitsi sitä, mistä minä ensiksi puhuin, voimme me tehdä yksin, ja sinä, Harry eno, voit maata Alice tädin kanssa nurmikolla puiden alla ja polttaa sikaareja ja olla iloinen, siksi, että meillä on hauskaa. Niin isä aina tekee. Ja täytyy ottaa paljon evästä mukaan, sillä pikku pojille tulee huviretkillä hirveä nälkä. Niin, ja sitten sinä eno voit heittää Terryn veteen uimaan puunkappaleiden jäljessä -- minä lyön vetoa, ettei se omin neuvoin pääse ylös vedestä."

"Mutta eväitä pitää olla paljon", sanoi Toddy, "muuten ei ole ollenkaan hautkaa. Lähdettehän? Me olemme olleet koko aamun niin kauhean kilttejä. Minä olen laulanut tunnuntai-lauluja, niin että minun kulkkuni on aivan hiekkanen."

"Aivan mitä?" kysyi rouva Burton.

"Hiekkanen", vastasi Toddy. "Etkö ole kotkaan koettanut, kuinka mukavalta tuntuu, kun hiejot hiekkaa kätieti välittä, tilloin kun tinulla ei ole hantikkaita? Jot et tinä ole titä kotkaan koettanut, minä menen heti hakemaan tinulle hiekkaa."

"Luulen, että tätisi uskoo sinua", sanoi herra Burton, kun hänen vaimonsa ei vastannut.

"Ja kun me palaamme huviretkeltä, olemme me kovasti väsyneitä", jatkoi Willy, "ja te voitte koko paluumatkan pitää meitä vaunussa sylissänne, niin isä ja äiti aina tekevät."

"Kiitoksia paljon", sanoi herra Burton. "Erittäin houkuttelevaa! Se selittää, kuinka isänne saa uudet pukunsa niin kuluneen näköisiksi pikemmin kuin yksikään tuntemani mies."

"Ja miksi teidän äidillänne aina on joku päällystakki tai hame paikattavana tahi puhdistettavana", sanoi rouva Burton.

"Nyt minä olen jo sanonut kaikki, Tod. Miksi et sinä pyydä heitä?" sanoi Willy.

Toddy tarttui innokkaasti tätinsä hameeseen ja sanoi rukoilevalla äänellä:

"Lähdettehän, ettekö lähde?"

"Isä sanoo, että sinun oli aina helpompi myöntää kuin kieltää", huomautti Willy kääntyen enonsa puoleen, "ja --"

"Lankosi antaa sinusta kauniin arvostelun", sanoi rouva Burton.

"Ja kerran minä kuulin erään rouvan sanovan, että sinä annoit aivan liian nopeaan myöntävän vastauksen", jatkoi Willy kääntyen tätiinsä. "Minä luulen, että hän tarkotti jotakin, jota sinä sanoit Harry enolle." Rouva Burton punastui suuttumuksesta, mutta Willy jatkoi: "Ja sinun pitäisi olla aivan yhtä hyvä meille kuin mitä olet hänelle, sillä hän on iso mies, eikä häntä tarvitse auttaa, kun hän tahtoo pitää hauskaa. Ja sitäpaitsi saat sinä aina pitää hänet luonasi, mutta meidät vain neljä päivää -- kolme päivää tätä päivää lukuunottamatta."

"Toistamiseen raamatusta lainattu ajatus -- erinomaisesti sovitettuna", huomautti herra Burton vaimolleen.

"Lähdemmekö?"

"Voitko sinä lähteä?" kysyi rouva Burton ilostuen.

"Luultavasti -- varmasti voin!" vastasi herra Burton hellästi, arvellen, että hänen vaimonsa ilo johtui yksinomaan toivosta saada viettää koko päivä hänen seurassaan.