Part 8

"Tiedän kyllä", sanoi Willy ja jokaisessa hänen sanassaan oli yhtä monta vivahdusta kuin kokonaisessa tusinassa sanoja, "mutta arkiystävät ja pyhäystävät ovat kaksi eri asiaa, eikö olekin? _Hän_ ei osaa valmistaa pillejä, ottaa kiinni sammakoita, kantaa meitä molempia olkapäillään tai laulaa 'Virtaa Jordan'."

"Odotatko sinä, että minä teen kaikkea tuota tänään?"

"E-e-en", sanoi Willy, "paitsi jos tulisit terveeksi tai ainakin luulisit olevasi terve; mutta me olisimme mielellämme semmoisen kanssa, joka _osaisi_ tehdä kaikkea sitä. Me pidämme naisista, kaikista naisista, mutta sitten me taas pidämme miehistä, kaikista miehistä. Alice täti on melkein kuin enkeli minun mielestäni, ja sinä -- sinä et ole enkeli. Ja emme me aina tahdo olla enkelien kanssa, ennenkuin me itse tulemme enkeleiksi."

Herra Burtonille tuli kiire kääntää selkänsä ja tarkastaa sohvan selustaa kuullessaan tunnustuksen tästä ihmiskunnan suuresta heikkoudesta. Willy jatkoi:

"Me emme tahtoisi, että sinä tulisit enkeliksi, ja siksi minä tahtoisin tietää, miten me voisimme saada sinut terveeksi. Etkö tulisi paremmaksi, jos minä lainaisin isän hevosen ja ajoneuvot? Kyllä hän lainaisi ne minulle, jos minä sanoisin, että sinä lähdet ajelemaan."

"Ja jos sanoisit, että lähdet kanssani hoitaaksesi minua?"

"Ky-llä", sanoi Willy viivytellen aivan kuin uusi tuuma olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Ja eikö sinusta sairaalle olisi hyvä mennä Haukanpesän kalliolle ja koskelle? Ja kun sinä olet väsynyt istumaan vaunuissa, voit astua alas ja vuolla meille keppejä ja pillejä ja etsiä kukkien siemenkotia tai lähettää meidät puroon uimaan, jos meihin kyllästyt."

"Hm!" mörähti herra Burton.

"Ja tinä ottaitit evättä mukaan", intoili Toddy, "ja kun tinä kovatti vätyt ja kun tinutta tuntuu pahalta, voit tinä pytähtyä vähän työmaan. Minutta te topiti hyvätti temmoitelle, jolla on hammattäjkyä. Me kyllä auttaitimme tinua pajhaamme mukaan."

"Saa nyt nähdä, miltä iltapäivällä tuntuu", sanoi herra Burton. "Mitä aijotte minulle siihen mennessä tehdä, että tulisin paremmaksi?"

"Me kejjomme tinulle tatuja", sanoi Toddy. "_Niittä_ taijaat ihmitet aina pitävät."

"Hyvä", sanoi herra Burton. "Alkakaa sitten heti!"

"Tahdotko tinä kuulla tujulliten vai iloiten tadun?"

"Minkälaisen hyvänsä", sanoi herra Burton. "Ihmiset, joilla on hammastauti, sietävät melkein kaikkea. Mutta älä anna mielikuvituksesi vain maalata varsin hirveitä kuvia."

"En minä päättä ketään mielikuvatutta maalaamaan", sanoi Toddy, "minä maalaan itte väjikynillä."

"Olkoon menneeksi, alota!"

"Niin", sanoi Toddy istuutuen pieneen keinutuoliin ja kiinnittäen katseensa tiukasti kattoon, "minä taidan kejtoa Abjahamitta ja Iitakitta. Kejjan Jumala kätki ejään Abjaham-nimiten miehen menemään vuojelle ja halkaitemaan pikku poikanta kujkun ja polttamaan hänet alttajilla. Ja Abjaham totteli. Ja hän kätki pikku Iitakin, jolta hän aikoi aukaitta kujkun ja jonka hän aikoi polttaa, kantamaan puita, joitta hän tekiti tulen. Tanokaa, oliko te teittä kiititti tehty?"

"No -- ei", sanoi herra Burton.

"Minua ei kukaan saisi kantamaan puita vuorelle, ei, vaikka isä käskisi", sanoi Willy.

"Kun he tulivat vuojelle", jatkoi Toddy, "valmitti Abjaham alttajin ja pani pikku Iitakin tille ja otti veitten ja aikoi juuji leikata hänen kaulanta auki, kun enkeli tuli alat taivaatta ja tanoi: 'Älä tee titä!' Ja Abjaham ei tehnytkään mitä oli aikonut, ja Iikka meni poit. Ja Abjaham näki kajittan pentaikotta ja otti ten kiinni ja tappoi ten. Hän ei mennytkään vuojelle, eikä tappanut ketään eikä hänen veittentä tullut ollenkaan vejitekti. Ja hän poltti kajittan. Titten hän meni taat kotiin."

"Minä lyön vetoa, ettei Iisakin äiti ollenkaan tiennyt, mitä Iisakin isä tahtoi pojalle tehdä", sanoi Willy, "eihän hän muutoin olisi häntä aamulla laskenut ulos. Lyötkö vetoa?"

"En -- en näin sunnuntaina", sanoi herra Burton. "Ettekö nyt menisi ulos leikkimään vähäksi aikaa, eno koettaisi vähän nukahtaa."

Pojat hyväksyivät ehdotuksen ja läksivät. Puolisen tuntia myöhemmin, kun rouva Burton palasi kirkosta vanhan kenraali Porcupinen seurassa koettaen suurenmoisella tahdonlujuudella sulattaa kenraalin kohteliaisuudet hänen menestyksensä johdosta lasten kasvattajana, kuului, heidän kulkiessaan kenraalin alueen ohitse, hirveitä, pelkoa ja hätää ilmaisevia huutoja.

"Kuka?" huudahti kenraali Porcupine ja hänen lyhyet hiuksensa nousivat pystyyn kuin kaimansa piikit. [Porcupine merkitsee suomeksi piikkisika.] "Ei _meillä_: ole lapsia."

"Minä -- minä luulen, että tunnen äänet", sai rouva Burton kalpeana vaivoin sanotuksi.

"Siunatkoon!" puhkesi kenraali äänenpainolla, joka ilmaisi, että hän toivoi siunausten tulevan sellaisten ylitse, jotka niitä tarvitsivat paremmin kuin hän itse. "Ettehän tarkottane --"

"Tarkotan!" sanoi rouva Burton väännellen käsiään. "Joutukaa!"

Kenraali juoksi huutojen ohjaamana ja läähättäen pitkin hiekkakäytävää kohti pensaikkoa, jonka takana oli kalalammikko. Rouva Burton tuli perässä, juuri sopivaan aikaan näkemään, kuinka Willy auttoi veljeänsä ylös lammikosta kenraalin kiskoessa irti suurta rapua, joka oli iskenyt saksensa Toddyn sormeen. Rapu ei hellittänyt, mutta kun kenraali veti sitä voimiensa mukaan Toddyn hirvittävästi huutaessa, irtautuivat sakset muusta ruumiista, ja kenraali horjahti taaksepäin ja pudota loiskahti itse lammikkoon rapu kädessä.

"Oi voi voi!" uikutti Toddy tarttuen tätinsä hameeseen ja tuottaen tälle siten suurta turmiota. Kenraali ponnisteli ja pärskyi kuin valas hädässä Willyn niin iloisesti nauraessa, kuin olisi koko tämä näytelmä järjestetty yksinomaan hänen huvikseen. Rouva Burton kiiruhti viemään poikia pois ja unohti harmissaan kiittää kenraalia avusta. Hän pani kätensä Toddyn suulle.

"Te kotkee!" mutisi Toddy.

"Miksi sinä ollenkaan koskit rapuun?" kysyi rouva Burton.

"Te oli javun poikanen", nyyhkytti Toddy, "ja minä pidän pienokaititta -- kaikenlaititta pienokaititta -- ja minä tahdoin hyväillä titä. Ja titte minä tahdoin pudottaa ten poit."

"Miksi et sitten tehnyt sitä?" kysyi rouva Burton.

"No, kun te ei tahtonut pudota", sanoi Toddy, "eikä te vieläkään ole pudonnut."

Se oli totta. Ravun saksi riippui vielä Toddyn sormessa, ja rouva Burton uhrasi parin hienoja hansikkaita irrottaessaan sitä. Willy nauroi lakkaamatta. Vihdoin kuitenkin iloisuus väistyi veljenrakkauden tieltä ja Willy sanoi hellästi:

"Toddy kulta, etkö pidä Willy veikosta?"

"Pidän kyllä", nyyhkytti Toddy.

"Sitten sinun täytyy olla hyvällä tuulella", sanoi Willy, "sillä sinä olet tehnyt _hänet_ niin _kauhean_ iloiseksi. Jos ei rapu olisi käynyt sinuun kiinni, ei kenraali olisi vetänyt sitä pois ja sitten hän ei olisi pudonnut lammikkoon ja -- voi sentään! -- eikö hän pulikoinut kummallisesti!"

"Titte javun oliti pitänyt pujja tinuakin", sanoi Toddy, "että hän oliti uudelleen pudonnut, ja minä olitin taanut naujaa!"

"Voi, kuinka te olette vallattomat, pojat", sanoi rouva Burton. "Näinkö te hoidatte sairasta enoanne?"

"Me hoidimme jo enoa", selitti Toddy, "kejjoimme hänelle kauniin tadun jaamatutta, ja jot minä en titä oliti tehnyt ei tinulla eikä hänellä oliti mitään tunnuntaita. Ja iltapäivällä viemme hänet ajelemaan."

Rouva Burton riensi kotiin, mutta hänestä tuntui, ettei näin lyhyellä matkalla koskaan niin monta tuttua ollut häntä puhutellut. Saavuttuaan viimein perille lähetti hän heti pojat yläkertaan, heittäytyi itkien miehensä viereen ja huudahti:

"Harry!"

Huomatessaan vaimonsa puvun vastoin tavallisuutta olevan epäjärjestyksessä herra Burton virkkoi vain yhden ainoan sanan:

"Pojat?"

"Mitä minä teen heille?" kysyi rouva Burton onnettomana.

Herra Burton oli vaimoonsa kiintynyt. Hän ihaili naisia ja otti vilpittömästi osaa heidän suruihinsa, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta viitata siihen, mitä hänen vaimonsa viisi päivää sitten oli sanonut ja siksi hän kuiskasi:

"Kasvata heitä."

"Minä?"

Tämän nöyryyttävän tunnustuksen jälkeen, joka tuli rouva Burtonin omilta huulilta, kuului raskaita askeleita, ja kääntyessään näki hän edessään lankonsa Tom Lawrencen, joka sanoi:

"Kahdenkeskisiä salaisuuksia, vai? Ehkä häiritsen! Mikään ei vedä niille vertoja. Mutta Helena voi varsin hyvin tänään, ja tahtoo välttämättömästi poikia luokseen ja minä kaipaan heitä kahta hullummin. Mutta arvelen, ettette voi tulla toimeen ilman heitä, vai kuinka?"

Se erikoinen tapa, jolla Tom Lawrence katseli heitä vastausta odottaessaan, olisi johonkin toiseen aikaan herättänyt Alice Burtonin mielessä uhmaa; mutta tarkastellessaan nyt kauniin pukunsa edustaa hän vain sanoi:

"Kyllä -- kai -- voimme olla ilman heitä tunnin tahi pari."

"Sinä rakas spartalais parka", sanoi Tom teeskentelemättömällä myötätunnolla, "saat kuitenkin olla rauhassa heidän maatameno-aikaansa saakka."

Ja rouva Burton sai tilaisuuden korjata miehensä sidettä ja samalla kuiskata hänen korvaansa:

"Luojan kiitos!"

VI LUKU.

Ainoa, mikä häiritsi Burtonien suloista sunnuntai-iltapäivää, oli ajatus, että pojat palaavat, mutta tähänkään huoleen ei näyttänyt olevan aihetta. Pojat palasivat syvään uneen vaipuneina, Willy isänsä sylissä, ja Toddy, pää uskollisen Miken olkapäähän nojautuneena. Lukuunottamatta Toddyn huokausta "telmiä!" ei heistä kuulunut ääntäkään seuraavaan aamuun asti, jolloin rouva Burton, huomatessaan, että pojat nukkuivat tavallista kauvemmin meni heitä herättämään. Hän tapasi Willyn vuoteessa istumassa hieroen toisella kädellä silmiään ja toisella pudistellen veljeänsä. Sitä tehdessään hän murahti nuhtelevasti:

"Tod! Tod! herää! me emme ole enää siellä missä olimme."

"En minä välitä, vaikka emme olitikaan", sanoi Toddy. "Minä olen vielä hautkemmatta paikatta, minä olen namutpuoditta."

"Et ole", sanoi Willy, pudistellen häntä kovasti ja koettaen kiskoa hänen silmäluomiansa auki, "sinä olet Alice tädin luona, ja kun sinä menit nukkumaan, olit sinä äidin luona."

"Voi-vooii!" huusi Toddy selviten hitaasti unestaan, "tinä olet paha poika, Willy. Minä näin juuji unta, että minä olin namutpuoditta ja minä tain kaikki tatkuni täyteen ja molemmat kädet täyteen kajamelliä ja nyt tinä hejätit minut ja minun kätittäni ei ole mitään eikä minulla ole päällänikään temmoitia vaatteita, joitta oliti tatkuja."

"No, kun sinä tästä lähtien näet unta, en minä sinua herätä, jos ei sinua painajainen vaivaa tai jos et näe pahoja unia. Sanoppas, Alice täti," jatkoi Willy, "miksi ihmiset näkevät unia. Kuinka voi kaikki hävitä ja muuttua joksikin muuksi?"

"Se on seuraus epäselvistä aistimuksista, joita ulkomaailma painaa vain puoliksi valveilla oleviin aivoihin", sanoi rouva Burton.

"Oh!" ihmetteli Willy.

Rouva Burton oli huomaavinaan ivaa pojan huudahduksessa, mutta kun tämä oli niin pieni ja kun hänen kasvonsa olivat niin vilpittömät, luopui hän tästä epäluulostaan. Sillävälin oli Toddy toistanut: "Alice täti -- Alice täti -- Alice täti -- Alice täti --" niin nopeasti kuin vain saattoi ja kerta kerralta yhä kovemmalla äänellä. Vihdoin hän pysähtyi sen verran, että rouva Burton sai sanotuksi:

"Mitä?"

"Tanoitko tinä, että painaminen aivoille taa meidät näkemään unta, täti?"

"Kyllä", sanoi rouva Burton. "Sanoin, että --"

"Ittu titten pääni päälle, niin että namutpuoti tulee takaitin", sanoi Toddy.

"Tiedätkös, Alice täti", sanoi Willy, "toisinaan minä en tiedä enempää, kuin mitä minä ennestään tiesin!"

"En ymmärrä sinua, Willy!"

"Niin, kun minulle kerrotaan jotakin -- tarkotan, että kun minä kysyn miten joku asia on ja sitten kun minulle kerrotaan, en minä tiedä enempää, kuin mitä minä vanhastaan tiesin. Onko aikaihmisten laita samoin?"

Rouva Burton mietti hetken ja hänen mieleensä johtui, että hänkin oli kokenut samaa kuin Willy, että hänkin oli ponnistellut ollakseen yhtä tyyni kuin Willy koettaessaan ymmärtää sellaista, mitä oli vaillinaisesti selitetty, hän muisti kuinka tuskalliselta oli tuntunut, kun ei ollut voinut ymmärtää, ja kuinka voimakas kärsityn vääryyden tunto oli ollut, kun oli toimittava ikäänkuin olisi käsittänyt kaiken. Kuten kaikille muille, oli rouva Burtonillekin kerrottu paljon mitä hän ei ymmärtänyt, oli sitten, kysymys lapsuusajan yksinkertaisista ilmiöistä tai varttuneemman ijän yhteiskunnallisista, esteettisistä ja uskonnollisista kysymyksistä. Hän oli käsittänyt väärin monta asiaa ja syyttänyt maailmaa ja ystäviään erehdyksistään ja arvonannon puutteesta hänen pyrintöjään kohtaan, heidän arvosteluihinsa kun ei koskaan liittynyt todellista kasvattavaa toimintaa. Oliko mahdollista, että hän teki itsensä syypääksi samoihin erehdyksiin kuin ne, jotka aikoinaan olivat koettaneet muovailla hänen luonnettaan?

Rouva Burton oli vaipunut tätä ajatellessaan syviin mietteisiin. Willy herätti hänet kysymällä:

"Alice täti, voitko nähdä Jumalan?"

"En, Willy", vastasi rouva Burton hätkähtäen, "miksi sitä kysyt?"

"Niin, siksi vain", vastasi Willy, "että sinä katselit niin tarkasti ulos ikkunasta ja aivan suoraan sinne, missä et voi nähdä muuta kuin taivasta; ja sinun silmäsi katsoivat niin kauvas, että minä luulin, että sinä varmasti näit suoraan Jumalan luo."

"Jot tinä näet Hänet", pyysi Toddy, "niin pyydä, että Hän enti yönäkin antaa tuon unen painaa minun aivojani ja antaa ten tulla takaitin. Ja pyydä, että minä taan nukkua niin kauvan, että olen ehtinyt työdä tuuhuni kaikki kajamellit, mitä minulla on tatkuitta ja kätittä."

Keskustelu katkesi, kun sisäkkö tuli hakemaan poikia pukeutumaan aamiaiselle. Mutta rouva Burton päätti, että samaan aineeseen vielä uudelleen pian palattaisiin tai paremmin sanoen, että hänen tähänastinen epäonnistumisensa lasten opettajana johtaisi nopeisiin ja käytännöllisiin uudistuksiin.

Miettiessään innokkaasti tätä uutta päätöstään oli hän niin hiljainen, että se herätti hänen miehensä huomiota. Herra Burton voi selvästi nähdä vaimonsa kasvoista, ettei mikään tavallinen asia aiheuttanut hänen harvasanaisuuttaan. Hänen kasvojensa ilmeet ja koko olemus olivat niin huolia herättävät, että herra Burton päätti syyttämällä hammassärkyä jäädä kotiin koko päiväksi pitääkseen hänestä huolta.

Mutta pelkkä ajatuskin tästä sai rouva Burtonin luettelemaan sellaisen joukon aivan välttämättömiä asioita, joita kaupungissa piti toimittaa, ja jotka juuri hänen miehensä ehdottomasti piti toimittaa, että herra Burton näki parhaaksi lähteä kaupunkiin ja vielä tavallista aikaisemmassa junassa. Hänestä tuntui lähtiessään kuin olisi hänet omasta kodistaan häädetty.

Sitten rouva Burton vei pojat arkihuoneeseen, istuutui, otti heidät molemmat syliinsä ja sanoi:

"Haluatteko tietää jotakin oikein, oikein kernaasti, lapset?"

"Oi kyllä", vastasi Toddy viivyttelemättä. "Minä ainakin haluaitin tietää, mitä taamme tänään päivällitekti."

"Ja minä", selitti Willy, "haluaisin tietää, milloin me taas lähdemme ajelemaan!"

"En tarkottanut tuollaisia turhanpäiväisiä asioita", sanoi rouva Burton, "vaan --"

"Eivät ne ole tujhanpäiväitiä atioita", sanoi Toddy. "Ne ovat temmoitia atioita, joitta meille on iloa."

Mielessään rouva Burton myönsi huomautuksen oikeutetuksi ja myönsi, että se oli läheisessä yhteydessä sen asian kanssa, jota hänen sydämensä jo oli tulvillaan; mutta hän oli kaikesta huolimatta Alice Burton-Mayton, jota uudet vaikutelmat eivät niinkään helposti voineet estää seuraamasta tietä, jonka hän itselleen oli viitottanut, ja siksi hän vain vastasi:

"Kyllä ne ovat turhanpäiväisiä, mutta minä niin mielelläni antaisin teille neuvoja tärkeimmistä asioista, mistä te vain haluatte."

"Tarkotatko, että sinä tahtoisit leikkiä koulua?" kysyi Willy. "Isän mielestä ei lapsille ole terveellistä leikkiä koulua kuumalla ilmalla, eikä meidänkään mielestämme."

"En minä tahdo leikkiä koulua, minä vain tahtoisin selittää teille niitä asioita, joita ette sano käsittävänne, vaikka teille niitä selitetään. Alice tädin tulee oikein mieli pahaksi ajatellessaan, että hänen rakkaiden pikku poikiensa on vaikea ymmärtää asioita, vaikka he sitä niin mielellään tahtoisivat. Alice tätikin on kerran ollut lapsi, jolla oli aivan samoja huolia ja hän muistaa kyllä varsin hyvin kuinka ikävältä se tuntui."

"Oikeinko totta?" sanoi Willy muutellen asentoaan, kunnes hän voi katsoa tätiänsä silmiin. "Etkö sinä koskaan ihmetellyt nähdessäsi ison kuun muuttuvan pieneksi ja kuullessasi isojen ihmisten sanovan, että he ovat särkeneet ison kuun ja tehneet siitä tähtiä? Sehän oli kokonaan valetta?"

"Ihmettelin kyllä", vastasi rouva Burton.

"Ja etkö tinä kotkaan kytellyt mittä päivällittä valmittettiin. Tilloin itot ihmitet vain tanovat: 'Älä löjpöttele tujhia!'" kysyi Toddy.

"Kyllä sitäkin ihmettelin", sanoi rouva Burton painaen Toddya keveästi rintaansa vasten.

"Oikeinko totta?" puhkesi Willy, "oletko sinäkin kerran ollut niin hirveän pieni? Etkö sinä milloinkaan tahtonut tietää, missä Jumala seisoi, kun Hän loi maailman tyhjästä?"

"Ja ajattelitko tinä milloinkaan, mitä ainetta te on, joka on taatelin- ja pejtikkakiven ympäjillä?" kysyi Toddy.

"Kyllä", vastasi rouva Burton.

"Kerro sitten meille niistä kaikki mitä tiedät", pyysi Willy.

"Sinä kyselit minulta aamulla unista, rakkaani", sanoi rouva Burton kääntyen Willyn puoleen, "ja --"

"Niin kyselinkin", sanoi Willy, "mutta _nyt_ haluaisin paljon mieluummin kuulla taateleista ja persikoista. Unia en voi nähdä, ennenkuin paneudun vuoteeseen, mutta taateleita voin ostaa neljännestunnissa, jos sinä vain annat rahaa. Tiedätkö mitä -- sinä lähetät minun niitä ostamaan, silloin sinun on helpompi niitä selittää. On paljon hauskempaa saada nähdä minkälainen joku esine on, kuin vain kuulla siitä kerrottavan."

"En voi antaa sinun nyt mennä ostamaan taateleita, palattuasi jäisi minulle niin vähän aikaa teidän kanssanne puhumiseen."

"Me koettaisimme antaa sinun olla rauhassa", sanoi Willy. "Ehkä me voimme päästä niistä omin päinkin selville -- jos meillä vain on niitä tarpeeksi."

"No hyvä", sanoi rouva Burton, joka vastahakoisesti ryhtyi sovitteluihin. "Nyt kerron teille sen sijaan jotakin muuta -- myöhemmin annan teille rahaa taatelien ostamiseen, ja sitten saatte niitä yksiksenne tutkia."

"No se on hyvä se", sanoi Willy. "Kerro sitten meille, miksi Terry aina lähtee karkuun, kun me tahtoisimme leikkiä sen kanssa?"

"Se johtuu siitä, että te härnäätte sitä niin kovasti, aina kun vain saatte sen käsiinne. Siksi se on varmaan ruvennut teitä vihaamaan", sanoi rouva Burton iloisena, kun sai sekä puhua varmasti että teroittaa heille inhimillisyyden tärkeyttä.

"Nyt tinä olet jo melkein valmit tanomaan: 'Älä tee niin'", valitti Toddy. "Eivätkö pikku pojat voi oppia mitään, joka ei jollakin tavoin mejkittiti: 'Älä tee niin?'"

"Luulen niin, pikku poika raukkani", sanoi rouva Burton katuen äskeistä tyytyväisyyttään. "Mitä sinä haluaisit tietää?"

Toddy avasi suunsa ja silmänsä selälleen, kallisti päätään, mietti hetken, pari ja sanoi lopuksi:

"Minä -- minä -- minä tahtoitin tietää mikä on tyynä tiihen, että kun pikku poika on työnyt paljon bananeja, hän ei voi työdä enää ollenkaan, vaikka hän tietää miten hijveän hyvälle ne maittuvat?"

"Hänen pikku vatsansa on silloin täynnä ja kun vatsa on täynnä, ymmärtää se niin hyvin olla enempää tahtomatta."

"Tilloin ovat vattat ihan hulluja", sanoi Toddy. "Jotpa _minä_ kejjan taitin olla vatta! Tilloin minä näyttäitin tille, etten minä milloinkaan kyllättyiti bananeihin."

"Mutta minä tahtoisin tietää," sanoi Willy, "kuinka unet tulevat. Vaikka sinä selititkin sitä minulle tänä aamuna, en minä siitä tiedä enempää kuin ennenkään."

"Sitä on hyvin vaikea selittää", sanoi rouva Burton koettaen parhaansa mukaan ajatella asiaa mahdollisimman yksinkertaisesti. "Me ajattelemme aivoillamme ja kun me nukumme, nukkuvat aivot myöskin. Toisinaan ne eivät kuitenkaan ole niin syvässä unessa kuin muu osa ruumiistamme, ja kun ne ovat noin puolihereillä, ajattelevat ne. Mutta ne eivät voi ajatella yhtä ajatusta kerrallaan, vaan tuohon ajatukseen sekaantuu muitakin ajatuksia."

"No, siksi minä viime yönä näin unta, että lehmä istui sinun keinutuolissasi ja katseli karttaa", ihastui Willy, "mutta kuinka minä ollenkaan ajattelin lehmää, keinutuolia ja karttaa?"

"Sitä puolta unennäössä me emme kykene selittämään", sanoi rouva Burton. "Meille muistuu nähtävästi mieleen jotakin, jota joskus olemme nähneet ja jos kaksi tahi kolme tuollaista muistikuvaa tulee aivoihimme yht'aikaa, törmäävät ne yhteen."

"Jot minä jonakin yönä unittani ajattelitin bananeja ja tavuttettua kalaa ja jäätelöä ja kovakti keitettyjä munia ja kajamellia ja jot kaikki nuo tavajat töjmäitivät yhteen, minun vuoteettani oliti minulla hautkat pidot. Ja minä näkitin unta, ettei tiellä oliti ketään muuta poikaa minun kanttani."

"Ja kun minä näen unta rakkaasta pikku Phillie veljestä", sanoi Willy, "ajattelenko minä silloin mitään muuta kuin häntä? -- eikö hän tule alas taivaasta minua vuoteeseeni tervehtimään?"

"Sitä hän luullakseni ei tee", vastasi rouva Burton.

"Miksi hän on sitten niin valkea ja kirkas ja miksi hän hymyilee niin kauniisti ja löyhyttelee pieniä valkeita siipiään niin lähellä minun kasvojani, että minä voin niihin koskea?" kysyi Willy.

"Ehkä siksi että -- että sinä olet kuvitellut, että hän on sen näköinen", sanoi rouva Burton vetäen Willyä lähemmäksi siten kantaakseen hänen tarkkaavaista katsettaan. "Sinä olet kuvissa nähnyt enkeleitä, joilla on lumivalkeat vaatteet ja kauniit siivet ja sinä olet kuvitellut pikku veikon juuri sen näköiseksi."

"Voi, voi", huudahti Willy painaen päänsä tädin syliin ja puhjeten kyyneliin. "Voi, jospa en olisikaan kysellyt unista! Minä en tahdo enää koskaan mitään tietää. Jos pikku rakas enkeli -- Phillie -- on vain joku ajatus aivoissani, kun nukun, silloin siellä ei olisikaan mitään, joka olisi jotakin. Minusta oli aina niin ihmeellistä, että hän hävisi heti, kun minä aloin selvitä unesta."

"Lehmät eivät mene poit, kun minä lakkaan niittä unta näkemättä", sanoi Toddy. "Minä muittan ne koko päivän ja näen ne edettäni, vaikka en tahtoitikaan."

Rouva Burton ei voinut olla hymyilemättä. Willy kohotti päänsä ja sanoi:

"Minusta ei ole hyvä olla ikävissään. Emmekö mieluummin pitäisi hauskaa sen sijaan että ajattelemme niin kauhean surullisia asioita. Etkö voi keksiä meille uutta leikkiä?"

"Pelkään, etten tällä hetkellä voi mitään keksiä", sanoi rouva Burton.

"Leikitään puotia", ehdotti Willy, "ja sinulla on siellä kaupan kaikenlaista hyvää niinkuin leivoksia ja karamelleja, ja me ostamme niitä sinulta neuloilla. Niin, ja sinä annat meille neuloja, millä me sitten voimme ostaa."

"Ja meidän täytyy alkaa ennenkuin tulee päivälliten aika, niin että ne tavajat, joita tinä meille myyt, ehtivät ajoitta poit alta. Titten me ehdimme tulla tyhjikti ja taamme tilaa päivällitelle".

"Siihen en voi suostua", sanoi rouva Burton, "sillä siten tulisi pikku pojille tilaisuus syödä aterioiden välissä."

"Kerro sitten meille satuja -- tai ei, leiki eläinnäyttelyä -- tai ei! Leikitään sen sijaan, että tämä on meidän kotimme, ja sinä tulet meitä tervehtimään, ja me tuomme sinulle kahvia leivän kanssa."

"Pelkäänpä, että tuossa ehdotuksessa on koira haudattuna!" sanoi rouva Burton.

"Mittä?" kysyi Toddy. "Kaivetaanpat te etiin ja kattellaan titä!"

"Mutta minäpäs tiedän", sanoi Willy. "Kerro sinä täti meille miehestä, jota koirat tohtoroivat."

"Jota koirat tohtoroivat?" ihmetteli rouva Burton.

"Niin", sanoi Willy, "etkö tiedä? Hänestähän kerrotaan raamatussa."

"Ehkä", sanoi rouva Burton koettaen palauttaa mieleen kaikki raamatussa mainitut koirat, "mutta minä en ainakaan tiedä missä."

"No, etkö nyt muista?" jatkoi Willy, "sehän oli hän, joka oli niin köyhä, että hänen täytyi syödä murusia ja isä luulee, ettei hänellä ollut siirappiakaan niiden kanssa, niinkuin meillä, kun keittäjätär antaa meille murusia leipäkorista."

"Onko mahdollista, että tarkotat Lazarusta?" huudahti rouva Burton.

"Niin, hän te oli", sanoi Toddy. "Te oli Lattajut, joka alkoi uudettaan elää tenjälkeen, kun hän oli haudattu. _Ei hänellä_ ollut koijia!"